sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Hietakehto - Kähkönen ei pettänyt!



Säästelin Sirpa Kähkösen Hietakehtoa toivejoululahjaksi ja kyllä kannatti viettää joulupäivä tämän parissa. Annan, hänen lastensa ja kälynsä Hildan tarina jatkuu sota-ajan Suomen Kuopiossa, maaseudun puolella kesähuvilalla. Lisäksi mukana on monia muita aiemmista teoksista tuttuja henkilöitä, kuten äitinsä hylkäämä tyttö Charlotta ja orpo poika Juho.

Missä Kähkönen jälleen onnistuu? Ensinnäkin uskottavissa henkilöhahmoissa varsinkin lasten ja nuoren Arvin osalta. Juho ja hänen sotaleikkinsä saavat ison osan kirjassa ja oikeastaan sota onkin läsnä lähinnä Juhon lukemien lehtien ja leikkien kautta, kun muutoin tarina soljuu taitavasti arkielämän kuvauksessa kesähuvilalla. Kertaakaan minulle ei tullut vaivautunut olo lasten suuhun laitettua dialogia lukiessa.

Kähkönen luo hienon kesäisen tunnelman muutaman päivän ajalle. Liekö missään hartaampaa jäätelön valmistuksen ja syönnin kuvausta?

-Voe että on hyvvee, sanoi Juho, nuoli vielä astiansa ja paneutui selälleen hiekkaan. -Jos kyssyyvät nin sanokee että Tiihonen on taevaassa, ee sua häeritä.

Pinnan alla kuitenkin kytee paljon, esimerkiksi pienen Charlotan pelot ja kohtalo. Eräät asenteet räväytetään kuitenkin avoimesti julki Lehtivaaran ja Lassin kohtaamisessa: Kommunisti. -Lahtari! Mutta eipä siitä sen enempää riitaa saada aikaiseksi, sillä itse sota käydään jossain muualla.

Olin niin iloinen, että Lassi vaikutti kaikesta kokemastaan huolimatta täyspäiseltä ja Anna sai kokea iloa perheestään kaiken raatamisen lomassa, sillä työtähän kotirintaman naisille tuo aika oli kesästä huolimatta.

Murteen käyttö jatkuu samalla laadukkaalla linjalla, on vänöttämiset ja kuasunuamarit niin, että välillä käy hymyn kare suupielissä.

Tässä lyhyesti päällimmäiset ajatukseni kirjasta, josta on kirjoitettu paljon. Esimerkiksi Kirsi ottaa esille laajan henkilömäärän, vaikka teos hänen mielestään kokonaisuudessaan onkin ehyt. Olen samaa mieltä, sillä alkuun sai muistella, että keitä nämä kaikki selmakelot olivatkaan, vaikka olen lukenut sarjan aiemmat teokset viime kesänä. Laajaa henkilömäärää voisi perustella sillä, että näin saadaan kuva yhteisöllisestä kesähuvilasta, ja tietenkin useampia näkökulmia erilaisiin sota-ajan kokemuksiin ja myös yhteiskuntaluokkiin, mutta silti voisi kysyä, miten teos toimii itsenäisenä teoksena sellaiselle, joka aloittaa tästä? Lue myös Jaanan arvio, jossa pohditaan hyvin taiteilija Hertta Miettisen osuutta.

Mielestäni tämä on Kuopio-sarjan parhaimpia teoksia. Muitakin mielipiteitä varmasti on, mutta henkilökohtaisesti Mustat morsiamet ja Hietakehto ovat parhaimpia lukukokemuksiani näistä Kähkösen teoksista. Mustia morsiamia aiemmin tänä vuonna lukiessani ihmettelin, miten olin missannut tällaisen aarteen. Hietakehdon arvoa lisäsi koko syksyn jatkunut säästely jouluksi - ehkä se tosiaan siksi tuntui nautinnolliselta lukea, sillä hyvää kannattaa odottaa. Tässä välissä viime kesänä ahmin sarjan muut kirjat ja silloin taisi tulla makeaa mahan täydeltä.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 (s.)

torstai 27. joulukuuta 2012

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Tämä oli hyvä kirja. Kuitenkin, kun teoksen lähtökohtana on kaksoismurha, olin alkuun epäileväinen, sillä dekkarimeininki ei joulun alla kiinnostanut. Tässä mennään kuitenkin perusdekkaria laajemmalle, usean päähenkilön kautta pientä kyläyhteisöä koskettavaan tragediaan. 

Teos on taitavasti rakennettu sukellus ihmisen elämään ja sisimpään. Kaksoismurhan arvoitus kestää kevyesti 500 sivua, niin montaa henkilöä se pienessä Pohjois-Ruotsin kylässä koskettaa. Niin monelle siitä on jäänyt salattu ajatelma, joka voi olla totta.

Yksi päähenkilöistä, Annie, tulee kylään poikaystävänsä perässä luonnonmukaisesti elävään kommuuniin tarkoituksenaan opettaa siellä lapsia. Toinen toimii kylässä lääkärinä, kolmas on perheensä veljessarjan hylkiö. Jollain lailla näiden ja usean muunkin henkilön elämät koskettavat toisiaan. Aikajänne on parikymmentä vuotta ja ihmisten kasvu ja muotoutuminen tuo lukijalle (ja kirjan henkilöillekin) ihmettelyn aiheita. Kaikki ei mene siten kuin saattaisi luulla. Ekman ei kuitenkaan ole kirjoittanut mitenkään heppoista ja ennalta arvattavaa tarinaa vaan käsittelee maagisen synkeälläkin tavalla rakkaussuhteita ja perheen sisäisiä ristiriitoja.

Pienenä kuriositeettina voisi mainita, että Helsingissäkin piipahdetaan, vaikka teosta leimaa tunturit, porot, koirat, metsä ja koko luonto jossain taustalla raameina tarinalle.

Kerstin Ekman on aina kiinnostanut kirjailijana, vaikka hänen tuotannostaan olen tainnut lukea vain hienon Herran armon. Tämä teos vain vahvisti käsitystäni Ekmanista ruotsalaisena ykkösluokan kirjailijana.

Kirja sai aikanaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon; suomalaisia samaisen palkinnon saaneita ovat mm. Kari Hotakainen (Juoksuhaudantie) ja Sofi Oksanen (Puhdistus).

Lause: Ei voi elää maailmassa elämättä siitä.

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä
Otava, 1993, 512 (s.)
Alkuteos: Händelser vid vatten
Suom. Oili Suominen

Ps. Kuvaa en tätä kirjoittaessani saanut käsiini, mutta voin todeta, että painoksen kansi ei ole kovin hääppöinen - valokuva tummasta järvimaisemasta.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Agricolaa ja kirjallisia koristeita























"Se tapactui sijs nijnä Peiuine Ette yxi Käsky wloskeui Keisarild Augustuselta ette caiki Mailma piti Werolisexi laskettaman. Ja teme veron Laskemo oli ensimeine ia silloin tapactui coska Kyrenius oli Waldamies ylitse Syrian maan. Ja menit itzecukin Kaupungihins andaman heidens arwatta. Nin mös Joseph Galileast Nazaretin kaupugist ylesmeni Judeaa Dauidin Kaupugin ioca cutzuta Bethlehem. Sille ette hen oli Dauidin Honest ia perehest ette hene piteis mös itzens aruauttaman Maria hene kihilatun Emedens casa ioca oli rascas. Nin tapactui heide sielle ollesans ette synnyttemise peiuet tulit teitetyxi. Ja hen synnytti Poian henen Esikoisens ia kiäri henen capalohin ia laski henen seimen sille ettei ollut heille sija maiasa."

***

Tässä jouluevankeliumin alkua Agricolan Uudesta Testamentista 1500-luvulta. Muutamista vokaaleista puuttuu tässä lisämerkkejä, mutta muuten nähdään esimerkiksi c-ja x-kirjaimen käyttöä, jotka sittemmin jäivät kirjakielestämme pois. Pitkä matka on tultu tähän päivään, mutta ainakin tuttu teksti tuntuu aika ymmärrettävältä. Tämän vanhan joulun kertomuksen myötä toivottelen:


Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!
Kiitos monista kommenteista ja rohkaisuista blogitaipaleeni varrella.

t: Kirjanainen

Ps. Kuvassa joulutunnelmaa luo kulunut painos Kaari Utrion Rakas Henrietta -kirjaa. Kiitos ystävälle ihanista koristeista!

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Mikä aarre kirjaston poistomyynnistä, mikäli kirjan takakantta on uskominen: "80-luvun paras virolainen romaani". Viivi Luikin yhdistin aiemmin lähinnä runouteen, mutta blogeissakin on käsitelty hänen uudempaa proosallista tuotantoaan kuten Varjoteatteria.

Seitsemäs rauhan kevät ilmestyi vuonna 1985, aikana, jolloin kansan omaa historiaa ei vielä oltu käsitelty kirjallisuudessa siinä määrin kuin nykyään. Kirjassa kuvataan 1950-luvun virolaista maalaiselämää lapsen silmin. Radio on jännittävää, sokeri arvokasta. Vahakankaan peittämä pöydät, kaakelit ja appelsiinimehu ovat jotain kaukaista ja kaupunkilaista niin, että tyttö kärttää äidiltään matkaa kaupunkiin.

Keskiössä on lapset havainnot maailmasta, ihmisistä ja luonnosta:

Uuttukyyhky huhuili kuusikossa: "Suruu! Suruu! Ja pääskyset niityn yllä vastasivat: "Kaipaus! Kaipaus!" Taivas pyörrytti kun sitä katsoi, kasvot muuttuivat miettimisestä. 

Luonnon ja ympäristön kuvaus on tarkkaa, mutta kaunista. Tiesitkö linnun nimeltä uuttukyyhky? Minä en. Tätä kirjaa pitää lukea hitaasti ja ajatuksella. Aika pian tajusin, että teos ei vastaa itseäni kiinnostaviin kysymyksiin, vaikka ajankuvaa voikin kirjasta lukea. Olisin halunnut mennä äidin, isän ja perheen isoäidin pään sisälle, mutta täytyi tyytyä lapsen pelkoihin, uteliaisuuteen ja kiukutteluun, sinänsä kyllä rohkean lapsen, mutta jotenkin kirja ei täysillä innostanut.

Viron poliittista tilannetta sivutaan, mutta se jää roikkumaan jonnekin taustalle. Asiat sivuutetaan nopeasti lapsen kysymyksenä vanhemmalle ja vastauksena lapselle. Jo heti alkusivuilla tytär löytää puun juurelta metsästä kattilan, kenenpä muun kuin metsäveljien, mutta ei äiti halua paljastaa nimiä. Eikä isoäitikään, sillä ne, jotka jäävät vapaiksi, voivat kostaa kantelijoille, tai ainakin lehmälle.

Kirjaston johtaja Ilves ohjaa tyttöä kirjan pariin antamalla hänelle satuja kuten Ruman ankanpoikasen sanoen, että kirja kertoo ihmisistä ja että ihmiset ovat rivien välissä. Tässä teoksessa aika paljon jäi rivien väliin. Ilmestyessään aikanaan se varmasti istui  80-luvun virolaisen mielenmaisemaan eri tavoin kuin tämän päivän suomalaisen.

Elma Ilona piti kirjasta enemmän, lue hänen hieno kuvauksensa ja katsele kansia eri painoksista. Katso myös Jaakon kuvaus.

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Tammi, 1986, 248 (s.)
Alkuteos: Seitsmes rahukevad
Suom. Eva Lille

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Eläkkeellä olemisen taidosta

Vaikka oma eläkkeelle jääminen siintää kaukaisessa tulevaisuudessa, on asiaan jotain kosketuspintaa mm. vanhempien kollegoiden kautta. Näyttää siltä, että eläkkeelle jäämiseen suhtaudutaan kahdella tapaa, joko sitä odotetaan innokkaasti työelämään kyllästyneenä tai sitten työstä ei millään maltettaisi luopua ja koko asia tuntuu herkältä aihepiiriltä.

Merete Mazzarella (on muuten kirjailijalla kaunis nimi, vaikka se kuulemma juuttuu usein roskapostisuodattimiin) pohdiskelee eläkkeelle jäämistä hyvin henkilökohtaisesti. Kirja on ikään kuin esseemäinen tutkielma eläkkeelle jäämisestä ja vanhenemisesta. Ajatukset soljuvat pienistä arkipäivän kommelluksista syvällisiin huomioihin; hän tekee teräviä havaintoja ja siteeraa laajasti kirjallisuutta. Miten ristiriitaista on esimerkiksi se, että eläkkeelle jäämisen kynnyksellä hän saakin kutsun alastonkuvaukseen.

Työssään hän on toiminut kirjallisuuden professorina ja näin akateemisena työläisenä on mielenkiintoista lukea hänen ajatuksiaan  nykyisestä yliopistomeiningistä ja identiteetistään, jonka hän määrittelee ensisijaisesti olevan lukeva ja kirjoittava ihminen.

Kirjallisuuden professorina eläkkeelle siirtyminen ei välttämättä edes ole niin radikaali muutos kuin monissa muissa ammateissa. Työaikahan on ollut aika vapaata ja mikään ei estä tekemästä tutkimusta sen jälkeenkin. Mazzarella tiedostaa hyväosaisuutensa tässä ja monessa muussakin suhteessa ja tuo sen esille. Uskon, että riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta, moni asia voi kuitenkin tuntua samalta, kuten eläkeläislipun ostaminen asiakaspalvelutilanteissa, kun ei kuulukaan lausahdusta "Mutta ettehän te voi olla eläkeläinen?"

Kirjassa on upeita ajatuksia vilisemällä ja olisi monta, jonka voisi jakaa, mutta tässä yksi: pitäisi osata elää esseistisesti eli käytännössä laittaa itsensä likoon. Kirjoissaan Mazzarella mielestäni tekee sen, kun hän jakaa aika avoimesti elämästänsä - työstään, perheestään ja ystävistään - kirjan sivuilla ja yhdistää sen mielenkiintoisella tavalla laajempaan kontekstiin.

Minusta kirja sopii muillekin kuin eläkkeelle jääville. Sen kautta sain ainakin itse mainion kurkistuksen itse elämään sellaisena kuin joku muu sen kokee.

Myös Leena lumi on blogannut tästä kirjasta, vinkatkaa, jos on muitakin.

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Eläkkeellä olemisen taidosta
Tammi, 2010, 4. painos, 250 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos: Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär
Suom. Raija Rintamäki

perjantai 30. marraskuuta 2012

"Mi-Ran vihasi aamuja."

Kirsin kirjanurkassa, Minnan Ja kaikkea muuta -blogissa ja monissa muissakin on kiertänyt yllättävän mielenkiintoiseksi osoittautunut meemi-tehtävä:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä  hyvänsä
2. Avaa kirja sivulta 123
3. Lue kuudes lause
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera
5. Laita löytämäsi lause juttusi otsikoksi.

Kirsi viittaa Villa Derrickeria -blogiin, josta löytyy muun muassa linkkejä ja keskustelua tehtävän toteutuksesta. Onneksi tilanteenmukaiset ja henkilökohtaiset ratkaisut ovat sallittuja, sillä lauseen valinnassa jouduin vähän miettimään samoja asioita, mitä muutkin, eli lasketaanko lauseiden vai virkkeiden mukaan. Itse laskin virkkeiden mukaan (tosin sivun ensimmäinen oli sivulause), joista osa sisälsi monta lausetta, mutta kuitenkin kuudenneksi napsahti tuollainen napakka ja lyhyt virke. Ensimmäisen kirjaehdokkaan hylkäsin, koska kuudes lause oli johtolause, jota seurasi noin kymmenen kohdan luettelo. Tämä oli siten toinen käsiin osunut vaihtoehto:  Barbara Demickin Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.

Mutta asiaan. Vihaanko aamuja? Enimmäkseen mielikuvani aamuista ovat positiivisia. Arki rullaa radallaan ja tietyt rutiinit toimivat, vaikka kolmen lapsen kanssa aamut voisivat olla kaaosmaisiakin. Unelmien aamut ovat niitä, jolloin ei tarvitse lähteä minnekään ja kahvin ja painomusteen tuoksu hiljalleen leijailee lempeästi herättelemään. Miksi muuten lauseen Mi-Ran vihasi aamuja? Siksi, että oli niin tuhottoman kylmä ja kasvot piti pestä jääkylmällä vedellä. En tiedä kuuluuko lausetta lukea eteenpäin, mutta tämän verran vilkuilin, vaikka idea kai on, että lause jää elämään omaa elämäänsä.

Millainen teidän mielestänne on kirjabloggaajan vihaama aamu? Ei yhtään lukematonta kirjaa talossa, verkkoyhteys ei toimi ja kirjastokin suljettu...? Tosin Mi-Ran taisi vihata aamuja noin ylipäänsä eikä vain silloin tällöin pienten vastoinkäymisten vuoksi.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Grimmin sadut



Risto Räppääjien, upean uuden Diktaattorin (Stark & Bondestam) ja muiden modernien kirjojen lomassa luin vaihteeksi myös perinteisiä Grimmin satuja lapsille. Vanhoja klassikkosatujahan on aika ajoin lehtien palstoilla syytetty liian pelottaviksi ja jopa traumatisoiviksi (ks. esim. vanha Iltasanomien juttu). Mutta mitä tuumivat omat 5- ja 7-vuotiaat "koehenkilöni"?

Väkivaltaahan useissa vanhoissa saduissa tavallaan on, mutta taustalla on aina hyvän ja pahan taistelu. Ajatellaanpa vaikka tätä perinteikästä satua Susi ja seitsemän pientä kiliä. Siinä kiltti äitivuohi jättää suloiset pikku kilinsä hetkeksi yksin kotiin, ja eikös iso paha susi heti huomaa hetkensä koettaneen. Viekkaudella ja oveluudella se huijaa kilit avaamaan oven ja syö ne suihinsa. 

Palattuaan äitivuohi on tietysti surullinen, sillä vain yksi kili on säästynyt. Mutta susi röhnöttääkin lähistöllä unten mailla pitkin pituuttaan ja äitivuohi huomaa sen vatsassa liikettä. Niinpä se leikkaa saksilla (!) suden vatsan auki ja pelastaa poikasensa. Kostoksi suden mahaan laitetaan kiviä ja vatsa ommellaan kiinni:




Pahan kohtalo varmistetaan siten, että susi vielä hukkuu kaivoon kivivatsansa kanssa. Pienten kilien ja äitivuohen kannalta loppu oli siten onnellinen. Eipä tule ilkeä susi enää vaanimaan ja syömään suihinsa.
 


Lasten kommentti eka lukukerran jälkeen oli: "Uudestaan!" Se ehkä kertoo kaiken, eli ei meillä ainakaan perinteisiä satuja ole liikaa pelätty vaan sopivalla jännityksellä on ihmetelty muun muassa pelottavia noitia. Tästä 70-luvun kokoelmasta luimme moneen kertaan myös ikisuosikit Lumikin ja Peukaloisen.

Lumikin ilkeä noitaäitipuoli lienee ollut se pelottavin satuhahmo tyttärelle. Noitakuvia on vertailtu eri versioista ja välillä on suljettu jännityksestä silmät, mutta ehkä näiden satujen viehätys on se onnellinen loppu. Viesti on se, että pahuus ja pelko ovat voitettavissa. 


Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua
Suomentanut Anja-Liisa Vartiainen
Saksankielinen alkuperäisteksti sadusta Susi ja seitsemän pientä kiliä:
Der Wolf und die sieben junge Geisslein
Kuvittanut Svend Otto S. alkaen 1972, tämä kokoelma painettu 1987
Wsoy

lauantai 24. marraskuuta 2012

Iltasatu e-kirjana

Vain kaksi lastenkirjaa kirjaston e-kirjoissa

Mainittakoon heti alkuun, että olen kirjojen suhteen vanhanaikainen: paperinen sen olla pitää! iPad on kuitenkin osoittautunut niin käteväksi kaikenlaisten tekstien lukemiseen, että päätin tarkistaa myös paikallisen pienenpuoleisen kaupunginkirjaston e-kirjavalikoiman. Se on tyrmäävän suppea. Kaunokirjallisuutta ei juuri ole vaan kirjat ovat ammatillisia tyyliin Kannattava markkinointi tai Windows Vista - Käytön perusteet. Sentään muutama romaani oli joukossa kuten Kauko Röyhkän Kreikkalainen salaatti.

Lastenkirjoja oli kaksi: Markus Majaluoman Haikaroiden vauva (luettu, ok) sekä perheen pienimmille suunnattu Lumiukon maa - Hullunkurinen porkkana. Lainasimme molemmat, mutta tässä pari sanaa jälkimmäisestä.

Ensinnäkin hämmästyttää tekijöiden nimet, jotka ovat itse kirjassa Hilander ja Maygood (ilman etunimiä), mutta kirjaston listoilla muodossa Hilander, Majaluoma. Onko Maygoodin nimen takana siis Majaluoma, yksi tunnetuimmista suomalaisista lastenkirjojen kuvittajista? No, niin tai näin, tyyli on ainakin hyvin erilainen verrattuna Majaluoman kuvituksiin.

Itse kirja kertoo lumiukkoperheestä ja heidän touhujaan seurailevasta Hottis-lohikäärmeestä. Lumiukkolapset löytävät maasta porkkananenän ja hulluttelevat sillä. Lasten mielestä kirjan hauska huippukohta oli se, kun äiti teki itselleen takaraivoon toiset kasvot. Lopulta lumesta muovataan pieni lemmikkikoira. Hottis seurailee sivusta ja haluaa myös koiran, mutta onnistuu muovaamaan lumesta vain pallon, joka muuttuu ihmeellisesti valopalloksi... Tämä oli kirjan heikompi kohta: vaikka kyseessä on lastenkirja, toivoisi laadukkaampaa juonenkäännettä loppuhuipennukseksi. Kyllähän saduissa ihmeitä voi olla, mutta tässä sille ei oikein ollut mitään perustetta. Lasten ote herpaantui lopussa. Mielestäni se johtui nimenomaan tarinasta, ei laitteesta, josta he olivat innoissaan, mikä taas voi mennä uutuudenviehätyksen piikkiin.

Kuvitus olin laadukas ja tasapainoinen ja loi viehättävän lumimaailmatunnelman, tosin vaihtelevilla kuvakulmilla ei juurikaan pelata. Sivut olivat kaikki samalla formaatilla: kuva ja pari lausetta tekstiä. Mielestäni tämä levollinen tyyli sopi e-kirjaan, mutta kokemukseni kuvallisista e-kirjoista on niin vähäinen, ettei toisaalta ole mihin verrata.

Mutta miksi, oi miksi, kirjaston e-valikoima on näin suppea? Arvatenkin asia liittyy tekijänoikeuksiin ja kustannuskysymyksiin, mutta alaa paremmin tuntevat osaavat varmasti selittää paremmin, missä mennään tällä saralla, enkä lähde arvailemaan. Kannatan palkkioita kirjailijoille, mutta toivon e-kirjoja kirjastojen lainattavien listoille. Liekö tämä sitten mahdoton yhtälö? Ovatko ilmaislainauksen valikoimat paremmat isommissa kaupungeissa?

Sitä ei kai voi kiistää, että e-kirjat ovat tulleet jäädäkseen paperisen rinnalle, vaikka minäkin mieluummin edelleen näpelöin lasten kanssa sitä paperista versiota, mutta esimerkiksi matkoilla nämä olisivat käteviä, kuten Äitikin toteaa saman kirjan lastensa kanssa lukeneena. Isona pluspuolena myös nopea saatavuus.

Hilander ja Maygood
Lumiukon maa - Hullunkurinen porkkana
Hima Light, 2011, 28 (s.)
Tekninen toteutus Kvaliti

perjantai 23. marraskuuta 2012

Jean Kwok: Girl in Translation

Mainitsin tämän kirjan keskeneräisten listassani jokin aika sitten - onneksi kuitenkin jatkoin lukua, sillä tarina oli aika mukaansatempaava.

11-vuotias Kimberly muuttaa äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin, ja heillä on muutosta valtavasti velkaa kontrollinhaluiselle tädille, jonka armoilla he tavallaan ovat. Tädin järjestämä asunto on hirveä loukko, jossa torakat ja hiiret juoksentelevat. Etenkin se on kylmä. Tämä paleleminen ja kylmyys on hyvin kuvattu ja jäi mieleen elävästi.

Musiikillisesti lahjakas äiti työskentelee pitkää päivää vaatealan tehtaassa ja Kim auttaa töissä koulunkäynnin ohella. Elämä on köyhää mutta ei kurjuudella kuitenkaan liikaa mässäillä, tehdäänpä vain muun muassa selväksi, miltä nuoresta tytöstä tuntuu, kun alusvaatteet ovat äidin ompelemat eivätkä kaupasta ostetut. Kuitenkin Kimin kunnioitus ja rakkaus äitiään kohtaan on suuri, vaikka hyvin pian hän kielitaitoisempana hoitaa perheen asioita ja ottaa ikään kuin aikuisen tehtäviä itselleen. Ei varmasti mitenkään outo tilanne Suomessakaan vastaavissa kielitaitokuiluissa. Kim ja äitinsä ovat hyvä tiimi, mutta välillä Kimin täytyy sanoa This isn't China, Ma!

Kimin kasvaessa hänen suhteensa mahdollisiin poikaystäviin ja yhteisiin tulevaisuuden näkymiin nousee aika keskeiseksi asiaksi. Juonellisesti lukijan koukuttaminen on ärsyttävän läpinäkyvää, mutta suostuin tarinan vietäväksi. Ihmissuhteissa Kim on pitkään ulkopuolinen lukuunottamatta yhtä ystävää, jolta hän kuitenkin pitkään salaa todellisen köyhyytensä eikä päästä häntä kotiinsa. Kontrasti koulun ja kotiolojen välillä on suuri.

Kimillä on kuitenkin yksi valttikortti: hän on huippuälykäs ja napsii palkintoja koulussa. Tämä koulumenestys avaa tien sopeutua amerikkalaiseen yhteiskuntaan, mutta helppoa se ei ole. Opiskellessa täytyy nimittäin samalla työskennellä illat tehtaassa, jotta rahat edes jotenkuten riittäisivät. Kuten muutkin kirjasta kirjoittaneet ovat todenneet, ei voi välttyä ajatukselta, että millaiset mahdollisuudet ovat sellaisella yksilöllä, jolla ei ole erityisiä taitoja? Kimhän on amerikkalaisen maahanmuuton unelmatapaus, sillä hänellä on kaikki edellytykset menestyä.

Luin kirjan englanniksi ja monta kertaa ajattelin, että mitenköhän erilaiset ilmaisut on suomennettu, esimerkiksi kun äiti sanoo Dank you. You very good. Usein murteellisesta kielestä tulee nimittäin suomennettuna kökköä. Yksinkertaistaen voisi kai sanoa, että kun mikään ei tunnu kököltä, on suomentaja onnistunut. Kim itse opiskeli kieltä systemaattisesti alusta alkaen kirjojen lukemisen lisäksi yksinkertaisella metodilla: opettelemalla sanakirjan sanat aloittaen a:sta.

Koulussa class bully otti Kimin hampaisiinsa. Esimerkissä Kimin ja ystävänsä keskustelua kielestä, jota poika käyttää:

He also used a lot of words I didn't know, like cock and mother finger. I asked Annette if she knew what cock meant.
"Everyone knows that." Her smile was confident. "It means poop."

Kaikenkaikkiaan kirja oli todella kiinnostava kurkistus maahanmuuttoon ja kiinalaiseen yhteisöön New Yorkissa. Ennenkaikkea se on tarina amerikkalaisesta köyhyydestä rikkauteen -unelman tavoittelusta ja selviytymisestä.

Muidenkin arviot ovat olleet positiivisia. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Pihi nainenLumiomenan KatjaZephyr ja Mari A.

Jean Kwok: Girl in Translation
Penguin Books, 2010, 293 (s.)
( Julkaistu suomeksi nimellä Käännöksiä)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Esko-Pekka Tiitinen: Perinnevanhukset

Käpylehmä kannessa ja nimi "Perinnevanhukset" on hauska poikkeama dekkari- ja chick lit -kirjallisuuden vyöryssä. Odotin jotain Sisko Istanmäen Yöntähti-tyyppistä hurmaavaa pientä kertomusta eläkeläisistä, mutta ennakko-oletus ei olisi voinut olla enempää väärä.

Perinnevanhusten idea on se, että Pohjois-Karjalasta lähtee tutkimushankeen kutsumana joukko vanhuksia helsinkiläiseen hoivakotiin kertomaan kansanperinteestä. Hoivakoti osoittautuu erikoiseksi paikaksi ja aika pian lukijalle selviää, ettei tässä missään ihan tavallisessa suomikulttuurissa eletä. Lapset elävät hoivakodissa ilman kuria ja käytänteet ovat muutenkin vähän outoja, esimerkiksi vanhempia ei juurikaan näy.

Päähenkilö on Salko Takavalko, jossain määrin traumatisoitunut erikoisen kasvatustieteilijä-äidin lapsi, yksi Helsinkiin lähtevistä vanhuksista. Omien sanojensa hän kuin "äidin gradu, tiedollisen ja tiedostamattoman aineksen sekamelska, vaikeaselkoinen törkyläjä". Matkakumppaneina on Koistinen, sotia ja savottoja kokenut mies sekä jonkinlainen järjen ääni, Kerttu, karjalainen mummo.

Esimerkki näiden perinnevanhusten iltasadun lopusta lapsille, kun Salkolle selviää, millaista tekstiä lapset kuuntelivat:

--Hyvä on, minä keksin uuden lopun. Lopulta heidät kaikki murhattiin, heidän jalkansa upotettiin sementtiin ja heidät heitettiin meren pohjaan. Jos joskus näette kuplien nousevan merestä, tiedätte, että siellä seisoo toimitusjohtaja suu ammollaan ja jokainen kupla tuo pinnalle lyhyen sanan: Nato, Nato, Nato.

Niin, jonkinlainen kriittinen tulevaisuuden kuva amerikkalaisesta vallankäytöstä tämä on. Tai miksei se voisi kuvata vaihtoehtoista nykyaikaakin. Kirja on Tiitisen luovaa ilotulitusta, mutta realismin rajoja rikkovat teokset eivät vaan saa minua syttymään, enkä ihan täysillä pitänyt tästä. Jotenkin Koistisen sotajutut on niin nähty, samoin amerikkalaisen politiikan kritiikki, vaikkakin kirjoitettu kieli poskella ja huumorilla. Ehkä hauskinta antia oli kuvaus Salkon äidin tieteentekemisestä ja Salkon päiväkirjamerkinnät niistä. Toisaalta lasten kohtalon ja raadollisen pelimaailman kuvauksessa ei ole huumorin  häivääkään.

Esko-Pekka Tiitinen: Perinnevanhukset
Tammi, 2004, 162 (s.)

tiistai 13. marraskuuta 2012

Keskeneräisiä


Sain tunnustuksen ihanilta kanssabloggaajilta Annika K:lta ja pihiltä naiselta jo aikaa sitten. Kiitos teille!

Sovellan tunnustuksia kertomalla, mitkä kaikki ennakkoon ajatellen hyvät kirjat makaavat yöpöydällä keskenjääneinä. Niistä jokaista olen hiplaillut, lukenut pari sivua ja vaihtanut toiseen. Näin minulle ei käy juuri koskaan. Voin kyllä surutta jättää huonon kirjan kesken mutta yleensä seuraava jo tärppää ja luen yleensä yhden kirjan kerralla loppuun. Nämä ovat siis vielä periaatteessa potentiaalisia oman makuni kirjoja:

1. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. Ilmassa roikkuu jotain, ehkä kuolemaa ja sairautta, mutta vielä ei tarina ole imaissut mukaansa. Jatkan. Ehkä.

2. Jean Kwok: Girl in translation. Kulttuurieroja, mikäs sen mielenkiintoisempaa. Pakko jatkaa, vasta sivulla 13.

3. Giuseppe Pontiggia: Kahdesti syntyneet. Palkittu italialainen kirjoitti romaanin synnytyksessä vammautuneesta lapsesta. Sivulla 37 menossa, mutta ei kiihkeää "tää on pakko lukea" -oloa.

4. Veikko Huovinen: Rasvamaksa. Anopin kirjahyllystä. Alun kannibalismi-jutut säväyttivät. Voiko tällaista tekstiä tosiaan olla? Sinänsä ok, mutta nuo muut novellit eivät nyt nappaa.

5. Annie Proulx: Maan tomua. Aika vasta lukemani Kertomuksia Wyomingista oli vaikuttava ja innoissani tartuin tähän, mutta jotenkin tuntuvat liian synkeiltä tähän syksyiseen mielentilaan. Ainakin viisi yritystä jatkaa eka novellin jälkeen.

Kyse ei voi olla huonoista kirjoista vai mitä? Diagnoosini on siten jonkin sortin lukuongelma tai lukujumi, kuten jotkut bloggarit ovat todenneet.

Parempia lukufiiliksiä teille!

Ps. Sentään olen näitä ennen lukenut Barberyn Kulinaristin kuoleman ja Tiitisen Perinnevanhukset, mikä oli sen verran outo, että saattaisin sitä käsitellä jatkossa.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Tiina Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi on tunnettu näyttelijä ja myös käsikirjoittaja. Susi sisällä on hänen samannimisen näytelmänsä pohjalta kirjoitettu romaani. Tunnustan, että Lymin nimi kannessa sai tarttumaan kirjastossa teokseen.

Kirja käsittelee pettämistä avioliitossa. Ihana aviomies Vesa tietää, miten naista kohdellaan. Hän osaa sanoa ne oikeat sanat, imarrella, huomioida ja kommentoida kauniista ylähuulen kaaresta tai ruskeasta pilkusta silmässä. Valitettavasti huomiota saavat muutkin naiset kuin oma vaimo Tuula. Kun asianlaita selviää Tuulalle, avioero alkaa kolkutella parisuhteen portilla, vaikka Vesa miten yrittää paikkailla tilannetta.

Henkilöhahmot ovat tunteiden pyörityksessä ja osansa saavat myös sympaattiset sivuhenkilöt, Tuulan ja Vesan ystävät. Minusta ystävyyden kuvaus on onnistunutta, sekä naisten että miesten osalta. Ja muutenkin dialogi on sujuvaa ja nokkelaa.

Teos on enimmäkseen komedia, oikeammin tragikomedia, sillä kaikessa traagisuudessaan tilanteissa on huumoria. Komediallisuus tulee joistakin asioiden liioitteluista ja hauskasta sanailusta. Kuitenkin käsitellään todella vaikeita asioita, kuten sitä, miten lapset jäävät aikuisten ihmissuhdesotkujen jalkoihin. Lapsireppanat joutuvat seuraamaan vierestä aikuisten meuhkaamista.

Tuula on ammatiltaan suomentaja, joka haaveilee omasta kirjasta, ja oman elämänsä innoittamana hän suoltaa terapiamielessä tekstiä paperille tähän tapaan:

Rakennusinsinööri vikisi kuin marsu, kun Jennifer höyläsi perunankuorimaveitsellä ihoa hänen peräpäästään. Insinöörin kalpeilta petturin huulilta kuului hiljainen armonpyyntö, mutta Jennifer ei piitannut siitä tuon taivaallista (--).

Ja kustannussopimushan siitä paukahti. Teos nappasi minut lukijana heti mukaansa. Lukiessa oli kyllä muutama suvantovaihe, mutta tarina kantoi loppuun asti. Lukisinko lisää Lymiä? Kyllä. Vaikka teos ei ollut erittäin hyvä, se oli hyvä etenkin sitä ajatellen, että komedia on vaikea laji.

Muutamia linkkejä: Minna (Oota, mä luen eka loppuun) ei ihan syttynyt, Susan (Järjellä ja tunteella) arvion kanssa koen olevani samaa mieltä ja Annika K (Rakkaudesta kirjoihin) puolestaan piti kirjasta.

Tiina Lymi: Susi sisällä
Helsinki-kirjat, 2010, 223 (s.)

lauantai 27. lokakuuta 2012

Petri Karra: Pakenevat unet

Miten en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota kirjailijaan, jonka edellinen teos Kohtalonohjaaja on kansilehden mukaan herättänyt peräti kansainvälistä kiinnostusta ja jonka esikoisromaanista Haarautuvan rakkauden talo on Mika Kaurismäki ohjannut elokuvan? Täytyi siis ottaa kirjailijasta selvää uusimman teoksen perusteella.

14-vuotias Nasta pitää huolta pikkusiskostaan Nadjasta, kun narkkariäiti ei siihen pysty. Nasta pyörittää arkea, tekee ruokaa ja välittää. Hän on älykäs poika ja on ikään kuin vanhemman roolissa:

-Mul ei oo mitään tekemistä, Nadja valittaa.
-Kuuntelitsä jo Ellan ja Aleksin?
Nadja nyökkää.
-Haluaisitsä piirrellä? Leikkiä nukella? Little Pet Shopeilla? Ota Meeku mukaan leikkiin. Joo, se haluaa leikkiä. 
Nadja ei tiedä haluaako Meeku leikkiä, mutta hän tahtoo itse veljen syliin.

Dialogiesimerkistä näkee kaksi asiaa: ensinnäkin se on esimerkki nykypuhekielestä, johon alun pienen nikottelun jälkeen totuin siitä huolimatta, että olla-sanat näyttivät hassuilta (esim. Miks äiti o niin tyhmä?). Toiseksi esimerkki kertoo lasten nykykulttuurista. Kirja sijoittuu tämän päivän maailmaamme ja tekstissä soljuu luontevasti mukana muun muassa kännykkäviestintä.

Välillä Nasta sulkeutuu omaan mielikuvitusmaailmaansa piirtelemään japanilaistyyppistä sarjakuvaa, jossa on päähenkilöinä Nahuki ja Veronica, Nastan ja ihastuksensa Veeran mukaan. Säännöllisin väliajoin teksti hyppää tähän fantasiamaailmaan. Lukijalle ero tehdään kyllä selväksi ja suoraan sanottuna pompin näiden kohtien yli. Ehkä tuon fantasiamaailman olisi voinut joko kunnolla sekoittaa tarinaan tai sitten jättää vähemmälle. Odotin monikerroksisempaa otetta, oikein kunnon pyöritystä Nastan mielenliikkeistä.

Nastan elämän yllä leijuu uhkia, on kiusaajia, on pelkoa siitä, että äiti ei pysy senkään verran kasassa, että perhettä ei hajoteta. Veeran äiti on poliisi ja hän on teoksessa turvallisen ja välittävän aikuisen roolissa, mutta ongelma tulee siitäkin, että eihän Nastan kulmilla voinut poliisin seurassa näyttäytyä.

Pitkin kirjaa puntaroin sitä, kuinka uskottavaa on, että Nasta huolehtii näin kypsästi Nadjasta. Muistuttelin itseäni, että hän on 14 v., siis aika iso jo. Samoin mietin, mistä tulee tämä sossujen pelko ja uhka, kun sosiaalitoimen perustehtäviä on turvata vaikeissa oloissa elävän lapsen elämä. Perheen koossa pysyminen on tärkeintä hinnalla millä hyvänsä. Nastakin on äidin mukaan uhannut tappaa itsensä, jos heidät viedään. Huostaanotto tuntuu olevan pahinta, mitä voi tapahtua.

Luin kirjan mielenkiinnolla loppuun saakka, sillä Nastan ja Nadjan kohtalo kiinnosti. Pienen tytön huolenpidon tarpeet riipaisivat. Jollain tasolla kirja oli vetävä, jollain tasolla se taas ei ollut minun kirjani. Samantyyppisistä aiheista kirjoittaneen Susanna Alakosken teokset olivat jotenkin verevämpiä, rosoisempia ja uskottavampia. Ehkä on epäreilua verrata mutta vertaanpa silti. Minuun teos ei jättänyt mitään lähtemätöntä jälkeä, mutta muitakin mielipiteitä on esitetty.

 Katso myös TuulianJorin ja  Annika K:n arviot.

****
Tämän päivän (28.1.2012) Hesarissa oli toimittaja Anna-Stina Nykäsen juttu Sosiaaliporno on saatava takaisin, jossa hän kertoo, että 70-luvulla sosiaalisia ongelmia kuvattiin tarkasti mediassa, mutta sittemmin on ajateltu, ettei mässäillä mauttomuuksilla eikä tyydytetä yleisön tirkistelyn tarpeita turhilla yksityiskohdilla. Nykytyylissä ongelmista puhutaan yleisellä tasolla mutta niin, ettei oikeastaan enää tiedetä, mitä asiat yksilötasolla tarkoittavat. Mitä on esimerkiksi nuorison pahoinvointi vaikkapa Nastan kannalta? Toimittaja peräänkuuluttaa sitä, että eikö voisi edes vähän vilauttaa, eikö esimerkiksi sosiaalipuolen väki voisi hieman paljastaa, millaisia ongelmia pinnan alla muhii. Karralle pisteet siitä, että on fiktion keinoin tuonut esille nyky-yhteiskuntamme ongelmia. Ei näitä teoksia liikaa ole.

Petri Karra: Pakenevat unet
Gummerus 2012, 286 (s.)

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Annie Proulx: Näin on hyvä

Annie Proulxin tunnetuin teos lienee novelli Brokeback Mountain, jonka pohjalta tehtiin tunnettu elokuva. Itselleni kuitenkin novellikokoelma Näin on hyvä on ensi kosketus hänen teksteihinsä. Jo alkusivuilla menee hyvät värinät: tässä on laatukirjailija.

Tarinat, joita on yhteensä yhdeksän, sijoittuvat Wyomingiin eri aikakausiin tuhansien vuosien takaisesta biisonin ajosta nykyaikaan ja Irakin sotaankin. Vilahtaapa eräässä tekstissä jopa - uskomatonta kyllä - pyöräilijöiden doping.

Novellit tuovat esille Wyomingin elämän rankkuuden. Esimerkiksi novelli Vanhoja cowboylauluja kertoo Archien ja Rosen tarinan vuodelta 1855. He rakentavat omaa tilaansa, tai paremminkin pientä mökkiä Archien ollessa vain 16-vuotias. He kantavat vettä, säilövät lihaa ja yrittävät selviytyä. Elämässä on iloa, lauluja ja rakkauttakin, mutta lopulta Archien pitää kuitenkin lähteä muualle karjanajoon ja elämä näyttää myös karumman puolensa.

Novellissa Maha pystyssä ojassa päähenkilö Dakotalla on huonot lähtökohdat, sillä äiti on hylännyt hänet ja isovanhemmat vastentahtoisesti ottavat tytön hoitaakseen. Dakota kuitenkin ponnistelee eteenpäin, välillä jopa onnistuen, mutta jotenkin elämä (tai Wyoming) jälleen välillä myös sivaltaa. Proulx pyörittää ihmiskohtaloita ja luonnon voimaa niin, että joskus ollaan rähmällään kuin lehmä selällään mutaojassa. Siltikin, kuten eräs henkilö sanoo: "Wyoming on hyvä näin". Tänne ollaan synnytty, täällä kuollaan.

Kaksi novellia erottuu muista, sillä niissä on pääosassa itse paholainen. Novellissa Olen aina pitänyt tästä paikasta Paholainen päättää uudistaa Helvettiä:

Tämän Helvetin kolkan uudistamiseksi ei ollut suunnitteilla mitään; oli kiveen hakattu, että avionrikkojien tuli oksennella ja yökkäillä alituisen pahoinvoinnin kourissa: olisi ajanhukkaa suunnitella mitään sen kummempaa kuin betonisia katuojia, joita heillä jo oli.

Näissä Proulx irrottelee satiirisella otteella oikein kunnolla! Kanadan vallanhimoiselle verovirastolle oli varattu jääkiekkopeli, jossa terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja terät olisivat kuumat. Ja niin edelleen.  Tulee mieleen C.S. Lewiksen Paholaisen kirjeopisto. Näiden kohdalla on jopa huvittunut olo, kun muuten on hämmentynyt olo tekstin voimasta ja ihmiskohtaloista.

Kirsin kirjanurkassa on hyvä esittely paitsi tästä teoksesta, myös laajemmin Proulxin tuotannosta. Kirsi näkee elämän ja luonnon karuudessa yhtäläisyyksiä suomalaisuuteen, mistä olen samaa mieltä. Saatettiinhan paikallisissa lukupiireissäkin suosia sisua ja kestävyyttä korostavia vanhojen karjapaimenien ja tilallisten muistelmia.

Osassa novelleja on myös maagista otetta. On tietysti makuasia, miten siihen suhtautuu, mutta Proulx on taitava ja saa lukijan otteeseensa. On jälleen vaikea kielellistää omaa kokemusta näistä teksteistä. Lopulta sana, johon teksti mielestäni kiteytyy on "voima", sitä näissä teksteissä on. Proulxilla on tunnistettava omintakeinen tyylinsä ja äänensä. Ajatellaanpa jo vaikka pelkästään novellien nimiä Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho, Maruna-lapsi ja Maha pystyssä ojassa. Näillä kyllä erottuu joukosta.

Ainakin minä jäin koukkuun, vaikka toiselta laidalta jokin kaihertaa tässä Proulxin näyttömölle tuomassa maailmassa: Eikö ole mitään toivoa? Eikö kannata rakastaa?

Annie Proulx: Näin on hyvä. Kertomuksia Wyomingista 3
Otava, 2011, 282 (s.)
Suom. Juhani Lindholm
Alkuperäinen teos: Fine Just the Way It Is (2008)


lauantai 20. lokakuuta 2012

Kuluneita lastenkirjoja

Kirjavan kammarin Karoliinan innoittamana esittelen muutamaa lastenkirjalöytöä paikallisen kirjaston poistomyynnistä, johon osuin sattumalta ohikulkiessani. Aikaa oli noin 5 minuuttia ja siinä ajassa skannasin supervauhtia lastenkirjojen pöydän. Pääasiallinen valintakriteeri oli kiinnostava kotimainen lastenkirjailija tai kuvittaja.

Valikoimasta päätellen jäljellä oli vain muruset, mutta muutamia kotimaisten kirjailijoiden kirjoja kuitenkin löytyi. Pikavilkuilun perusteella aikuisten romaanilaarit eivät näyttäneet aivan niin upealta kuin Karoliinan saalis, mutta sentään nappasin mukaan itselleni Jyrki Pellisen runokirjan.




Eppu Nuotio ja Virpi Talvitie 2002: Epsukepsu (Tammi). Epsukepsu ei leiki muiden kanssa ja mököttää, eli lasten tunteiden käsittelyä tarinan avulla. Uskoisin, että Epsukepsun mökötys on lapsista mielenkiintoinen kurkistus omaan harmitukseen.




Mirja Orvola ja Salla Savolainen 2004: Ihmeellinen nappi (Lasten Keskus). Salla Savolainen kuvittajana kiinnostaa ja kirja vaikuttaa klassiselta satukertomukselta. Tämä on ainakin äidin mieleen!




Kaarina Helakisa ja Maikki Harjanne 1985. Meidän kuopus (Otava). Vanha kirja, jossa on Maikki Harjanteen Minttu-kirjoista tuttua kuvitustyyliä. Vaikka kirja on ikään kuin vauvakirja, siinä on paljon perinteisiä loruja ja sanoilla leikittelyä: Omenan pomenan piirun paarun suklaa puplaa pomps! Esipuheessa tekijät sanovat koonneensa tähän sitä hauskaa, mitä omien lastensa vauvakirjoilta ovat toivoneet.




Tittamari Marttinen ja Anne Peltola 2006: Eelis mökillä (Tammi). Tittamari Marttisen nimi kiinnitti huomiota. Kirja vaikuttaa ihanalta kesäkuvaukselta haukineen ja makkaranpaistoinen. 




Ja vielä pari käännöskirjaa. Paulette Bourgeois ja Brenda Clark: Franklin on rohkea (2006) ja Franklin kummitusjuhlissa (1996). Franklineista ei ole kirjallisuuden klassikoiksi, mutta tutut hahmot kiinnostavat lapsia aina. Näitä on luettu monta vuotta.



David McKee 2004: Elmeri ja käärme. Sama juttu kuin edellä: lasten kuvakirjojen peruskauraa. Värikäs norsu hahmona on tuttu ja turvallinen. Huomaa siniset linnut kannessa - niitä on aiemmista Elmeri-kirjoista laskettu noin sataan kertaan.



Lehtimyynnistä ekaluokkalaiselle Villivarsa- ja Hevoshullu -lehtiä 10 senttiä/kpl. 




Ja lopuksi näyte runokirjasta Jyrki Pellinen 1983 (Otava): Kun sinussa on joku. Tähän ehkä palaan.

Vielä minussa on voimaa
korkeissa oksissa
tuuli-ihmisen
sulkeutunutta rakkautta.

***
Onko noissa lastenkirjoissa teille tuttuja?

torstai 18. lokakuuta 2012

Ahaa Teatteri: Mimmi Lehmä ja Varis




Satupäivän ja syysloman kunniaksi suunnistimme Tampereelle Ahaa Teatterin näytökseen Mimmi Lehmä ja Varis. Hahmot ovat tuttuja ruotsalaisista kuvakirjoista ja oli itsellekin jännittävää nähtä, miten tarinat sovelletaan teatteriesitykseen. Täytyy sanoa, että odotukset ylittyivät!

Marja Skaffari Mimmin roolissa suurine silmineen tavoitti lehmän raikkaan lapsekkuuden. Tarinassa Mimmi iloitsi kesästä ja halusi tehdä hauskoja juttuja, kuten kiivetä puuhun, keinua ja uida. Varista tietenkin äärettömästi hävetti ja nolotti Mimmin tempaukset. Esityksessä oli monta tuttua kohtausta eri kirjoista, esimerkiksi juuri keinuminen.


Variksen roolissa oli Jerry Mikkelinen loistavasti! Sen sijaan nainen isännän roolissa hieman ihmetytti jälkikäteen lapsikatsojiamme, mutta kun isäntä oli samalla pelimanni, niin tämäkin rooli lunasti paikkansa. Laulut ja isäntäpelimannin vähäeleinen taustamusiikki nimittäin täydensivät tarinaa yksinkertaisen tyylikkäästi ja mukaansatempaavasti.

Nainen ei siis ollut uskottava isäntä roolivaatteista ja parrasta huolimatta - sikäli kummallista, että mies oli hyvin uskottava varis!

Lapset ovat tarkkoja: jälkikäteen nimittäin pohdittiin muun muassa, että kirjoissa isännällä on lippalakki mutta näytöksessä tavallinen lakki. Kohdeyleisön mielestä hauskinta oli, kun Mimmi pyllähti puusta alas ja se, kun Varis halusi pullapullapullapullaaa lal lal laa.

Huonointa tai "ällöttävintä" oli kuulemma Mimmin ja Variksen pusu... Ehkä se ei olekaan hempeydessään alkuperäiskirjojen henkeä, mutta teatteriesityksessä teemaksi nousi ystävyys, johon liittyi vähän tällaista kaverillista halailuakin.

Koko noin tunnin mittainen näytös tapahtui samoissa lavasteissa ilman väliaikaa. Tämä on mielestäni erittäin hyvä mitoitus lapsikatsojan kannalta - myös nuorimmaisemme kohta 3-vuotias jaksoi katsoa ja keskittyä alusta loppuun. Pienen teatterin hyviä puolia on se, että joka paikasta näkee ja kuulee hyvin. Lapsia nauratti monta kertaa ja dialogissa oli myös aikuiselle katsojalle mukavia heittoja.

Tässä mieleenjääneitä lausahduksia:
Sinun hulluutesi on tarttuvaa Lehmä!
Maito pakkautuu päähän!
Olen allerginen vedelle!
Vi tackar alla passagerare och välkomna åter!

Tässä linkki Ahaa Teatterin Mimmi Lehmä ja Varis -sivuille, jossa tarkempia tietoja ohjauksesta ym. Valokuva esityksestä Robert Suhonen. Ahaa Teatteri on erikoistunut lasten- ja nuortennäytelmiin, ja tämän perusteella menemme todennäköisesti katsomaan myös ohjelmistoon tulevan Viirun ja Pesosen joulun.

Kuvan kirja: Lehmä joka tahtoi keinua
Jujja ja Tomas Wieslander
Suom. Pirjo Santonen (alkuteos: Mamma Mu gungar)
Kuvittanut Sven Nordqvist
Mäkelä 1993, 2009

perjantai 12. lokakuuta 2012

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen




Tänä päivänä ryhdyn laulamaan.
Pois viskaa yltäsi kahleet maan,
niin että ei mikään paina!
Sillä juhla on aina, kun lauletaan,
oi, aina .

Oi, tulppaaniverta jaloissaan
saa käydä kaikki kulkijat maan,

saa käydä -
keveästi, askelin iloisin,
kuten minäkin
tulin juhlaan kevein askelin
ja verillä rinta avoin,
kun lauluni minusta kiskottiin
tulppaanikimpun tavoin.


Nämä on nimetty runoiksi, mutta lähes lauluja ne ovat: rytmillisiä ja loppusoinnullisia. Modernimpaan lyriikkaan tottuneelle oi-huudahdukset ja loppusoinnut voivat tuntua vanhanaikaisilta, mutta tässä kokoelmassa ne ah, niin viehättivät minua. Runot vievät laulun, tanssin ja sadun maahan. Niin kauniiseen, mutta toisaalta niin tuskaiseen. Aale Tynni kirjoittaa uudelleen muuassa Lumikin ja Ruususen. Seuraavassa kuljetaan Peukaloisen matkassa villihanhien parissa:

Tuuli ylitse maiseman
kulkee pakkoa vailla.
Tahdotko lähteä, lähteä pois,
lähteä tuulen lailla?
Matkalle villihanhien
lähdetkö, Peukaloinen? (--)

Yksin on Peukaloinen.
Tahdoit nähdä ja uskaltaa,
mitä ei kukaan toinen.
Ylhäällä kylmä on ihmisen,
tiesitkö sen?
Ylhäällä yksin on ihminen,
tiesitkö sen?
Tiesitkö, Peukaloinen?


Suosikikseni nousee Rohdinmekko-balladi. Se on tarina tyttösestä, joka laulaa kuninkaan linnassa rikkaille, jotka ovat herkkupöydän ääressä. Kuninkaan ja kuningattaren kasvoilla on kuitenkin juhlasta huolimatta huoli ja suru.


Niin alkoi hän laulaa.
Ja hän lauloi heille kodistansa: vuorien taa
se on silmiltä peittynyt aina.
Ja multa siellä loistaa ja läpi kimaltaa,
ja aina siellä nauraa ja tanssia saa,
sillä multa ei kenkiä paina.


Tytön lauluun ihastutaan, mutta hänen elämänviisautta epäillään, sillä eihän tuollaista maata voi olla olemassakaan. Ja mitäpä tyttönen tietäisi lapsen menetyksen murheestakaan, mikä kuningasperhettä oli kohdannut. Hovissa suru on päätetty peittää ainaisella juhlimisella.Tyttöä pyydetään jäämään kuninkaan tyttäreksi, mutta eihän hän voi jäädä paikkaan, jossa ei saa itkeä:

Ja hän niiasi ja kiitti, 
kun kiitosta sai,
meni maahansa kai,
meni kauaksi pois yli vuorten.


Laulullisuuden ja satujen lisäksi runoissa liitävät linnut, pääskyset, joita ei huoli paina. Niissä on myös lapsuusmuistoja, ikävää, rakkautta lapseen ja rakkautta muutenkin:

Se kaikki, mitä en koskaan sano,
sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää,
sinun täytyy selkeästi se nähdä,
mikä minulle on vain hämärää.

(--) Vain heleää tulta on ruumiini  
ei, se on ilmaa ja maata,
se on puiden ja kukkain silmuja tulvillaan.

Rakkauden yllä häilyy kuitenkin elämän vaarat ja ahdistukset. Onko kuitenkin niin, että kaikki on vain valhetta, kysytään runossa "Lasinen vuori". Jos ajatellaan koko kokoelman nimeä, on kuitenkin tavoiteltava lasisen vuoren yli satumaailmaa:

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Miksikä vuoren lasisen
tänään muistinkaan? (--)

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Entäpä ellei prinsessaa
koskaan ollutkaan?

Ensimmäisellä lukukerralla vuosia sitten mieleeni jäi runojen satumaailma ja tanssillisuus. Monta kertaa olen halunnut palata näihin ja nyt vihdoin uudelleen lukiessani esille nousi vahvemmin rakkaus sekä elämän suru ja kipu. Tässä kokoelmassa on myös tunnettu runo Kaarisilta:


Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan".

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen
WSOY, 1949, toinen painos 113 (s.)
(Runonäytteet ovat osittaisia sitaatteja.)

lauantai 6. lokakuuta 2012

Olli Jalonen: Karatolla

Karatollalla, nuotiotulen äärellä laavulla istuessaan Valo oli äkkiä kuin avaruuden (ei taivaan) lahjana käsittänyt, mistä kaikki maan päällä rakentuu. Nämä maailman elementit Valo halusi tehdä näkyväksi rakentamalla monumentaalisia taideteoksia eri kaupunkeihin:

Krakova: maa
Praha: tuli
Bryssel: savu
Santiago de Compostela: valo
Avignon: ilma
Bergen: lumi
Helsinki: jää
Bologna: aika
Reykjavik: vesi

Rakennusprojekti oli valtava; mikä määrä suunnittelua, lobbausta ja lupia. Kirjan päähenkilö Silla oli palkattu arkkitehdiksi projektiin ja hän joutuu lopulta sijaistamaankin Valoa ei kohteissa. Kolmas projektin osapuoli, Martti, jää etäiseksi ja poissaolevaksi, sillä kirjan painopiste on Sillassa ja hänen suhteessaan Valoon. Taideprojekti alkaa olla lopuillaan, ollaan vihdoin Reykjavikissa vihkimässä teosta.

Pikku hiljaa Sillalle avautuu käsitys koko hankkeen mahdollisesta pimeästäkin puolesta; eikö Valo olekaan kertonut hänelle kaikkea? Mitä sellaista Martti tietää, jota hän ei tiedä? Varmoja vastauksia ei saada. Valon lisäksi Sillan muitakin ihmissuhteita sivutaan, kuten suhdetta etäiseen isään. Kuitenkin Valo lopulta muistiinpanojensakin myötä on kantava vire Sillan elämässä.

Pyramidihankkeen myötä Sillan luovuus saa voimaa ja hän alkaa suunnitella omaa, uudelleen jaoteltua Eurooppaa käsittelevää työtään. Silla kirjoittaa ja piirtelee karttoja, lippuja, viirejä, selityksiä uusille valtakunnille. Hän kulkee Valon rinnalla hänen sairastaessaan ja toisaalta sulkeutuu piirtämiseen ja kirjoittamiseen. Sillan teos Geopoliteia sekoittuu osin Valon elementteihin ja ammentaa niistä. Sen kirjallinen kuvaus on kuin ennustus  Euroopan kohtalosta.

Pyramidit eivät kestäneet aikaa, ei edes aika-teos, mutta ne olivat vaikuttavia. Tässä Jaroslavin, Prahan kontaktin kokemus tuli-pyramidista. Hän sanoi "tulessa" ollessaan muistaneensa ajan ennen syntymäänsä:

Tämän takia olisin halunnut viedä pyramidin sisään äitini ja vaimoni ja tyttäreni, ja näyttää äidilleni miltä minusta on tuntunut kun liikuin hänen sisässään, ja vaimolleni miltä tyttäristämme on tuntunut, ja vielä tytöillekin miltä heidän sisällänsä voi joskus tuntua jos he tulevat raskaiksi ja alkavat kantaa lasta, Jaroslav sanoi mutta kysyi heti perään kuulostiko tällainen oudolta ja hullun puheelta.

Teos on jatkoa vuoden 2000 teokselle Yhdeksän pyramidia, jota en ole lukenut, joten lähdin teokseen puhtaalta pöydältä. Poikakirjan jälkeen Jalonen on kyllä kuulunut mielissäni ykkösluokan kirjailijoihin, joten odotukset olivat kovat. Karatolla oli jollain tasolla taitavasti tehty, mutta ei kuitenkaan minun kirjani. Siinä on varmasti syvällistä symboliikkaa, johon en jaksanut paneutua tai jota en ensilukemalta edes ymmärtänyt ajatella. Ehkä joku muu jaksaa perehtyä tähän enemmän. Silla henkilönä ei tullut läheiseksi, vaikka hänen taiteellista voimaansa voisikin ihailla.

Edit: Jäin miettimään, miksi henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi. Sitä on vaikea määritellä, sillä kuitenkin käsitellään sairautta, vaikeaa isäsuhdetta ja rakkautta, eli hyvin inhimimillisiä teemoja. Ehkä kuitenkin vain vähän laidalta kurkistaen. Tässä on kirja, josta ei saa otetta. Jalonen on ehkä pyrkinyt kunnianhimoiseen jäljenjättämiseen, jonkinmoiseen taiteelliseen statementiin, mutta toivoakseni hän palaisi jatkossa poikakirjamaiseen kerrontaan.

Aiemmin Karatollaa on käsitelty ainakin Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Katso myös Teppo Kulmalan arvio Keskisuomalaisessa, jossa hän tiivistää hyvin: "Jalosen rakennelmia ja tilanteita jäljittävä teksti on monin osin vaikeasti seurattava haaste. Detaljirunsaus, seikkaperäisyys, symboliikka, kohteen yhtäaikainen pienuus ja suuruus tarjoavat henkilöille ja lukijalle ikään kuin liian tavattoman tehtävän".

Olisipa muuten hauska lukea rakennusinsinöörin arvio teoksesta, etenkin taideteosten teknisen puolen kuvauksista.

Olli Jalonen: Karatolla
Otava, 2012, 238 (s.)

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa

Capellan Napolilainen naimakauppa oli kirjana kevyt välipala. Alun jälkeen olin jättää koko kirjan kesken, niin köykäiseltä se tuntui. Sitten Livia alkoi laittaa ruokaa, josta tässä makunäyte:

Lopuksi oli vielä yksinkertainen jälkiruoka, hunajassa ja rosmariinissa paistettuja päärynänviipaleita. -- Hunajan makeuteen sekoittui Vesuviuksen rinteiden vieno kukkaistuoksu, jota mehiläiset olivat ilmenneet medessä. Sitten tuntui yrtin voimakas, auringon kyllästämä säväys ja vasta lopuksi kielelle kiehahti itse hedelmän maku.

Ostereiden, mozzarellojen ja muiden herkkujen valmistuksen ja syömisen kuvaukset olivat ainoa syy lukea kirja loppuun.

Juoneltaan tarinassa on monia käänteitä, on romantiikkaa, sodan tuomaa kärsimystä ja jopa tulivuoren purkaus. Kaikki puettuna kevyen sarjan viihdekirjallisuuteen.

Eletään vuotta 1944 miehitetyssä Napolissa. Englantilainen James saapuu virkaintoisena kohteeseen tehtävänään estää italialaisten naisten ja sotilaiden avioliitot. Mutta kaunis ja erittäin ruoanlaittotaitoinen Livia sekoittaa Jamesin pään. Hän rakastuu. Miehityksen vuoksi on monenlaista puutetta ja moni nainen myy itseään henkensä pitimiksi. James sen sijaan on kokematon ja kuvaukset hänen sukupuolisuuden etsinnästään tuona aikana saa jopa humoristisia piirteitä; kerrotaanpa eräässä Jamesin kirjallisessa lähteessä, että pohjolan nainen saattaa kohota peräti kolmenkymmenen vuoden ikään taikka ylikin sen, ennenkuin hän "herää kuulemaan luonnon kutsuvia ääniä sisällään".

Teemat ovat itsessään rankkoja, kuten itsensä myyminen, korruptio, sodankäynti, mutta siitä huolimatta jäi pinnallinen olo. Jotenkin kiusallisilta tuntuvat yritelmät kääntää Livian englanninkieliset puheenparret, esim "Sepä mukkavaa. Niin kaanis kaupunki." Ei ole helppo tehtävä kääntäjälle.

Suosikkihahmoni olivat Priscilla ja Pupetta, Livian perheen vesipuhvelit, joista saa sitä vitivalkoista maitoa ja siitä tuntikausien työllä pehmeää, ruoholta vivahtavaa mozzarellaa.

Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa
Tammi, 2008, 396 s.
Englanninkielinen alkuteos The Wedding Officer (2006)
Suom. Terhi Kuusisto

lauantai 29. syyskuuta 2012

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies

Aila Meriluoto tunnetaan ehkä enemmän runoilijana kuin proosakirjailijana. Tässä romaanissa on kerronnassa myös runollisuutta, sillä välillä kieli etäännyttää tarinasta ja jättää lukijan ihmettelemään, että tapahtuiko tässä todella sitä mitä ajattelin.

Teos on kuitenkin ennen kaikkea romaani suomalaisesta naisesta Elinasta. Elina ja pikkusisko Helinä laitettiin Ruotsin junaan, kun elämä Helsingissä kävi vaaralliseksi pommitusten myötä. Elina pitää pikkusiskosta huolta, mutta lopulta he joutuvat eri koteihin. Pikku hiljaa muistoja Suomesta ei enää ollut, tai jos niitä tuli, Elina "tönäisi ne pois". Suomi oli maa, jota ei enää ollut. Myöhemmin hän palaa Suomeen mutta muuttaa takaisin.

Kirjassa seurataan Elinan elämänkaarta aikuiseksi saakka. Ensimmäisen lapsensa, Matin, hän saa järkyttävän nuorena. Myöhemmin syntyy myös tytär Tarina. Ei Satu eikä Saga vaan Tarina. Tuntoja sotalapsuudesta esitellään, kun tutkija haastattelee aikuista Elinaa - mutta mitäpä se tyttö näistä asioista ymmärsi.  Ruotsissa hän oli suomalainen ja Suomessa ruotsalainen. Oikeastaan oli kai niin että ruotsalaisuus oli pahaa Suomessa ja suomalaisuus Ruotsissa.

Elinassa on voimaa, hän maalaa ja kirjoittaa, tekee käsitöitä, opiskelee. Myöhemmin enemmänkin, sillä Elinasta kehittyy valveutunut vaikuttaja. Italialaiset ja jugoslaavitkin äänestävät häntä. Kirjoittamisessa oli ongelma, ettei aina tiennyt, millä kielellä kirjoittaa.

Suomessa Elina tapaa suomalaisen miehen ja muutenkin Elina katsoi aika onnettoman avioliittonsa ohi muihinkin suhteisiin. Kaksi aggressiivista individualistia, toisella sotilaan traumat, toisella juurettomuuden trauma. Syntyykö niistä mitään, vaikkapa vain jännitys joka provosoi esiin jotain kehityskelpoista? Näin he juttelevat ja nauravat. Huomaamattaan Elina kutsuu itseään suomalaiseksi.

Kannessa on jotain niin 70-lukua. Ehkä se kuvaa kannen tekijän kuvaa Elinasta? Tai ehkä se on kuvaus Elinasta maalaajana - tosin hän piilotti maalauksensa laatikon pohjalle.

Tämä oli pieni suuri kirja. Suosittelen.

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies
Wsoy, 1977, 183 s.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Vaikka kirjan suomennettu nimi muistuttaakin Bond-elokuvaa, se hyppäsi väkisin mukaani kirjastosta. Adichien aiemmat teokset, Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus, ovat nimittäin olleet upeita.

Olen viime aikoina lukenut monta suomalaista kirjaa, jotka ovat kaikki vieläpä sivunneet sota-aikaa, joten Adichien Afrikkaan sijoittuvat teokset ovat olleet ihanan toisenlaisia jo tapahtumapaikkansa vuoksi.

Kliseisesti: kirjallisuus avartaa käsitystä maailmasta. Nigerian igbo-heimo on tullut jonkin verran tutuksi, tai ainakin edes tiedän sen olemassaolosta Adichien teosten myötä. Nigeria ei ole vain Nigeria vaan erilaisia ihmisiä. Erilaisia ruokia ja makuja, erilaista sota- ja uskontohistoriaa. Esimerkiksi amerikkalaistyylinen jauhossa leivitetty kanahan ei ole alkuunkaan niin maukasta kuin nahkojen kanssa keitetty.

Tämä on teos on novellikokoelma ja osa niistä on aiemmin julkaistu eri lehdissä. Takakannen mukaan on kyse "pakahduttavista ja värikylläisistä tarinoista". Onko niin, että novellikokoelmaksi nimittäminen olisi vähemmän myyvää?

Novellit (tai tarinat) vievät paitsi nykypäivän Nigeriaan myös Amerikkaan. Niissä käsitellään jonottamista Yhdysvaltain lähestöön viisuminhakua varten, sopeutumista tai sopeutumattomuutta uuteen kulttuuriin Usassa ja vaikeuksia poliittisesti levottomassa Nigeriassa. Ihmiskohtaloissa sivutaan siirtolaisuuden lisäksi muun muassa veljeskateutta, rakkautta samaan sukupuoleen ja lapsen menetystä. Pääosassa tuntuu enimmäkseen olevan nigerialainen nainen. Ihmiskuvaukset ovat loistavia ja jokaiselle tarinalle toivoo jatkoa.

Jälkikäteen ajatellen mieliinpainuvin oli Härkäpäinen historioitsija, jossa sukelletaan historiasta nykypäivään erään suvun naisten myötä. Nykypolven edustaja Grace vaihtaa lopulta nimensä virallisesti Afamefunaksi. Tässä kiteytyy yksi teoksen kantava teema: omat juuret.

Tässä stereotypioita aftikkalaisista kirjan henkilöiden suulla:

Te kenialaiset olette liian nöyriä! Te nigerialaiset olette liian aggressiivisia! Teillä tansanialaisilla ei ole mitään käsitystä muodista! Te senegalilaiset olette liiaksi ranskalaisten aivopesemiä!

Adichie on erittäin hyvä kertoja. Teoksen ainoa "vika" onkin, että tarinat loppuvat liian aikaisin. Ahmin kirjan läpi mutta se ansaitsisi toisen lukukierroksen, ajattelevamman.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Otava, 2011, 265 (s.)
Suom. Sari Karhulahti
Alkuperäinen teos The Thing Around Your Neck (2009)

lauantai 22. syyskuuta 2012

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Olen lukenut putkeen neljä Variksen teosta - kun pääsee hyvän kirjailijan makuun, ei yleensä malta lopettaa. En myöskään voi välttää vertaamista Sirpa Kähköseen, jonka teokset samaan tapaan ovat pyörineet mielessä.

Aiemmin kirjoitin Variksen teoksista Irma ja Vaimoni. Kolmas lukemani, Rakas, kertoo Iiriksestä, jonka kohtalona oli vanhempien kuolema nuorena ja joutuminen kasvattityttäreksi tädilleen. Tädin kanssa välit olivat huonot ja kirjassa Iiris eläkeikään tultuaan ikään kuin etsii itseään suhteessa kasvattitätiinsä sekä kahteen mieheen, aviopuolisoonsa ja nuoruudenrakkauteensa. Tämäkin kirja oli aika hyvä, mutta minun makuuni loppua kohden vähän pitkäveteinen.

Neljäntenä luin Maan päällä paikka yksi on ja jo kirjan alkuvaiheilla alkoi tuntua, että tässä on näistä Variksen kirjoista se helmi. Hänelle näyttää olevan tyypillistä kuljettelu erilaisilla aikatasoilla. Tässäkin lähdetään siitä, että Ulla tulee vanhempana lapsuudenkotinsa raunioille, josta purkautuvat muistot. Ne tulevat "hyökynä", kun Ulla kulkee talossa. Hän miettii kasvien paikkaa, muistelee radiota (Asa) ja sen ohjelmia Markus-sedästä lähtien. Yksityiskohtia vilisee, on radion nappuloita, tauluja, hajuja... Ehkä Varis ammentaa omista lapsuusmuistoistaan?

Kirjassa kerrotaan äidin ja isän tarinaa sekä Ullan lapsuudesta sota-aikana. Kuten Sirpa Kähkösen kirjoissa, sota tapahtuu kotirintamalla ja sitä muisteltiin arkielämän kautta: miten verhoista tehtiin juhlapukuja, juotiin korviketta tai käytettiin paperikenkiä. Isä kertaa sotaansa lukemalla Tuntematonta sotilasta eikä oikeastaan muuta luekaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että kiltillä Eliaksella on sotilaskivääri piilotettuna talossa.

Ulla kokee olevansa perheessään syrjitty ja äitiä tuntuu muun muassa ärsyttävän hänen naiseksi kasvamisensa. Äidin ja isän kuolemasta pyöritellään syyllisyyskysymystä. Ison osan saa lopussa äidin sairauden ja kärsimyksen sekä lopulta kuoleman kuvaus, joka on hyvin realistisen oloinen:

Se kestää ja kestää, kuoleminen, vahvasydämisen naisen kuoleminen, kuoleman synnyttäminen.

En malta olla vertaamatta Sirpa Kähkösen tyyliin. Variksen naiskuvat, kuten Ulla ja Iiris, ovat jotenkin tylympiä ja sulkeutuneempia, elämänkolhimia ja ahdistuneita, joita esimerkiksi koulunkäynti nuorempana ei kiinnostanut. Teoksissa he peilaavat elämäänsä taaksepäin. Kähkösen Anna puolestaan herättää lähinnä sympatiaa ja hän on jotenkin lämpimämmän oloinen. Lukijalle kuin ystävä. Variksen kieli ja kuvaus on lähes dokumentaarista ja yksityiskohtaista historiankuvausta, kun Kähkösen kerronta on pehmeän soljuvaa.

Piirre, josta en Variksen teoksissa pidä, on unikuvaukset. Ehkä olen niin realismin ystävä, että unikohtaukset lähinnä haukotuttavat ja pompin niiden yli.

Tässä täysin subjektiivinen paremmuusjärjestykseni lukemilleni Variksen kirjoille:
1. Maan päällä paikka yksi on
2. Irma
3. Vaimoni
4. Rakas.

Tuula-Liina Varis: Rakas
Wsoy, 2002, 358 (s.)
Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on
Wsoy, 1999, 372 (s.)