lauantai 27. lokakuuta 2012

Petri Karra: Pakenevat unet

Miten en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota kirjailijaan, jonka edellinen teos Kohtalonohjaaja on kansilehden mukaan herättänyt peräti kansainvälistä kiinnostusta ja jonka esikoisromaanista Haarautuvan rakkauden talo on Mika Kaurismäki ohjannut elokuvan? Täytyi siis ottaa kirjailijasta selvää uusimman teoksen perusteella.

14-vuotias Nasta pitää huolta pikkusiskostaan Nadjasta, kun narkkariäiti ei siihen pysty. Nasta pyörittää arkea, tekee ruokaa ja välittää. Hän on älykäs poika ja on ikään kuin vanhemman roolissa:

-Mul ei oo mitään tekemistä, Nadja valittaa.
-Kuuntelitsä jo Ellan ja Aleksin?
Nadja nyökkää.
-Haluaisitsä piirrellä? Leikkiä nukella? Little Pet Shopeilla? Ota Meeku mukaan leikkiin. Joo, se haluaa leikkiä. 
Nadja ei tiedä haluaako Meeku leikkiä, mutta hän tahtoo itse veljen syliin.

Dialogiesimerkistä näkee kaksi asiaa: ensinnäkin se on esimerkki nykypuhekielestä, johon alun pienen nikottelun jälkeen totuin siitä huolimatta, että olla-sanat näyttivät hassuilta (esim. Miks äiti o niin tyhmä?). Toiseksi esimerkki kertoo lasten nykykulttuurista. Kirja sijoittuu tämän päivän maailmaamme ja tekstissä soljuu luontevasti mukana muun muassa kännykkäviestintä.

Välillä Nasta sulkeutuu omaan mielikuvitusmaailmaansa piirtelemään japanilaistyyppistä sarjakuvaa, jossa on päähenkilöinä Nahuki ja Veronica, Nastan ja ihastuksensa Veeran mukaan. Säännöllisin väliajoin teksti hyppää tähän fantasiamaailmaan. Lukijalle ero tehdään kyllä selväksi ja suoraan sanottuna pompin näiden kohtien yli. Ehkä tuon fantasiamaailman olisi voinut joko kunnolla sekoittaa tarinaan tai sitten jättää vähemmälle. Odotin monikerroksisempaa otetta, oikein kunnon pyöritystä Nastan mielenliikkeistä.

Nastan elämän yllä leijuu uhkia, on kiusaajia, on pelkoa siitä, että äiti ei pysy senkään verran kasassa, että perhettä ei hajoteta. Veeran äiti on poliisi ja hän on teoksessa turvallisen ja välittävän aikuisen roolissa, mutta ongelma tulee siitäkin, että eihän Nastan kulmilla voinut poliisin seurassa näyttäytyä.

Pitkin kirjaa puntaroin sitä, kuinka uskottavaa on, että Nasta huolehtii näin kypsästi Nadjasta. Muistuttelin itseäni, että hän on 14 v., siis aika iso jo. Samoin mietin, mistä tulee tämä sossujen pelko ja uhka, kun sosiaalitoimen perustehtäviä on turvata vaikeissa oloissa elävän lapsen elämä. Perheen koossa pysyminen on tärkeintä hinnalla millä hyvänsä. Nastakin on äidin mukaan uhannut tappaa itsensä, jos heidät viedään. Huostaanotto tuntuu olevan pahinta, mitä voi tapahtua.

Luin kirjan mielenkiinnolla loppuun saakka, sillä Nastan ja Nadjan kohtalo kiinnosti. Pienen tytön huolenpidon tarpeet riipaisivat. Jollain tasolla kirja oli vetävä, jollain tasolla se taas ei ollut minun kirjani. Samantyyppisistä aiheista kirjoittaneen Susanna Alakosken teokset olivat jotenkin verevämpiä, rosoisempia ja uskottavampia. Ehkä on epäreilua verrata mutta vertaanpa silti. Minuun teos ei jättänyt mitään lähtemätöntä jälkeä, mutta muitakin mielipiteitä on esitetty.

 Katso myös TuulianJorin ja  Annika K:n arviot.

****
Tämän päivän (28.1.2012) Hesarissa oli toimittaja Anna-Stina Nykäsen juttu Sosiaaliporno on saatava takaisin, jossa hän kertoo, että 70-luvulla sosiaalisia ongelmia kuvattiin tarkasti mediassa, mutta sittemmin on ajateltu, ettei mässäillä mauttomuuksilla eikä tyydytetä yleisön tirkistelyn tarpeita turhilla yksityiskohdilla. Nykytyylissä ongelmista puhutaan yleisellä tasolla mutta niin, ettei oikeastaan enää tiedetä, mitä asiat yksilötasolla tarkoittavat. Mitä on esimerkiksi nuorison pahoinvointi vaikkapa Nastan kannalta? Toimittaja peräänkuuluttaa sitä, että eikö voisi edes vähän vilauttaa, eikö esimerkiksi sosiaalipuolen väki voisi hieman paljastaa, millaisia ongelmia pinnan alla muhii. Karralle pisteet siitä, että on fiktion keinoin tuonut esille nyky-yhteiskuntamme ongelmia. Ei näitä teoksia liikaa ole.

Petri Karra: Pakenevat unet
Gummerus 2012, 286 (s.)

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Annie Proulx: Näin on hyvä

Annie Proulxin tunnetuin teos lienee novelli Brokeback Mountain, jonka pohjalta tehtiin tunnettu elokuva. Itselleni kuitenkin novellikokoelma Näin on hyvä on ensi kosketus hänen teksteihinsä. Jo alkusivuilla menee hyvät värinät: tässä on laatukirjailija.

Tarinat, joita on yhteensä yhdeksän, sijoittuvat Wyomingiin eri aikakausiin tuhansien vuosien takaisesta biisonin ajosta nykyaikaan ja Irakin sotaankin. Vilahtaapa eräässä tekstissä jopa - uskomatonta kyllä - pyöräilijöiden doping.

Novellit tuovat esille Wyomingin elämän rankkuuden. Esimerkiksi novelli Vanhoja cowboylauluja kertoo Archien ja Rosen tarinan vuodelta 1855. He rakentavat omaa tilaansa, tai paremminkin pientä mökkiä Archien ollessa vain 16-vuotias. He kantavat vettä, säilövät lihaa ja yrittävät selviytyä. Elämässä on iloa, lauluja ja rakkauttakin, mutta lopulta Archien pitää kuitenkin lähteä muualle karjanajoon ja elämä näyttää myös karumman puolensa.

Novellissa Maha pystyssä ojassa päähenkilö Dakotalla on huonot lähtökohdat, sillä äiti on hylännyt hänet ja isovanhemmat vastentahtoisesti ottavat tytön hoitaakseen. Dakota kuitenkin ponnistelee eteenpäin, välillä jopa onnistuen, mutta jotenkin elämä (tai Wyoming) jälleen välillä myös sivaltaa. Proulx pyörittää ihmiskohtaloita ja luonnon voimaa niin, että joskus ollaan rähmällään kuin lehmä selällään mutaojassa. Siltikin, kuten eräs henkilö sanoo: "Wyoming on hyvä näin". Tänne ollaan synnytty, täällä kuollaan.

Kaksi novellia erottuu muista, sillä niissä on pääosassa itse paholainen. Novellissa Olen aina pitänyt tästä paikasta Paholainen päättää uudistaa Helvettiä:

Tämän Helvetin kolkan uudistamiseksi ei ollut suunnitteilla mitään; oli kiveen hakattu, että avionrikkojien tuli oksennella ja yökkäillä alituisen pahoinvoinnin kourissa: olisi ajanhukkaa suunnitella mitään sen kummempaa kuin betonisia katuojia, joita heillä jo oli.

Näissä Proulx irrottelee satiirisella otteella oikein kunnolla! Kanadan vallanhimoiselle verovirastolle oli varattu jääkiekkopeli, jossa terät tulevat olemaan luistinten sisäpuolella. Ja terät olisivat kuumat. Ja niin edelleen.  Tulee mieleen C.S. Lewiksen Paholaisen kirjeopisto. Näiden kohdalla on jopa huvittunut olo, kun muuten on hämmentynyt olo tekstin voimasta ja ihmiskohtaloista.

Kirsin kirjanurkassa on hyvä esittely paitsi tästä teoksesta, myös laajemmin Proulxin tuotannosta. Kirsi näkee elämän ja luonnon karuudessa yhtäläisyyksiä suomalaisuuteen, mistä olen samaa mieltä. Saatettiinhan paikallisissa lukupiireissäkin suosia sisua ja kestävyyttä korostavia vanhojen karjapaimenien ja tilallisten muistelmia.

Osassa novelleja on myös maagista otetta. On tietysti makuasia, miten siihen suhtautuu, mutta Proulx on taitava ja saa lukijan otteeseensa. On jälleen vaikea kielellistää omaa kokemusta näistä teksteistä. Lopulta sana, johon teksti mielestäni kiteytyy on "voima", sitä näissä teksteissä on. Proulxilla on tunnistettava omintakeinen tyylinsä ja äänensä. Ajatellaanpa jo vaikka pelkästään novellien nimiä Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho, Maruna-lapsi ja Maha pystyssä ojassa. Näillä kyllä erottuu joukosta.

Ainakin minä jäin koukkuun, vaikka toiselta laidalta jokin kaihertaa tässä Proulxin näyttömölle tuomassa maailmassa: Eikö ole mitään toivoa? Eikö kannata rakastaa?

Annie Proulx: Näin on hyvä. Kertomuksia Wyomingista 3
Otava, 2011, 282 (s.)
Suom. Juhani Lindholm
Alkuperäinen teos: Fine Just the Way It Is (2008)


lauantai 20. lokakuuta 2012

Kuluneita lastenkirjoja

Kirjavan kammarin Karoliinan innoittamana esittelen muutamaa lastenkirjalöytöä paikallisen kirjaston poistomyynnistä, johon osuin sattumalta ohikulkiessani. Aikaa oli noin 5 minuuttia ja siinä ajassa skannasin supervauhtia lastenkirjojen pöydän. Pääasiallinen valintakriteeri oli kiinnostava kotimainen lastenkirjailija tai kuvittaja.

Valikoimasta päätellen jäljellä oli vain muruset, mutta muutamia kotimaisten kirjailijoiden kirjoja kuitenkin löytyi. Pikavilkuilun perusteella aikuisten romaanilaarit eivät näyttäneet aivan niin upealta kuin Karoliinan saalis, mutta sentään nappasin mukaan itselleni Jyrki Pellisen runokirjan.




Eppu Nuotio ja Virpi Talvitie 2002: Epsukepsu (Tammi). Epsukepsu ei leiki muiden kanssa ja mököttää, eli lasten tunteiden käsittelyä tarinan avulla. Uskoisin, että Epsukepsun mökötys on lapsista mielenkiintoinen kurkistus omaan harmitukseen.




Mirja Orvola ja Salla Savolainen 2004: Ihmeellinen nappi (Lasten Keskus). Salla Savolainen kuvittajana kiinnostaa ja kirja vaikuttaa klassiselta satukertomukselta. Tämä on ainakin äidin mieleen!




Kaarina Helakisa ja Maikki Harjanne 1985. Meidän kuopus (Otava). Vanha kirja, jossa on Maikki Harjanteen Minttu-kirjoista tuttua kuvitustyyliä. Vaikka kirja on ikään kuin vauvakirja, siinä on paljon perinteisiä loruja ja sanoilla leikittelyä: Omenan pomenan piirun paarun suklaa puplaa pomps! Esipuheessa tekijät sanovat koonneensa tähän sitä hauskaa, mitä omien lastensa vauvakirjoilta ovat toivoneet.




Tittamari Marttinen ja Anne Peltola 2006: Eelis mökillä (Tammi). Tittamari Marttisen nimi kiinnitti huomiota. Kirja vaikuttaa ihanalta kesäkuvaukselta haukineen ja makkaranpaistoinen. 




Ja vielä pari käännöskirjaa. Paulette Bourgeois ja Brenda Clark: Franklin on rohkea (2006) ja Franklin kummitusjuhlissa (1996). Franklineista ei ole kirjallisuuden klassikoiksi, mutta tutut hahmot kiinnostavat lapsia aina. Näitä on luettu monta vuotta.



David McKee 2004: Elmeri ja käärme. Sama juttu kuin edellä: lasten kuvakirjojen peruskauraa. Värikäs norsu hahmona on tuttu ja turvallinen. Huomaa siniset linnut kannessa - niitä on aiemmista Elmeri-kirjoista laskettu noin sataan kertaan.



Lehtimyynnistä ekaluokkalaiselle Villivarsa- ja Hevoshullu -lehtiä 10 senttiä/kpl. 




Ja lopuksi näyte runokirjasta Jyrki Pellinen 1983 (Otava): Kun sinussa on joku. Tähän ehkä palaan.

Vielä minussa on voimaa
korkeissa oksissa
tuuli-ihmisen
sulkeutunutta rakkautta.

***
Onko noissa lastenkirjoissa teille tuttuja?

torstai 18. lokakuuta 2012

Ahaa Teatteri: Mimmi Lehmä ja Varis




Satupäivän ja syysloman kunniaksi suunnistimme Tampereelle Ahaa Teatterin näytökseen Mimmi Lehmä ja Varis. Hahmot ovat tuttuja ruotsalaisista kuvakirjoista ja oli itsellekin jännittävää nähtä, miten tarinat sovelletaan teatteriesitykseen. Täytyy sanoa, että odotukset ylittyivät!

Marja Skaffari Mimmin roolissa suurine silmineen tavoitti lehmän raikkaan lapsekkuuden. Tarinassa Mimmi iloitsi kesästä ja halusi tehdä hauskoja juttuja, kuten kiivetä puuhun, keinua ja uida. Varista tietenkin äärettömästi hävetti ja nolotti Mimmin tempaukset. Esityksessä oli monta tuttua kohtausta eri kirjoista, esimerkiksi juuri keinuminen.


Variksen roolissa oli Jerry Mikkelinen loistavasti! Sen sijaan nainen isännän roolissa hieman ihmetytti jälkikäteen lapsikatsojiamme, mutta kun isäntä oli samalla pelimanni, niin tämäkin rooli lunasti paikkansa. Laulut ja isäntäpelimannin vähäeleinen taustamusiikki nimittäin täydensivät tarinaa yksinkertaisen tyylikkäästi ja mukaansatempaavasti.

Nainen ei siis ollut uskottava isäntä roolivaatteista ja parrasta huolimatta - sikäli kummallista, että mies oli hyvin uskottava varis!

Lapset ovat tarkkoja: jälkikäteen nimittäin pohdittiin muun muassa, että kirjoissa isännällä on lippalakki mutta näytöksessä tavallinen lakki. Kohdeyleisön mielestä hauskinta oli, kun Mimmi pyllähti puusta alas ja se, kun Varis halusi pullapullapullapullaaa lal lal laa.

Huonointa tai "ällöttävintä" oli kuulemma Mimmin ja Variksen pusu... Ehkä se ei olekaan hempeydessään alkuperäiskirjojen henkeä, mutta teatteriesityksessä teemaksi nousi ystävyys, johon liittyi vähän tällaista kaverillista halailuakin.

Koko noin tunnin mittainen näytös tapahtui samoissa lavasteissa ilman väliaikaa. Tämä on mielestäni erittäin hyvä mitoitus lapsikatsojan kannalta - myös nuorimmaisemme kohta 3-vuotias jaksoi katsoa ja keskittyä alusta loppuun. Pienen teatterin hyviä puolia on se, että joka paikasta näkee ja kuulee hyvin. Lapsia nauratti monta kertaa ja dialogissa oli myös aikuiselle katsojalle mukavia heittoja.

Tässä mieleenjääneitä lausahduksia:
Sinun hulluutesi on tarttuvaa Lehmä!
Maito pakkautuu päähän!
Olen allerginen vedelle!
Vi tackar alla passagerare och välkomna åter!

Tässä linkki Ahaa Teatterin Mimmi Lehmä ja Varis -sivuille, jossa tarkempia tietoja ohjauksesta ym. Valokuva esityksestä Robert Suhonen. Ahaa Teatteri on erikoistunut lasten- ja nuortennäytelmiin, ja tämän perusteella menemme todennäköisesti katsomaan myös ohjelmistoon tulevan Viirun ja Pesosen joulun.

Kuvan kirja: Lehmä joka tahtoi keinua
Jujja ja Tomas Wieslander
Suom. Pirjo Santonen (alkuteos: Mamma Mu gungar)
Kuvittanut Sven Nordqvist
Mäkelä 1993, 2009

perjantai 12. lokakuuta 2012

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen




Tänä päivänä ryhdyn laulamaan.
Pois viskaa yltäsi kahleet maan,
niin että ei mikään paina!
Sillä juhla on aina, kun lauletaan,
oi, aina .

Oi, tulppaaniverta jaloissaan
saa käydä kaikki kulkijat maan,

saa käydä -
keveästi, askelin iloisin,
kuten minäkin
tulin juhlaan kevein askelin
ja verillä rinta avoin,
kun lauluni minusta kiskottiin
tulppaanikimpun tavoin.


Nämä on nimetty runoiksi, mutta lähes lauluja ne ovat: rytmillisiä ja loppusoinnullisia. Modernimpaan lyriikkaan tottuneelle oi-huudahdukset ja loppusoinnut voivat tuntua vanhanaikaisilta, mutta tässä kokoelmassa ne ah, niin viehättivät minua. Runot vievät laulun, tanssin ja sadun maahan. Niin kauniiseen, mutta toisaalta niin tuskaiseen. Aale Tynni kirjoittaa uudelleen muuassa Lumikin ja Ruususen. Seuraavassa kuljetaan Peukaloisen matkassa villihanhien parissa:

Tuuli ylitse maiseman
kulkee pakkoa vailla.
Tahdotko lähteä, lähteä pois,
lähteä tuulen lailla?
Matkalle villihanhien
lähdetkö, Peukaloinen? (--)

Yksin on Peukaloinen.
Tahdoit nähdä ja uskaltaa,
mitä ei kukaan toinen.
Ylhäällä kylmä on ihmisen,
tiesitkö sen?
Ylhäällä yksin on ihminen,
tiesitkö sen?
Tiesitkö, Peukaloinen?


Suosikikseni nousee Rohdinmekko-balladi. Se on tarina tyttösestä, joka laulaa kuninkaan linnassa rikkaille, jotka ovat herkkupöydän ääressä. Kuninkaan ja kuningattaren kasvoilla on kuitenkin juhlasta huolimatta huoli ja suru.


Niin alkoi hän laulaa.
Ja hän lauloi heille kodistansa: vuorien taa
se on silmiltä peittynyt aina.
Ja multa siellä loistaa ja läpi kimaltaa,
ja aina siellä nauraa ja tanssia saa,
sillä multa ei kenkiä paina.


Tytön lauluun ihastutaan, mutta hänen elämänviisautta epäillään, sillä eihän tuollaista maata voi olla olemassakaan. Ja mitäpä tyttönen tietäisi lapsen menetyksen murheestakaan, mikä kuningasperhettä oli kohdannut. Hovissa suru on päätetty peittää ainaisella juhlimisella.Tyttöä pyydetään jäämään kuninkaan tyttäreksi, mutta eihän hän voi jäädä paikkaan, jossa ei saa itkeä:

Ja hän niiasi ja kiitti, 
kun kiitosta sai,
meni maahansa kai,
meni kauaksi pois yli vuorten.


Laulullisuuden ja satujen lisäksi runoissa liitävät linnut, pääskyset, joita ei huoli paina. Niissä on myös lapsuusmuistoja, ikävää, rakkautta lapseen ja rakkautta muutenkin:

Se kaikki, mitä en koskaan sano,
sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää,
sinun täytyy selkeästi se nähdä,
mikä minulle on vain hämärää.

(--) Vain heleää tulta on ruumiini  
ei, se on ilmaa ja maata,
se on puiden ja kukkain silmuja tulvillaan.

Rakkauden yllä häilyy kuitenkin elämän vaarat ja ahdistukset. Onko kuitenkin niin, että kaikki on vain valhetta, kysytään runossa "Lasinen vuori". Jos ajatellaan koko kokoelman nimeä, on kuitenkin tavoiteltava lasisen vuoren yli satumaailmaa:

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Miksikä vuoren lasisen
tänään muistinkaan? (--)

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Entäpä ellei prinsessaa
koskaan ollutkaan?

Ensimmäisellä lukukerralla vuosia sitten mieleeni jäi runojen satumaailma ja tanssillisuus. Monta kertaa olen halunnut palata näihin ja nyt vihdoin uudelleen lukiessani esille nousi vahvemmin rakkaus sekä elämän suru ja kipu. Tässä kokoelmassa on myös tunnettu runo Kaarisilta:


Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan".

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen
WSOY, 1949, toinen painos 113 (s.)
(Runonäytteet ovat osittaisia sitaatteja.)

lauantai 6. lokakuuta 2012

Olli Jalonen: Karatolla

Karatollalla, nuotiotulen äärellä laavulla istuessaan Valo oli äkkiä kuin avaruuden (ei taivaan) lahjana käsittänyt, mistä kaikki maan päällä rakentuu. Nämä maailman elementit Valo halusi tehdä näkyväksi rakentamalla monumentaalisia taideteoksia eri kaupunkeihin:

Krakova: maa
Praha: tuli
Bryssel: savu
Santiago de Compostela: valo
Avignon: ilma
Bergen: lumi
Helsinki: jää
Bologna: aika
Reykjavik: vesi

Rakennusprojekti oli valtava; mikä määrä suunnittelua, lobbausta ja lupia. Kirjan päähenkilö Silla oli palkattu arkkitehdiksi projektiin ja hän joutuu lopulta sijaistamaankin Valoa ei kohteissa. Kolmas projektin osapuoli, Martti, jää etäiseksi ja poissaolevaksi, sillä kirjan painopiste on Sillassa ja hänen suhteessaan Valoon. Taideprojekti alkaa olla lopuillaan, ollaan vihdoin Reykjavikissa vihkimässä teosta.

Pikku hiljaa Sillalle avautuu käsitys koko hankkeen mahdollisesta pimeästäkin puolesta; eikö Valo olekaan kertonut hänelle kaikkea? Mitä sellaista Martti tietää, jota hän ei tiedä? Varmoja vastauksia ei saada. Valon lisäksi Sillan muitakin ihmissuhteita sivutaan, kuten suhdetta etäiseen isään. Kuitenkin Valo lopulta muistiinpanojensakin myötä on kantava vire Sillan elämässä.

Pyramidihankkeen myötä Sillan luovuus saa voimaa ja hän alkaa suunnitella omaa, uudelleen jaoteltua Eurooppaa käsittelevää työtään. Silla kirjoittaa ja piirtelee karttoja, lippuja, viirejä, selityksiä uusille valtakunnille. Hän kulkee Valon rinnalla hänen sairastaessaan ja toisaalta sulkeutuu piirtämiseen ja kirjoittamiseen. Sillan teos Geopoliteia sekoittuu osin Valon elementteihin ja ammentaa niistä. Sen kirjallinen kuvaus on kuin ennustus  Euroopan kohtalosta.

Pyramidit eivät kestäneet aikaa, ei edes aika-teos, mutta ne olivat vaikuttavia. Tässä Jaroslavin, Prahan kontaktin kokemus tuli-pyramidista. Hän sanoi "tulessa" ollessaan muistaneensa ajan ennen syntymäänsä:

Tämän takia olisin halunnut viedä pyramidin sisään äitini ja vaimoni ja tyttäreni, ja näyttää äidilleni miltä minusta on tuntunut kun liikuin hänen sisässään, ja vaimolleni miltä tyttäristämme on tuntunut, ja vielä tytöillekin miltä heidän sisällänsä voi joskus tuntua jos he tulevat raskaiksi ja alkavat kantaa lasta, Jaroslav sanoi mutta kysyi heti perään kuulostiko tällainen oudolta ja hullun puheelta.

Teos on jatkoa vuoden 2000 teokselle Yhdeksän pyramidia, jota en ole lukenut, joten lähdin teokseen puhtaalta pöydältä. Poikakirjan jälkeen Jalonen on kyllä kuulunut mielissäni ykkösluokan kirjailijoihin, joten odotukset olivat kovat. Karatolla oli jollain tasolla taitavasti tehty, mutta ei kuitenkaan minun kirjani. Siinä on varmasti syvällistä symboliikkaa, johon en jaksanut paneutua tai jota en ensilukemalta edes ymmärtänyt ajatella. Ehkä joku muu jaksaa perehtyä tähän enemmän. Silla henkilönä ei tullut läheiseksi, vaikka hänen taiteellista voimaansa voisikin ihailla.

Edit: Jäin miettimään, miksi henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi. Sitä on vaikea määritellä, sillä kuitenkin käsitellään sairautta, vaikeaa isäsuhdetta ja rakkautta, eli hyvin inhimimillisiä teemoja. Ehkä kuitenkin vain vähän laidalta kurkistaen. Tässä on kirja, josta ei saa otetta. Jalonen on ehkä pyrkinyt kunnianhimoiseen jäljenjättämiseen, jonkinmoiseen taiteelliseen statementiin, mutta toivoakseni hän palaisi jatkossa poikakirjamaiseen kerrontaan.

Aiemmin Karatollaa on käsitelty ainakin Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Katso myös Teppo Kulmalan arvio Keskisuomalaisessa, jossa hän tiivistää hyvin: "Jalosen rakennelmia ja tilanteita jäljittävä teksti on monin osin vaikeasti seurattava haaste. Detaljirunsaus, seikkaperäisyys, symboliikka, kohteen yhtäaikainen pienuus ja suuruus tarjoavat henkilöille ja lukijalle ikään kuin liian tavattoman tehtävän".

Olisipa muuten hauska lukea rakennusinsinöörin arvio teoksesta, etenkin taideteosten teknisen puolen kuvauksista.

Olli Jalonen: Karatolla
Otava, 2012, 238 (s.)

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa

Capellan Napolilainen naimakauppa oli kirjana kevyt välipala. Alun jälkeen olin jättää koko kirjan kesken, niin köykäiseltä se tuntui. Sitten Livia alkoi laittaa ruokaa, josta tässä makunäyte:

Lopuksi oli vielä yksinkertainen jälkiruoka, hunajassa ja rosmariinissa paistettuja päärynänviipaleita. -- Hunajan makeuteen sekoittui Vesuviuksen rinteiden vieno kukkaistuoksu, jota mehiläiset olivat ilmenneet medessä. Sitten tuntui yrtin voimakas, auringon kyllästämä säväys ja vasta lopuksi kielelle kiehahti itse hedelmän maku.

Ostereiden, mozzarellojen ja muiden herkkujen valmistuksen ja syömisen kuvaukset olivat ainoa syy lukea kirja loppuun.

Juoneltaan tarinassa on monia käänteitä, on romantiikkaa, sodan tuomaa kärsimystä ja jopa tulivuoren purkaus. Kaikki puettuna kevyen sarjan viihdekirjallisuuteen.

Eletään vuotta 1944 miehitetyssä Napolissa. Englantilainen James saapuu virkaintoisena kohteeseen tehtävänään estää italialaisten naisten ja sotilaiden avioliitot. Mutta kaunis ja erittäin ruoanlaittotaitoinen Livia sekoittaa Jamesin pään. Hän rakastuu. Miehityksen vuoksi on monenlaista puutetta ja moni nainen myy itseään henkensä pitimiksi. James sen sijaan on kokematon ja kuvaukset hänen sukupuolisuuden etsinnästään tuona aikana saa jopa humoristisia piirteitä; kerrotaanpa eräässä Jamesin kirjallisessa lähteessä, että pohjolan nainen saattaa kohota peräti kolmenkymmenen vuoden ikään taikka ylikin sen, ennenkuin hän "herää kuulemaan luonnon kutsuvia ääniä sisällään".

Teemat ovat itsessään rankkoja, kuten itsensä myyminen, korruptio, sodankäynti, mutta siitä huolimatta jäi pinnallinen olo. Jotenkin kiusallisilta tuntuvat yritelmät kääntää Livian englanninkieliset puheenparret, esim "Sepä mukkavaa. Niin kaanis kaupunki." Ei ole helppo tehtävä kääntäjälle.

Suosikkihahmoni olivat Priscilla ja Pupetta, Livian perheen vesipuhvelit, joista saa sitä vitivalkoista maitoa ja siitä tuntikausien työllä pehmeää, ruoholta vivahtavaa mozzarellaa.

Anthony Capella: Napolilainen naimakauppa
Tammi, 2008, 396 s.
Englanninkielinen alkuteos The Wedding Officer (2006)
Suom. Terhi Kuusisto