sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää


Jo neljä miljoonaa myynyt menestysromaani

Myönnän olleeni tämän kirjan kannessa seisovan markkinointilauseen uhri, kun haahuilin kirjakaupassa etsimässä lomalukemista. "Menestysromaani" ei voi olla läpeensä huono. 

Täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti, mistä on merkkinä se, että kirjaa ei malttanut laskea kädestään. Vaikka kirja varmaankin luokitellaan ns. viihdekirjallisuudeksi, se käsittelee vaativaa aihetta, nimittäin neliraajahalvaantuneen Willin ja hänen avustajansa Louisan suhdetta.

Kirjan ensi sivuilta on arvattavaa, miten juoni kehittyy, mutta se ei haittaa, sillä niin mukaansatempaavasti Moyes onnistuu tarinaa kirjoittamaan.

Henkilöt ovat jossain määrin karikatyyrisiä, kuten Louisan urheiluun ja terveelliseen ruokavalioon hurahtanut poikaystävä Patrick, tai Louisa itse, hieman hassu ja tietämättään elämässänsä hieman hukassa oleva, mutta salattua älykkyyttä omaava päähenkilö. Will puolestaan oli ennen onnettomuuttaan menestyvä liikemies, jolla oli kaikki rikkaus ja komeus.

Sana "viihderomaani" on suuressa kontrastissa sen kanssa, että Willin kautta käsitellään kysymystä eutanasiasta, sillä Will on päättänyt lopettaa elämänsä. Hän ei näe halvaantuneena omalla elämällään arvoa eivätkä kivut ja sairaudet helpota tilannetta. Tämän näkemyksen muuttamisesta tulee Louisan missio. Samalla hänestä kuoriutuu omaa elämäänsä haltuun ottava nainen. 

Teemallisesti teos ei varmasti saavuta kuin pintaraapaisun neliraajahalvaantuneen elämästä, mutta loppuratkaisu on koskettava ja ajatuksia herättävä. 

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Suom. Heli Naski
Alkuteos: Me Before You, 2012
Gummerus, 2016


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu



Susanna Alakoski on todella mielenkiintoinen ruotsinsuomalainen kirjailija, joka löi itsensä läpi teoksellaan Sikalat vuonna 2006. Teoksessa kerrottiin suomalaisen työläisperheen elämästä 1970-luvun Ruotsissa. Olen lukenut myös hänen teoksensa Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, jossa hän jatkoi syrjäytymisteemaansa. Köyhän lokakuu on selvemmin omaelämänkerrallinen, joskin myös aiemmissa teoksissa on käsittääkseni aineksia hänen omasta lapsuudestaan, vaikka ovatkin fiktiivisiä romaaneja.

Köyhän lokakuu on päiväkirja, joskin hyvin erikoislaatuinen sellainen. Tyyliin oli alkuun vaikea päästä mukaan (ja samaa ajattelin lukiessani aiemmin Hyvää vangkilaa toivoo Jenna). Se on poukkoilevia ajatuksia, lainattuja lauseita ja katkelmia omasta elämästä. Onneksi teksti alkaa kantaa ja lopulta kiehtoo mukaansa.

Teemana on köyhyys ja luokkajako. Alakoski puhuu mm. kodittomuudesta (silloin todella säällä on väliä), päihteiden käytöstä, maahanmuutosta. Tuomalla esille väläyksiä omasta tarinastaan Alakoski ottaa vahvalla tavalla kantaa hyvinvointivaltion sosiaalipalveluihin, siihen, miten köyhyys on jotenkin näkymätöntä ja miten vaikeaa siitä on nousta, vaikka miten ahkerasti käytäisiin töissä, kuten hänen vanhempansa, jotka tuhosivat raskaassa työssä selkänsä ja söivät kipulääkkeitä päivittäin. Miten hänen äitinsä sanoi monta kertaa haluavansa kuolla ja sekoitti tabletteja. Miten samasta osasta tulevat tunnistavat toisensa ja miten harvinaista oli, että samanlaisista oloista joku päätyisi korkeakouluun opiskelemaan. Siellä hän etsi katseellaan yhtymäkohtaa, mutta eipä juuri löytänyt.,

Teos avaa sitä, mitä se tarkoittaa, että on köyhä tämän päivän Ruotsissa. Lapsena hän oli ylimääräinen kaverin synttäreillä, häpesi rikkinäisiä housujaan eikä ollut varaa mennä maksullisille luokkaretkille. Vouti vei imurinkin, joskin odotti sentään joulun yli. Nämä olivat vielä pieniä asioita sen rinnalla, mitä kaikkea päihteiden käyttö toi mukanaan. Kirjassa on sitaatteja tutkijoilta ja myös sosiaalitoimen raportteja hänen perheestään:
ASIAKASASIAKIRJA,YSTADIN KUNTA 17.3.1972
(Alakosken perhe)
Perheen isä löi vaimonsa melkein tajuttomaksi.
Oma sosionomin ammatti yhdistettynä omaan kokemukseen ja luokkanousuun antaa kyllä Alakoskelle erinomaisen näköalan syrjäytymiseen. Yksi mielenkiintoinen näkökulma on maahanmuutto, onhan hänen perheensä tullut Ruotsiin Suomesta. Hän siteeraa Södertäljen maahanmuuttajia, tuo kaupunkihan oli ennen suomalainen mutta nykyää assyrialainen. Eräs toimittaja kysyy suomalaiselta:
"Miksi te suomalaiset ette ole pitäneet meteliä itsestänne ja ottaneet samalla tavalla paikkaanne kuin assyrialaiset?" Suomalainen mies katsoo suomalaista miestä. He hiljenevät. Sitten nainen naurahtaa ja sanoo: "En tiedä, kai tässä on totuttu taistelemaan yksin."
Niin, ovatko jotkut enemmän maahanmuuttajia kuin toiset, hän kysyy. Ei häneltä kysytty koulussa, mistä hän on kotoisin. Silloin hän olisi voinut kertoa vaikka Kekkosesta ja äidin tuhansista uimajärvistä. Hän kuitenkin selviytyi, teki luokkanousun (ei kuitenkaan niin isoa loikkaa kuin jotkut miehet, hän huomauttaa). Onneksi näin, sillä nyt hän on ääni näille köyhimmille.

Seuraavaksi minulle on jo menossa Alakosken Lähimmäisen huhtikuu. Siitä jatkossa.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja
Shildts & Söderströms, 2012, Helsinki 2013
Suom. Katriina Huttunen

Tässä muutama muu kirjabloggareiden arvio:


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti



Tommi Kinnusen Lopotti on jatkoa Neljäntienristeykselle, esikoisteokselleen, jolla hän ampaisi suoraan tämän päivän suomalaisten kirjailijoiden kärkijoukkoihin. Mielestäni Lopotilla hän vain vahvistaa asemiaan.

Lopotissa kerrotaan jatkoa Neljäntienristeyksen perheen vaiheisiin. Tällä kertaa pääosissa ovat sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas. Kerronta vaihtelee episodeittain Helenan ja Tuomaksen näkökulmiin ja kattaa ajallisesti Helenan lapsuuden evakkomatkasta nykyaikaan. Lapsena Helena lapsena hoivasi veljeään Johannesta ja minkälainen side tästä syntyikään myös seuraavaan sukupolveen, kun Johanneksen poika Tuomas uskoutuu Helenalle.

Vaikka päällimmäistä pintaa teoksessa on erilaisuus, Helenan sokeus ja Tuomaksen homous, käsittelee Kinnunen näitä teemoja niin syvällisesti ja taitavasti, että teos on ennemminkin kuvaus ihmisyydestä ja kaipuusta, ristivedosta omien juurien ja toisaalta haaveiden välillä. 

Teoksessa on paljon sellaista, mistä varmasti moni suomalainen lukija tunnistaa itsensä enemmän tai vähemmän: kesämökit, pääsykokeet, ristiäisilmoitukset, vaniljaeskimot,  mummolan kesäiset sunnuntait tai Baby don't heart me tanssilattialla.

Etenkin Helena päähenkilönä kiehtoo. Jo sokeus on sellaista, mistä harvoin on saanut lukea. Helena on vahva nainen, hän selviää tuon ajan sokeainkoulun raadollisesta pedagogiigasta ja löytää uran musiikin parista ja myös rakkauden. Kinnunen antaa kasvot sille, miten sokea hahmottaa maailmaa. Uskomatonta, miten Helena nauraa itselleen ja esittää tarvittaessa vaikka vajaamielistä. Menee ikään kuin huvin vuoksi siihen muottiin, joka laisilleen helposti asetetaan. Hän sanoo rakastetulleen:
Ole jo hiljaa. Älä imartele minua näkevien kuvilla, sillä en kaipaa niitä.
Helenan elämänkaarta ajatellessani tulee kuitenkin mieleeni tulee vain kliseisiä ilmauksia, kuten että "lyödään lyötyä" tai "elämä iskee päin kasvoja" tai "vedetään matto jalkojen alta". Onneksi Kinnunen ei sorru kliseisiin.

Teoksessa on sopivasti kerroksia, sopivasti kerrontaa ja sopivasti aukkoja. Tämä kirja kosketti minua enemmän kuin Neljäntienristeys, enemmän kuin moni muu viime aikoina lukemani kirja.

Suosittelen!

Muutamia muita kirjabloggareiden arvioita:
Kannesta kanteen
Kirsin kirjanurkka
Leena Lumi
Jokken kirjanurkka
Lukuisa

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016, 352 (s.)
e-kirja

torstai 10. maaliskuuta 2016

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja


Koivukarin Unissasaarnaaja kertoo 13-vuotiaasta Tuulikista, Heinosen perheen herkästä ja sairaalloisesta tyttärestä. Tuulikki kulkee pitkin metsiä ja soita puhuen Mielikille, henkimaailman ystävälleen.

Tuulikille sallitaan tietynlainen erilaisuus, onhan hän niin heikko ja sairas, ettei työntekoa voi ihan samalla tavalla vaatia kuin muilta. Kirjan nimi tulee siitä, että Tuulikki alkaa saada kohtauksia, joissa hänen äänensä muuttuu kirjakieliseksi ja joissa hän alkaa saarnata parannuksenteosta ja maailmanlopusta.

Tätä ihmettä tullaan sitten kylältä katsomaan ja asiat kehittyvät siihen malliin, että kolehtiakin voidaan kerätä kansalta. Tuulikin saarnaaminen menee niin pitkälle, että lähdetään jopa porukalla pohjoisinta Suomea puhuttelemaan. Tässä kuviossa saumansa näkee sitten Sihvonen, saarnamies, jolla ei sitten olekaan niin vilpittömät aikomukset.

Lukijana ärsytti Tuulikin isän avuttomuus etenkin Sihvoseen liittyvässä kuviossa, mutta toisaalta, olihan hänellä omat sotatraumansa, mitkä omalla laillaan muovasivat hänen persoonaansa. Kuitenkin rintamiestalo oli rakennettu, vaikka muuten ei elämästä ollut kovinkaan ahkeraa ja napakkaa otetta.

Ajallisesti tarina sijoittuukin sodanjälkeiseen Suomeen vuoteen 1949, mikä on mielestäni teoksen hyviä puolia. Enpä äkkiä muista tuolta ajalta lukeneeni kaunokirjallista lähihistoriaa. Sodan ajalta tai 1900-luvun alkupuolelta lienee enemmän kirjoitettu. Vakka-Suomi tapahtumapaikkana oli mielenkiintoinen pärekoreineen.

Yksityiskohtana kosketti Tuulikin äidin hampaat: voi mikä riemu, kun mädäntyneet tyngät revittiin pois ja saattoi tekohampaiden myötä taas hymyillä! Tällaista realismia Unissasaarnaajaan onneksi mahtui, oikeastaan aika paljonkin. Mielestäni teos on melko realistinen lähihistoriaan sijoittuva romaani tästä unissasaarnaamis-elementistään huolimatta. Itse saarnat on kirjoitettu uskottavalla uskonnollisella kielellä.

Teosta voi kyllä suositella luettavaksi, vaikka se ehkä onkin paikoin vähän rosoinen. Teemat (uskonnollinen hurmos ja sodanjälkeisessä Suomessa eläminen) kuitenkin kantavat.

Teos on saanut Runeberg-palkinnon.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
Johnny Kniga, 2015, 332 (s.)

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut




Halusin nyt joululomalla lukea lapsille (6-10-v.) yhteistä kirjaa. Se ei ole enää kovin helppoa, sillä kymmenvuotiaalla on jo aika paljon vaativampi maku verrattuna eskarilaiseen, jolle käy lähes mikä vaan lastenkirja. Nyt joulun alla oli kuitenkin täydellinen hetki yhteiselle Mestaritontulle.

Pelkäsin, että vanha saturomaani (julkaistu alkuaan vuonna 1919) olisi liian hidastempoinen ja kuvaileva. Kirja murskasi nämä epäilyt saman tien, sillä ei tarvinnut kovin montaa sivua lukea, kun Mestaritonttu oli jo jättänyt paikkansa Satumaan vartijana ja lähti reissulleen, jossa tapasi ensi töikseen noidan. Tämän jälkeen jännittävä suomaa ja Kyöpelinvuori lohikäärmeineen piti kyllä kuulijat otteessaan!

Kirjassa on tyypilliset satuklassikon ainekset ja sopivasti juonenkäänteitä. Paha juoni kirouksiaan ja hyvät taistelivat välillä joutuen ongelmiin. Tai'at ja taikaesineet olivat osa juonenkulkua, kun Mestaritontulle selvisi, että Satumaan kuninkaantytär on vangittuna, kun ei ollut lupautunut morsiameksi Kyöpelinvuoren kuninkaalle. Kuten saduissa yleensäkin, loppu on hyvä ja onnellinen.

Somersalon kieli on lumoavan satumaista. Vanhat sanat - kuten impi tai virvatulet - eivät tuntuneen haittaavan kuulijoita. Välillä selvitimme jonkun sanan merkitystä yhdessä, kuitenkaan vanhalta tuntuvaa kieltä ei ollut ollenkaan liikaa.

Suosittelen kirjaa joululukemiseksi kaikenikäisille, myös aikuisille. Itse latasin sen e-kirjana, kun en enää kirjastosta saanut käsiini.

Ps. Tampereen Työväenteatteri esittää Mestaritonttua musikaalina, joten seuraavaksi sitten sinne, jos vain saamme liput!

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Wsoy, 1919, 2012 (e-kirja)

torstai 17. joulukuuta 2015

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille 60 kauneinta palmikkoa ja lettikampausta



Lettibuumi jatkuu edelleen: näemme entistä useammin erilaisia kalanruotoja, lettiruusukkeita ja tvistilettejä eri ikäisten hiuksissa erilaisissa tilanteissa, esimerkiksi lapsilla juhlissa tai urheilijoilla kilpailuissa.

Letitys on ilmiönä vanha, mutta nykyisin melko harva taitaa muutakin kuin perusranskanletin. Letit muoti-ilmiönä onkin herättänyt tarpeen lettiohjeille, mikä on synnyttänyt myös lettikirjabuumin. Petäsen lettikirja vastaa tähän kysyntään erinomaisella tavalla. Kirjan ideana on esitellä kuusi peruslettiä, joita varioimalla voi luoda erilaisia kampauksia. Perusohjeiden jälkeen Petänen on jäsentänyt teoksen mm. söpöihin ja särmikkäisiin sekä jumppa- ja juhlaletteihin.

Laura Mendelinin kuvituskuvat esittelevät lettejä erilaisissa tilanteissa ja antavat sellaisenaan käsityksen lettikampausten mahdollisuuksista. Mallina ovat olleet enimmäkseen Petäsen omat pitkähiuksiset tyttäret; hieman vanhempia teini-ikäisiä malleja olisi muutaman kuvanäytteen perusteella voinut olla enemmänkin.

Etenkin lettiohjeissa kuvien merkitys nousee arvoonsa. Letitysohjeet on laadittu valokuvasarjoin, joissa olennaista on paitsi hiussuortuvien kulku myös Petäsen käsillään näyttämä ote suortuvista. Kolmiulotteisen toiminnan kuvaus kuvin on vaativaa ja siksi onkin hyvä, että kuvaa tukee sanallinen ohjeistus. Helpoissa perusleteissä tämä ohjeratkaisu vaikuttaa toimivalta. Saattaa olla, että vaativampiin letteihin, kuten tuplakukkanutturaan tai viisiosaiseen nauhalettiin, tällainen ohje on kuitenkin aloittelijalle riittämätön. Petänen kuitenkin korostaa harjoittelun merkitystä ja antaa oivia vinkkejä lettien yhdistelyyn ja jopa hiuslenkin piilotukseen.

Suomalaisen lettitaiteilijan tekemä teos palvelee kotimaista lukijakuntaansa sillä, että teoksessa käytetään eri leteistä suomalaisten lettiharrastajien parissa vakiintunutta termistöä, esimerkiksi läpivetoletti, köysiletti tai merenneitoletti. Kaiken kaikkiaan kirjan kuvitus mutta myös Petäsen käyttämä kielellinen ilmaisu vie lukijan mukanaan kieputusten, ideansuortuvien, tukkakärhämien ja hulmuamisten maailmaan. Kuten Petänen toteaa, erilaisia lettejä lettejä yhdistelemällä pystyisi tekemään erilaisen lettikampauksen vuoden jokaiselle päivälle.

Leteistä kiinnostuneille:
Tässä linkki Jenni Petäsen lettiblogiin.
Tässä linkki omaan lettiblogiini ja tässä Instagram-tiliini (nimellä Elisabetsisters)

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille 60 kauneinta palmikkoa ja lettikampausta
2015, WSOY

perjantai 11. joulukuuta 2015

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto



Kun olimme olleet yhdessä vuoden eikä hän vielä tuntunut leppyneen minulle, pyysin häntä katsomaan taivaalle. Lensivätkö tiaiset ja kuukkelit eteenpäin, vai räpistelivätkö silmät niskassa taaksepäin? Entä kalat Joenjoessa, näkikö hän niiden pyristelevän pyrstö edellä koskeen? Pyysin sopuisasti häntä katsomaan eteenpäin menneen sijasta.

Päivi Alasalmi kirjailijana oli minulle aiemmin vain nimeltä tuttu ja siksi mielenkiinnolla luin hänen uusimman romaaninsa Pajulinnun huuto. Kirja kertoo nuoren saamalaisnaisen Soruian ja hänen kylänsä tarinan 1500-luvulta, jolloin "suomaalaiset" ja kristinusko alkoivat levitä myös pohjoisimman Suomen alueille.

Tarina kerrotaa Soruijan äänellä. Kerronta on melko yksinkertaista tapahtumien ja asioiden kuvailua, mikä ei suinkaan ole pahaksi. Soruija oli aiemmin rakastunut pirkkalaiseen Tornion seudulta kotoisin olevaan Kaukomieleen, joka oli hänet kuitenkin hylännyt. Nyt Soruia asuu kotikylässään hoitaen lasta, jonka sai Kaukomielen kanssa, ja eläen aviossa oman kylän miehen, Matten kanssa. Soruialla on näkijän ominaisuuksia, mutta tämä piirre jää aika vähäiselle osalle. Se kuitenkin limittyy keskeisesti yhteen tarinan teemaan, nimittäin saamelaisten perinneuskon ja arjen kuvaukseen.

Alasalmen kerronta on parhaimmilaan saamelaisten kulttuurin kuvauksessa Soruian äänellä. Kuvaus antaa lumoavan harmonisen kuvan ihmisen ja luonnon yhteydestä. Taikauskoinen maailmankuva lomittuu arjen askareisiin saumattomasti; Sarakalle, Äijihille ja muille jumalille uhrataan epäilemättä hetkeäkään jumalien olemassaoloa ja vaikutusvaltaa, toisaalta nukutaan ja syödään kammiossa, kerätään talvivarastoja, kuljetaan Aanarin kylältä peuranpolkuja pitkin metsään, kullerot kukkivat ja joutsenetkin inhimillistyvät poikasistaan huolehtiviksi olennoiksi. 

Tätä harmoniaa tulevat vainolaiset rikkomaan Kaukomielen johdolla, he kun ovat kiinnostuneita kyläläisten arvokkaista turkiksista jaa joen kultahipuista. Mukanaan he tuovat munkki Tuomaan, jonka pakkokastamiset ja ärjyntänsä ovat kristinuskon irvikuva.

Pikku hiljaa ristiriidat kärjistyvät ja konflikti on vääjäämätön. Vaikka asetelma on mustavalkoisesti hyvä vastaan paha ja kuva saamelaisten elämästä romantisoitu, Alasalmi on kuitenkin mielestäni onnistunut luomaan vetävän tarinan. Itselleni Alasalmi kirjailijana oli näin ollen sen verran positiivinen tuttavuus, että mielelläni luen lisääkin.

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto
2015, Gummerus