perjantai 30. marraskuuta 2012

"Mi-Ran vihasi aamuja."

Kirsin kirjanurkassa, Minnan Ja kaikkea muuta -blogissa ja monissa muissakin on kiertänyt yllättävän mielenkiintoiseksi osoittautunut meemi-tehtävä:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä  hyvänsä
2. Avaa kirja sivulta 123
3. Lue kuudes lause
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera
5. Laita löytämäsi lause juttusi otsikoksi.

Kirsi viittaa Villa Derrickeria -blogiin, josta löytyy muun muassa linkkejä ja keskustelua tehtävän toteutuksesta. Onneksi tilanteenmukaiset ja henkilökohtaiset ratkaisut ovat sallittuja, sillä lauseen valinnassa jouduin vähän miettimään samoja asioita, mitä muutkin, eli lasketaanko lauseiden vai virkkeiden mukaan. Itse laskin virkkeiden mukaan (tosin sivun ensimmäinen oli sivulause), joista osa sisälsi monta lausetta, mutta kuitenkin kuudenneksi napsahti tuollainen napakka ja lyhyt virke. Ensimmäisen kirjaehdokkaan hylkäsin, koska kuudes lause oli johtolause, jota seurasi noin kymmenen kohdan luettelo. Tämä oli siten toinen käsiin osunut vaihtoehto:  Barbara Demickin Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa.

Mutta asiaan. Vihaanko aamuja? Enimmäkseen mielikuvani aamuista ovat positiivisia. Arki rullaa radallaan ja tietyt rutiinit toimivat, vaikka kolmen lapsen kanssa aamut voisivat olla kaaosmaisiakin. Unelmien aamut ovat niitä, jolloin ei tarvitse lähteä minnekään ja kahvin ja painomusteen tuoksu hiljalleen leijailee lempeästi herättelemään. Miksi muuten lauseen Mi-Ran vihasi aamuja? Siksi, että oli niin tuhottoman kylmä ja kasvot piti pestä jääkylmällä vedellä. En tiedä kuuluuko lausetta lukea eteenpäin, mutta tämän verran vilkuilin, vaikka idea kai on, että lause jää elämään omaa elämäänsä.

Millainen teidän mielestänne on kirjabloggaajan vihaama aamu? Ei yhtään lukematonta kirjaa talossa, verkkoyhteys ei toimi ja kirjastokin suljettu...? Tosin Mi-Ran taisi vihata aamuja noin ylipäänsä eikä vain silloin tällöin pienten vastoinkäymisten vuoksi.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Grimmin sadut



Risto Räppääjien, upean uuden Diktaattorin (Stark & Bondestam) ja muiden modernien kirjojen lomassa luin vaihteeksi myös perinteisiä Grimmin satuja lapsille. Vanhoja klassikkosatujahan on aika ajoin lehtien palstoilla syytetty liian pelottaviksi ja jopa traumatisoiviksi (ks. esim. vanha Iltasanomien juttu). Mutta mitä tuumivat omat 5- ja 7-vuotiaat "koehenkilöni"?

Väkivaltaahan useissa vanhoissa saduissa tavallaan on, mutta taustalla on aina hyvän ja pahan taistelu. Ajatellaanpa vaikka tätä perinteikästä satua Susi ja seitsemän pientä kiliä. Siinä kiltti äitivuohi jättää suloiset pikku kilinsä hetkeksi yksin kotiin, ja eikös iso paha susi heti huomaa hetkensä koettaneen. Viekkaudella ja oveluudella se huijaa kilit avaamaan oven ja syö ne suihinsa. 

Palattuaan äitivuohi on tietysti surullinen, sillä vain yksi kili on säästynyt. Mutta susi röhnöttääkin lähistöllä unten mailla pitkin pituuttaan ja äitivuohi huomaa sen vatsassa liikettä. Niinpä se leikkaa saksilla (!) suden vatsan auki ja pelastaa poikasensa. Kostoksi suden mahaan laitetaan kiviä ja vatsa ommellaan kiinni:




Pahan kohtalo varmistetaan siten, että susi vielä hukkuu kaivoon kivivatsansa kanssa. Pienten kilien ja äitivuohen kannalta loppu oli siten onnellinen. Eipä tule ilkeä susi enää vaanimaan ja syömään suihinsa.
 


Lasten kommentti eka lukukerran jälkeen oli: "Uudestaan!" Se ehkä kertoo kaiken, eli ei meillä ainakaan perinteisiä satuja ole liikaa pelätty vaan sopivalla jännityksellä on ihmetelty muun muassa pelottavia noitia. Tästä 70-luvun kokoelmasta luimme moneen kertaan myös ikisuosikit Lumikin ja Peukaloisen.

Lumikin ilkeä noitaäitipuoli lienee ollut se pelottavin satuhahmo tyttärelle. Noitakuvia on vertailtu eri versioista ja välillä on suljettu jännityksestä silmät, mutta ehkä näiden satujen viehätys on se onnellinen loppu. Viesti on se, että pahuus ja pelko ovat voitettavissa. 


Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua
Suomentanut Anja-Liisa Vartiainen
Saksankielinen alkuperäisteksti sadusta Susi ja seitsemän pientä kiliä:
Der Wolf und die sieben junge Geisslein
Kuvittanut Svend Otto S. alkaen 1972, tämä kokoelma painettu 1987
Wsoy

lauantai 24. marraskuuta 2012

Iltasatu e-kirjana

Vain kaksi lastenkirjaa kirjaston e-kirjoissa

Mainittakoon heti alkuun, että olen kirjojen suhteen vanhanaikainen: paperinen sen olla pitää! iPad on kuitenkin osoittautunut niin käteväksi kaikenlaisten tekstien lukemiseen, että päätin tarkistaa myös paikallisen pienenpuoleisen kaupunginkirjaston e-kirjavalikoiman. Se on tyrmäävän suppea. Kaunokirjallisuutta ei juuri ole vaan kirjat ovat ammatillisia tyyliin Kannattava markkinointi tai Windows Vista - Käytön perusteet. Sentään muutama romaani oli joukossa kuten Kauko Röyhkän Kreikkalainen salaatti.

Lastenkirjoja oli kaksi: Markus Majaluoman Haikaroiden vauva (luettu, ok) sekä perheen pienimmille suunnattu Lumiukon maa - Hullunkurinen porkkana. Lainasimme molemmat, mutta tässä pari sanaa jälkimmäisestä.

Ensinnäkin hämmästyttää tekijöiden nimet, jotka ovat itse kirjassa Hilander ja Maygood (ilman etunimiä), mutta kirjaston listoilla muodossa Hilander, Majaluoma. Onko Maygoodin nimen takana siis Majaluoma, yksi tunnetuimmista suomalaisista lastenkirjojen kuvittajista? No, niin tai näin, tyyli on ainakin hyvin erilainen verrattuna Majaluoman kuvituksiin.

Itse kirja kertoo lumiukkoperheestä ja heidän touhujaan seurailevasta Hottis-lohikäärmeestä. Lumiukkolapset löytävät maasta porkkananenän ja hulluttelevat sillä. Lasten mielestä kirjan hauska huippukohta oli se, kun äiti teki itselleen takaraivoon toiset kasvot. Lopulta lumesta muovataan pieni lemmikkikoira. Hottis seurailee sivusta ja haluaa myös koiran, mutta onnistuu muovaamaan lumesta vain pallon, joka muuttuu ihmeellisesti valopalloksi... Tämä oli kirjan heikompi kohta: vaikka kyseessä on lastenkirja, toivoisi laadukkaampaa juonenkäännettä loppuhuipennukseksi. Kyllähän saduissa ihmeitä voi olla, mutta tässä sille ei oikein ollut mitään perustetta. Lasten ote herpaantui lopussa. Mielestäni se johtui nimenomaan tarinasta, ei laitteesta, josta he olivat innoissaan, mikä taas voi mennä uutuudenviehätyksen piikkiin.

Kuvitus olin laadukas ja tasapainoinen ja loi viehättävän lumimaailmatunnelman, tosin vaihtelevilla kuvakulmilla ei juurikaan pelata. Sivut olivat kaikki samalla formaatilla: kuva ja pari lausetta tekstiä. Mielestäni tämä levollinen tyyli sopi e-kirjaan, mutta kokemukseni kuvallisista e-kirjoista on niin vähäinen, ettei toisaalta ole mihin verrata.

Mutta miksi, oi miksi, kirjaston e-valikoima on näin suppea? Arvatenkin asia liittyy tekijänoikeuksiin ja kustannuskysymyksiin, mutta alaa paremmin tuntevat osaavat varmasti selittää paremmin, missä mennään tällä saralla, enkä lähde arvailemaan. Kannatan palkkioita kirjailijoille, mutta toivon e-kirjoja kirjastojen lainattavien listoille. Liekö tämä sitten mahdoton yhtälö? Ovatko ilmaislainauksen valikoimat paremmat isommissa kaupungeissa?

Sitä ei kai voi kiistää, että e-kirjat ovat tulleet jäädäkseen paperisen rinnalle, vaikka minäkin mieluummin edelleen näpelöin lasten kanssa sitä paperista versiota, mutta esimerkiksi matkoilla nämä olisivat käteviä, kuten Äitikin toteaa saman kirjan lastensa kanssa lukeneena. Isona pluspuolena myös nopea saatavuus.

Hilander ja Maygood
Lumiukon maa - Hullunkurinen porkkana
Hima Light, 2011, 28 (s.)
Tekninen toteutus Kvaliti

perjantai 23. marraskuuta 2012

Jean Kwok: Girl in Translation

Mainitsin tämän kirjan keskeneräisten listassani jokin aika sitten - onneksi kuitenkin jatkoin lukua, sillä tarina oli aika mukaansatempaava.

11-vuotias Kimberly muuttaa äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin, ja heillä on muutosta valtavasti velkaa kontrollinhaluiselle tädille, jonka armoilla he tavallaan ovat. Tädin järjestämä asunto on hirveä loukko, jossa torakat ja hiiret juoksentelevat. Etenkin se on kylmä. Tämä paleleminen ja kylmyys on hyvin kuvattu ja jäi mieleen elävästi.

Musiikillisesti lahjakas äiti työskentelee pitkää päivää vaatealan tehtaassa ja Kim auttaa töissä koulunkäynnin ohella. Elämä on köyhää mutta ei kurjuudella kuitenkaan liikaa mässäillä, tehdäänpä vain muun muassa selväksi, miltä nuoresta tytöstä tuntuu, kun alusvaatteet ovat äidin ompelemat eivätkä kaupasta ostetut. Kuitenkin Kimin kunnioitus ja rakkaus äitiään kohtaan on suuri, vaikka hyvin pian hän kielitaitoisempana hoitaa perheen asioita ja ottaa ikään kuin aikuisen tehtäviä itselleen. Ei varmasti mitenkään outo tilanne Suomessakaan vastaavissa kielitaitokuiluissa. Kim ja äitinsä ovat hyvä tiimi, mutta välillä Kimin täytyy sanoa This isn't China, Ma!

Kimin kasvaessa hänen suhteensa mahdollisiin poikaystäviin ja yhteisiin tulevaisuuden näkymiin nousee aika keskeiseksi asiaksi. Juonellisesti lukijan koukuttaminen on ärsyttävän läpinäkyvää, mutta suostuin tarinan vietäväksi. Ihmissuhteissa Kim on pitkään ulkopuolinen lukuunottamatta yhtä ystävää, jolta hän kuitenkin pitkään salaa todellisen köyhyytensä eikä päästä häntä kotiinsa. Kontrasti koulun ja kotiolojen välillä on suuri.

Kimillä on kuitenkin yksi valttikortti: hän on huippuälykäs ja napsii palkintoja koulussa. Tämä koulumenestys avaa tien sopeutua amerikkalaiseen yhteiskuntaan, mutta helppoa se ei ole. Opiskellessa täytyy nimittäin samalla työskennellä illat tehtaassa, jotta rahat edes jotenkuten riittäisivät. Kuten muutkin kirjasta kirjoittaneet ovat todenneet, ei voi välttyä ajatukselta, että millaiset mahdollisuudet ovat sellaisella yksilöllä, jolla ei ole erityisiä taitoja? Kimhän on amerikkalaisen maahanmuuton unelmatapaus, sillä hänellä on kaikki edellytykset menestyä.

Luin kirjan englanniksi ja monta kertaa ajattelin, että mitenköhän erilaiset ilmaisut on suomennettu, esimerkiksi kun äiti sanoo Dank you. You very good. Usein murteellisesta kielestä tulee nimittäin suomennettuna kökköä. Yksinkertaistaen voisi kai sanoa, että kun mikään ei tunnu kököltä, on suomentaja onnistunut. Kim itse opiskeli kieltä systemaattisesti alusta alkaen kirjojen lukemisen lisäksi yksinkertaisella metodilla: opettelemalla sanakirjan sanat aloittaen a:sta.

Koulussa class bully otti Kimin hampaisiinsa. Esimerkissä Kimin ja ystävänsä keskustelua kielestä, jota poika käyttää:

He also used a lot of words I didn't know, like cock and mother finger. I asked Annette if she knew what cock meant.
"Everyone knows that." Her smile was confident. "It means poop."

Kaikenkaikkiaan kirja oli todella kiinnostava kurkistus maahanmuuttoon ja kiinalaiseen yhteisöön New Yorkissa. Ennenkaikkea se on tarina amerikkalaisesta köyhyydestä rikkauteen -unelman tavoittelusta ja selviytymisestä.

Muidenkin arviot ovat olleet positiivisia. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Pihi nainenLumiomenan KatjaZephyr ja Mari A.

Jean Kwok: Girl in Translation
Penguin Books, 2010, 293 (s.)
( Julkaistu suomeksi nimellä Käännöksiä)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Esko-Pekka Tiitinen: Perinnevanhukset

Käpylehmä kannessa ja nimi "Perinnevanhukset" on hauska poikkeama dekkari- ja chick lit -kirjallisuuden vyöryssä. Odotin jotain Sisko Istanmäen Yöntähti-tyyppistä hurmaavaa pientä kertomusta eläkeläisistä, mutta ennakko-oletus ei olisi voinut olla enempää väärä.

Perinnevanhusten idea on se, että Pohjois-Karjalasta lähtee tutkimushankeen kutsumana joukko vanhuksia helsinkiläiseen hoivakotiin kertomaan kansanperinteestä. Hoivakoti osoittautuu erikoiseksi paikaksi ja aika pian lukijalle selviää, ettei tässä missään ihan tavallisessa suomikulttuurissa eletä. Lapset elävät hoivakodissa ilman kuria ja käytänteet ovat muutenkin vähän outoja, esimerkiksi vanhempia ei juurikaan näy.

Päähenkilö on Salko Takavalko, jossain määrin traumatisoitunut erikoisen kasvatustieteilijä-äidin lapsi, yksi Helsinkiin lähtevistä vanhuksista. Omien sanojensa hän kuin "äidin gradu, tiedollisen ja tiedostamattoman aineksen sekamelska, vaikeaselkoinen törkyläjä". Matkakumppaneina on Koistinen, sotia ja savottoja kokenut mies sekä jonkinlainen järjen ääni, Kerttu, karjalainen mummo.

Esimerkki näiden perinnevanhusten iltasadun lopusta lapsille, kun Salkolle selviää, millaista tekstiä lapset kuuntelivat:

--Hyvä on, minä keksin uuden lopun. Lopulta heidät kaikki murhattiin, heidän jalkansa upotettiin sementtiin ja heidät heitettiin meren pohjaan. Jos joskus näette kuplien nousevan merestä, tiedätte, että siellä seisoo toimitusjohtaja suu ammollaan ja jokainen kupla tuo pinnalle lyhyen sanan: Nato, Nato, Nato.

Niin, jonkinlainen kriittinen tulevaisuuden kuva amerikkalaisesta vallankäytöstä tämä on. Tai miksei se voisi kuvata vaihtoehtoista nykyaikaakin. Kirja on Tiitisen luovaa ilotulitusta, mutta realismin rajoja rikkovat teokset eivät vaan saa minua syttymään, enkä ihan täysillä pitänyt tästä. Jotenkin Koistisen sotajutut on niin nähty, samoin amerikkalaisen politiikan kritiikki, vaikkakin kirjoitettu kieli poskella ja huumorilla. Ehkä hauskinta antia oli kuvaus Salkon äidin tieteentekemisestä ja Salkon päiväkirjamerkinnät niistä. Toisaalta lasten kohtalon ja raadollisen pelimaailman kuvauksessa ei ole huumorin  häivääkään.

Esko-Pekka Tiitinen: Perinnevanhukset
Tammi, 2004, 162 (s.)

tiistai 13. marraskuuta 2012

Keskeneräisiä


Sain tunnustuksen ihanilta kanssabloggaajilta Annika K:lta ja pihiltä naiselta jo aikaa sitten. Kiitos teille!

Sovellan tunnustuksia kertomalla, mitkä kaikki ennakkoon ajatellen hyvät kirjat makaavat yöpöydällä keskenjääneinä. Niistä jokaista olen hiplaillut, lukenut pari sivua ja vaihtanut toiseen. Näin minulle ei käy juuri koskaan. Voin kyllä surutta jättää huonon kirjan kesken mutta yleensä seuraava jo tärppää ja luen yleensä yhden kirjan kerralla loppuun. Nämä ovat siis vielä periaatteessa potentiaalisia oman makuni kirjoja:

1. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin. Ilmassa roikkuu jotain, ehkä kuolemaa ja sairautta, mutta vielä ei tarina ole imaissut mukaansa. Jatkan. Ehkä.

2. Jean Kwok: Girl in translation. Kulttuurieroja, mikäs sen mielenkiintoisempaa. Pakko jatkaa, vasta sivulla 13.

3. Giuseppe Pontiggia: Kahdesti syntyneet. Palkittu italialainen kirjoitti romaanin synnytyksessä vammautuneesta lapsesta. Sivulla 37 menossa, mutta ei kiihkeää "tää on pakko lukea" -oloa.

4. Veikko Huovinen: Rasvamaksa. Anopin kirjahyllystä. Alun kannibalismi-jutut säväyttivät. Voiko tällaista tekstiä tosiaan olla? Sinänsä ok, mutta nuo muut novellit eivät nyt nappaa.

5. Annie Proulx: Maan tomua. Aika vasta lukemani Kertomuksia Wyomingista oli vaikuttava ja innoissani tartuin tähän, mutta jotenkin tuntuvat liian synkeiltä tähän syksyiseen mielentilaan. Ainakin viisi yritystä jatkaa eka novellin jälkeen.

Kyse ei voi olla huonoista kirjoista vai mitä? Diagnoosini on siten jonkin sortin lukuongelma tai lukujumi, kuten jotkut bloggarit ovat todenneet.

Parempia lukufiiliksiä teille!

Ps. Sentään olen näitä ennen lukenut Barberyn Kulinaristin kuoleman ja Tiitisen Perinnevanhukset, mikä oli sen verran outo, että saattaisin sitä käsitellä jatkossa.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Tiina Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi on tunnettu näyttelijä ja myös käsikirjoittaja. Susi sisällä on hänen samannimisen näytelmänsä pohjalta kirjoitettu romaani. Tunnustan, että Lymin nimi kannessa sai tarttumaan kirjastossa teokseen.

Kirja käsittelee pettämistä avioliitossa. Ihana aviomies Vesa tietää, miten naista kohdellaan. Hän osaa sanoa ne oikeat sanat, imarrella, huomioida ja kommentoida kauniista ylähuulen kaaresta tai ruskeasta pilkusta silmässä. Valitettavasti huomiota saavat muutkin naiset kuin oma vaimo Tuula. Kun asianlaita selviää Tuulalle, avioero alkaa kolkutella parisuhteen portilla, vaikka Vesa miten yrittää paikkailla tilannetta.

Henkilöhahmot ovat tunteiden pyörityksessä ja osansa saavat myös sympaattiset sivuhenkilöt, Tuulan ja Vesan ystävät. Minusta ystävyyden kuvaus on onnistunutta, sekä naisten että miesten osalta. Ja muutenkin dialogi on sujuvaa ja nokkelaa.

Teos on enimmäkseen komedia, oikeammin tragikomedia, sillä kaikessa traagisuudessaan tilanteissa on huumoria. Komediallisuus tulee joistakin asioiden liioitteluista ja hauskasta sanailusta. Kuitenkin käsitellään todella vaikeita asioita, kuten sitä, miten lapset jäävät aikuisten ihmissuhdesotkujen jalkoihin. Lapsireppanat joutuvat seuraamaan vierestä aikuisten meuhkaamista.

Tuula on ammatiltaan suomentaja, joka haaveilee omasta kirjasta, ja oman elämänsä innoittamana hän suoltaa terapiamielessä tekstiä paperille tähän tapaan:

Rakennusinsinööri vikisi kuin marsu, kun Jennifer höyläsi perunankuorimaveitsellä ihoa hänen peräpäästään. Insinöörin kalpeilta petturin huulilta kuului hiljainen armonpyyntö, mutta Jennifer ei piitannut siitä tuon taivaallista (--).

Ja kustannussopimushan siitä paukahti. Teos nappasi minut lukijana heti mukaansa. Lukiessa oli kyllä muutama suvantovaihe, mutta tarina kantoi loppuun asti. Lukisinko lisää Lymiä? Kyllä. Vaikka teos ei ollut erittäin hyvä, se oli hyvä etenkin sitä ajatellen, että komedia on vaikea laji.

Muutamia linkkejä: Minna (Oota, mä luen eka loppuun) ei ihan syttynyt, Susan (Järjellä ja tunteella) arvion kanssa koen olevani samaa mieltä ja Annika K (Rakkaudesta kirjoihin) puolestaan piti kirjasta.

Tiina Lymi: Susi sisällä
Helsinki-kirjat, 2010, 223 (s.)