lauantai 26. toukokuuta 2012

Tommi Sarlin (toim.): Uudelleen luettua. Kirja johon palaan

Tämä kirja lähti mukaani Forssan kirjaoutletista halvalla. Miten hyvä idea kysyä suomalaisilta kirjailijoilta, mihin kirjaan he palaavat yhä uudelleen. Ainoa rajoitus vastauksiin oli kotimaisuus. En malta olla listaamatta kirjassa esiintyviä kirjailijoita ja teoksia, joita he ovat esitelleet:

Jari Tervo: Veijo Meri, Everstin autonkuljettaja
Mikko Rimminen: Jyrki Pellinen, Näistä asioista, Kuuskajaskari, Niin päinvastoin kuin kukaan
Riina Katajavuori: Sinikka ja Tiina Nopola, Risto Räppääjä -kirjat
Sirpa Kähkönen: Minna Canth, Hanna
Leena Lehtolainen: Henry Parlandin tuotanto
Jari Järvelä: Tove Janssonin novellit
Harri Tapper: Maiju Lassila, Tulitikkuja lainaamassa
Matti Mäkelä: Mika Waltari, Tähdet kertovat, komisario Palmu!
Virpi Hämeen-Anttila: Juhani Aho, Juha
Tuula-Liina Varis: Joel Lehtonen, Putkinotko

Ensi silmäyksellä näyttäisi siltä, että vanhemmat suomiklassikot jyräävät. Runoilijavalinnat sekä Katajavuoren lastenkirjavalinta poikkeavat linjasta. Jokainen teksti on kuitenkin niin omanlaisensa ja myös omalla tavallaan kiehtova, että kirjavalintojen perusteella johtopäätösten tekeminen on turhaa. Kirjailijoiden perustelut valinnoilleen ovat henkilökohtaisia ja vaihtelevat Tuula-Liina Variksen proseminaariesitelmästä Lehtolaisen opiskeluaikaisen kaverin kipsisen patsaan runoon (Parland) ja Matti Mäkelän lapsilleen näyttämiin aamuisiin herätyselokuviin (Waltari). (Kuriositeettina liittyen aiempaan postaukseeni: Lehtolainen oli opiskeluaikanaan ristinyt kissansa Hellaksi kirjailija Hella Wuolijoen mukaan).

Täytyy sanoa, että yllätyin siitä, miten hauskalta kirjan aloittavan Jari Tervon teksti tuntui. Hän kuljettaa lukijaa 60-luvun kuvauksissa ja omissa muistikuvissaan siitä. Esimerkiksi auton rekisterinumerot kertoivat sen kotipaikan ja "Lapin läänin autot olivat kuin alkuerässä karsiutuneita suomalaisurheilijoita". Aivan erilainen on sitä seuraava Rimmisen pohdinta Jyrki Pellisen runoista. Mielenkiintoista antia on kuvaus kohtaamisesta runoilija Jyrki Pellisen kanssa.

Riina Katajavuori valitsee perheessään usein luetut ja lapsellensa tärkeät kirjat ja mainitsee, että päättää tietoisesti kunnioittaa pojan toivetta, että äiti lukisi Risto Räppääjiä yhä uudelleen. Tämä oli varmasti viisas päätös, sillä jokin niissä vaati uudelleenkäsittelyä tai ehkä poika Katajavuoren sanoin vain piti niistä niin paljon! Mikä hyvä syy lukea kirja uudelleen. Valitettavasti tämä luku menee alun jälkeen pitkälti kirjojen juonten kuvauksiin, kunpa kirjoittaja olisi keskittynyt pidempään lapsen ja kirjan suhteeseen.

Ehkäpä itselleni hienoimmaksi luvuksi nousee Sirpa Kähkösen kuvaus Minna Canthin Hannasta. Kähkönen kirjoittaa siitä, miten Canth piti esillä naiskysymystä ja tulkitsee sitä Hannan valossa. Mutta kyllä sen rinnalle nostaisin vielä Tuula-Liina Variksen Putkinotkopohdinnat; miten kymmenienkien lukukertojen jälkeen lukutapa voi muuttua ja miten Putkinotko on kulkenut mukana elämän eri vaiheissa. En tiedä tulikohan nyt liikaa kehuttua kirjaa,  mutta mielenkiintoinen se kyllä on.

Kirjailijat saavat myös kiinnostumaan kirjoista - nolottaa sanoa, mutta en ole esimerkiksi koskaan lukenut Tove Janssonin novelleja. Tämän jälkeen niitä ei voi ohittaa.

Lause: Tove Janssonille myrskyn silmä oli paratiisi.

Sarlin, Tommi (toim.): Uudelleen luettua. Kirja johon palaan
Kirjapaja 2008, 170 (s.)

Haaste 11+11 vastausta

Tässäpä vastauksia jo jokin aika sitten Margitilta (Tarukirja) saamaani haasteeseen. Ideana on vastata 11 kysymykseen ja keksiä itse 11 uutta kysymystä. Haastekysymykseni alla kaikille, jotka haluavat vastata!

  1. Viimeisin elokuva, jonka olet katsonut?  Tv:stä Wallander-elokuvan Sellisti, mutta se oli liian väkivaltainen minun makuuni.  Wallander-kirjoista olen kyllä pitänyt ja jotkut filmatisoinnitkin on olleet ihan katsottavia.
  2. Viimeisin näytelmä, jonka olet nähnyt teatterissa? Musikaali Lainahöyhenissä Helsingin kaupunginteatterissa.
  3. Viimeisin konsertti, jossa olet ollut? Hmm, tätä en muista, todennäköisesti joku lastenkonsertti.
  4. Viimeisin urheilutapahtuma, jossa olet ollut joko katsojana tai osallistujana? Taisi olla Salpausselällä hiihdon maailmancup. Katsojana J
  5. Minkälaisesta kuvataiteesta pidät? Suosikkini on Helene Schjerfbeck. Ateneumiin on muuten tulossa kesäkuun alussa laaja näyttely.
  6. Jos matkustat kaupunkilomalle, mitä menet siellä katsomaan? Kaikkein hauskinta olisi, jos kaupungissa asuisi joku tuttu, mikä on kuitenkin epätodennäköistä, joten kahvilat, taidemuseot, kirkot, paikalliset torit ja ruokakaupat…
  7. Paras lukemasi dekkari? Näitä on kyllä todella vaikea laittaa järjestykseen ja siksipä nostankin esille suomalaisen Matti Yrjänä Joensuun koko tuotannon, hänellä on pettämätön tyyli.
  8. Paras lukemasi scifi-kirja? Olen lukenut scifiä todella vähän. Skannatessa mieltäni nousee jostain muistin syövereistä esille C.S. Lewiksen Ransom-kirjat, joista muistan upeat aistikuvaukset. Jokin aika sitten luin Atwoodin mielestäni mielenkiintoiset ja hyvät kirjat Oryx ja Crake sekä The Year of the Flood, jotka kai menevät myös tähän genreen.
  9. Oletko lukenut klassikkoa, jota luulit etukäteen tylsäksi, mutta johon ihastuit? Vaikea sanoa yksittäistä kirjaa, mutta esim. Virginia Woolfia en ole osannut lukea, vaikka yritystä on ollut. Vastaavasti suomalaiset klassikot eivät yleensä petä. Esimerkiksi jotain Juhani Ahon Papin tytärtä ja Papin rouvaa saatoin ajatella vanhahtavaksi, mutta kyllä ne olivat hyviä ja luettavia edelleen.
  10. Jos kirjat eivät olisi ykkösharrastuksesi, niin mikä olisi? Valokuvaukseen perehtymisestä olen aina haaveillut
  11. Jos kirjoittaisit kirjan, mitä se käsittelisi? Tämä oli hyvä kysymys. Todennäköisesti suomalaisen naisen päänsisäistä maailmaa ja mielentilaa. Mutta tämä ei riitä, täytyisi rakentaa tarkempi konteksti ja juoni.  
  Kirjanaisen kysymykset  - olisi hienoa kuulla vastauksiasi

1.       Minkä kirjan muistat lukeneesi koulussa?

2.       Minkä kuvakirjan muistat parhaiten lapsuudestasi vanhempiesi lukemana?

3.       Mikä nuortenkirja on itsellesi tärkeä?

4.       Minkä kirjan olet lukenut useaan kertaan? Miksi?

5.       Missä mieluiten luet?

6.       Millaiseksi lukijaksi luonnehtisit itseäsi?

7.       Jos et pitäisi kirjablogia, millaista blogia pitäisit?

8.       Kenen fiktiivisen hahmon saappaisiin haluaisit astua?

9.       Jätätkö huonon kirjan kesken vai sinnitteletkö loppuun?

10.   Millä perusteella lainaat/ostat kirjoja? Mikä siis vaikuttaa valintaasi eniten?

11.   Veikkauksesi: Kuka uudemmista suomalaisista kirjailijoista luo pisimmän uran?


tiistai 22. toukokuuta 2012

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki

Ennakko-oletukseni kirjasta: poliittisten näkemysten selvittelyä ja vankilaolojen kuvausta. Ensimmäinen oletukseni ei pitänyt paikkaansa, ja kirjoittaja sanookin suoraan jo alkusanoissaan, ettei käsittele oikeusjuttuaan. Toinen oletus toteutui jossain määrin. Kirjasta sai jonkinmoisen kuvan vankilan käytänteistä, esimerkiksi siitä, miten kierrettiin kävelyrinkiä tai mihin aikaan sellien ovet suljetaan. Missään tapauksessa teos ei kuitenkaan ole vankilaolojen dokumentaarinen kuvaus vaan ennemminkin se käsittelee sitä, miltä vangitusta tuntuu, hänen tunnelmiaan ja ajatuksiaan episodimaisesti.

Wuolijoki tunnetaan lähinnä Niskavuori-näytelmistään. Tämä teos liittyy hänen vankilatuomioonsa jatkosodan aikana, jolloin Wuolijokea uhkasi jopa kuolemantuomio maanpetoksesta, mutta lopulta hänet tuomittiin elinkautiseen. Tästä hänet vapautettiin sodan jälkeen puolentoista vuoden vankeuden jälkeen. Viha valtion poliisia kohtaan on syvä: "Jumala loi kaikki ihmiset näköisikseen paitsi valtiolliset poliisit ja sensorit".  Vaikka oikeusjutun taustat eivät tule teoksessa esille, tuntuu teoksen hätkähdyttävä viimeinen luku "Sielumessu" puolustuspuheelta etenkin viimeisten sanojen osalta.

Poliittisten näkemysten selvittämisen sijasta kirjassa korostuvat varastyttösten ja sikiönlähdettäjien kohtalot. Vain vaivihkaa tarkkaillaan, onko muissa vangeissa mahdollisesti kanssasisaria eli "poliittisia". Oli yllättävää lukea, että melkein joka toinen naisista oli laittoman abortin tekijöitä tai niitä, joilta "sikiö on rikollisesti poistettu". Päähenkilö kertoo, että kiinni joutuvat vain köyhät naiset, joiden on ollut pakko kääntyä puoskareiden puoleen, ja että varakkaammat maksavat tuhansia lääkäreille joutumatta kiinni. Hän ihmettelee rangaistusten suhteettomuutta etenkin kun on kyse sota-ajasta.

Kirjan herkullisinta antia ovat juuri erilaisten vankitovereiden kuvaukset, kuten laulajatytön, joka uhmaa ja vain jatkaa jatkamistaan lauluaan sellissään päätyen viikoksi "karhunkoppiin".

Wuolijoki tuo paljon esille kirjallista sivystyneisyyttään siteeraamalla eri runoja ja teoksia, joista keskeisimmäksi nousee Wilden Reading-vankilan balladi. Oltuaan kaksi viikkoa vankilassa ilman kirjoja ja sanomalehtiä, hän silittelee, halailee ja katselee saamiaan kirjoja. Ne ovat nidos Shakespearea ja Marie Curien elämäkerta.

Elämä vankilassa kilpistyy pieniin iloihin. On esimerkiksi merkittävää nähdä ihmisen hymyilevän. Tai voikukan, pehmeän pikkuauringon, kasvavan piikkilanka-aidan takana.

Jostain syystä minua ärsytti pitkään Hollywood-tyylinen kirjan kansi, jonka kuvitus on Snapper Films Oy:n tuottamasta elokuvasta Hella W. Teoksen tapahtuma-aikoihin Wuolijoki ei enää ollut kovin nuori, laskujeni mukaan 57 v. (s. 1886), ja kirjassa päähenkilö kuvailee itseään "vanhaksi ja raihnaiseksi". Siten kontrasti kannen kuvaan on suuri, mutta ehkäpä ideana on korostaa juuri tätä kirjan otsikonkin ilmaisemaa ajatusta, että huolimatta ympäröivistä olosuhteista voimme mielissämme olla vapaita. Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten olisi mukava kuulla kommenttejanne siitä. Tätä teosta voi kyllä suositella.
Lisäys 8.6.2012: Velman blogissa arviota lähinnä elokuvasta.

Lause: Ihminen, ihminen, miksi olet minut hyljännyt...

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki
Tammi, 5. painos, 190 s.
(1. painos ilmestyi vuonna 1944)

lauantai 12. toukokuuta 2012

Leena Laulajainen: Aurinkolintu ja kaamoksen korppi

Leena Laulajainen on palkittu kirjailija (esim. Finlandia Junior 1998) eikä syyttä! Nämä ovat lumoavia, ajattomia satuja. Takakannessa puhutaan suomalais-ugrilaisesta kansanperinteestä, mutta tarkemmin sanottuna kokoelma liittyy Lappiin ja saamelaisuuteen. Laulajainen luo myyttisiä tarinoita mm. maailman luomisesta sekä porojen, pilvien, Ivalojoen (Avvil) ja Inarinjärven (Aanar) synnystä. Luomistarinalla on yhtymäkohtia Raamatun luomiskertomukseen. Ibmel, auringon luoja sulattaa lumen ja jään ja muovaa hiekasta eläimiä, joille sanoo: "Täyttäkää tunturit ja laaksot!". Hän luo myös ihmisen hiekasta ja vedestä puoliksi eläinten ja puoliksi itsensä kaltaiseksi. Ibmel myös lepää luomistyön jälkeen. Pahuutta edustaa Kaamos, pimeyden ja tyhjyyden valtias, joka häijysti varustaa osan ihmisistä aseilla. Osa ihmisistä pakenee taistelua metsiin ja tuntureille, maailman ääreen Lintukotoon. Tästä syntyi saamelaisten kansa.

Kukin tarina on oma kokonaisuutensa, mutta ne nivoutuvat yhteen saamelaisuusteemaltaan. Ibmel ja Kaamos jumalolentoina ovat läsnä samoin kuin luonto ja mystisyys ylipäänsä; mukana ovat mm. Tuulenjumala Pieggolmain, vedenhaltijan poika Skaimmadas ja Maahispoika Klaas. Saamelaisuus tulee esille myös juuri nimissä, kuten Aslak, Oula, Aletta, Luossa-Maunus ja Silbaoaivi (Hopeapää). Porojen synnystä kertovassa tarinassa käytetään sanoja kuten mutsikka (tumma poro) ja luostakko (valkoinen poro).

Kuvittelin pitkään Ibmelin olevan naispuolinen luoja, ilmeisesti alitajuisesti Hakkaraisen kuvituksen perusteella, mutta Ibmeliä kutsutaan myös Taivaanjängän herraksi. Anna-Liisa Hakkaraisen kuvitukset ovat värillisiä kokosivun kuvia, aivan kuin yksittäisiä taideteoksia. Iso osa tunnelmasta tulee kuvituksen myötä. Tästä linkki Hakkaraisen omille nettisivuille, jossa on upeita kuvia hänen töistään. Useampi noista kuvista on tässä kokoelmassa. 

Tarinoissa on myös saduille tyypillisiä traagisia kohtaloita ja opetuksia. On mm. petollisia ystäviä ja hurmioituneita kosijoita. Lyhyiden tarinoiden loppuratkaisua oikein odotti. Hotkaisin kirjan kerralla, eivätkä sadut pitkiä olekaan. Tarinat vangitsivat mukaansa.

Täytyi ihan tarkistaa Laulajaisen omat juuret, mutta häntä luonnehditaan helsinkiläiseksi kirjailijaksi. Suomen nuorisokirjailijoiden nettimatrikkelissa hän sanoo harrastavansa suomalais-ugrilaisia kansoja ja yleensä alkuperäiskansoja. Kirjan kohderyhmä on arvatenkin lapset mutta sopii mielestäni myös isommille lukijoille, kuten näköjään minulle. 

Lause: Poika ymmärsi nyt, että jos tavoittaa ajan, aikaa ei ole.

Laulajainen Leena: Aurinkolintu ja kaamoksen korppi
Kuvitus Anna-Liisa Hakkarainen
Otava 2000
64 s.
(Sadut ovat aiemmin ilmestyneet 1980-luvulla eri julkaisuissa).

torstai 10. toukokuuta 2012

Niina Hakalahti: Uimataito

Luin Hakalahden kirjaa ristiriitaisin tuntein. Kerronta oli sujuvaa ja hauskaakin, mutta kokonaisuudessaan tästä jäi laimea maku. Lukemisesta on jo ehkä noin viikko ennen kuin ehdin kirjoittamaan ja tuntuu, että pitää oikein muistella, mitä kirjassa tapahtui. Laadukas teos ei unohtuisi näin nopeasti.

Vaikka Kristiinan äitinä oleminen ja omalla tavallaan täydellisyyteen pyrkivä kasvatusideologia on ehkä kirjan keskeisin teema, nostan tässä esille miehensä Erkin. Perusmiehelle on kova paikka, kun poika haluaa leikkiä tyttömäisiä leikkejä ja olla nimeltään Britney, ja myös velipojan miesystävä täytyy hyväksyä. Erkillä on töissä vaikeaa ja hän joutuu kohtaamaan mm. työpaikkakonsultin hörhöilykoulutusta (hauska kohtaus), ja tuleepa vielä hautajaisetkin eteen.

Sinänsä jo nämäkin ovat syvällisiä aiheita, mutta  ehkäpä ongelma onkin siinä, että kirjassa on liian monta henkilöä ja paljon tapahtumia eikä mikään oikein kehity pidemmälle. Ehkä se on tarkoituskin? Mutta toisaalta viihdekirjallisuus ei ole helppo laji. Myös takakannessa mainostettu uimataitosymboliikka jää ohueksi.

Välillä oli myös tunne, että pojan eli Santerin dialogi oli epäuskottavaa, esim. "Sä et kunnioita minua. Mulla ei ole mitään oikeuksia". Jotenkin päälleliimattua mielestäni. Toisaalta juuri lukemani Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä asettivat tässä suhteessa riman korkealle.

Ahmet, maahanmuuttaja, jää harmi kyllä lopulta vähäiseen rooliin. Hänen elämäänsä ja historiaansa ei juurikaan aukaista. Loppu töksähtää liittyen juuri Ahmetiin. Olisipa muuten mielenkiintoista lukea hyvä maahanmuuttajanäkökulmasta kirjoitettu kirja. Jos tiedätte jonkun, niin vinkatkaa. Tässä Ahmet on fiksu mutta vähän kliseisesti pitää pitseriaa.

Halusin pitää tästä kirjasta, joten vähän harmittaa. Mutta kyllä tämän kuitenkin halusi lukea loppuun, onhan sekin jo jotain. En oikein osaa sanoa muuta. Ai niin, plussaa siitä, että tapahtumat sijoittuvat Ouluun.

Hakalahti Niina: Uimataito
2008 Tammi 290 s.