Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen

Tänä päivänä ryhdyn laulamaan.

Pois viskaa yltäsi kahleet maan,

niin että ei mikään paina!

Sillä juhla on aina, kun lauletaan,

oi, aina –.

Oi, tulppaaniverta jaloissaan

saa käydä kaikki kulkijat maan,

saa käydä -

keveästi, askelin iloisin,

kuten minäkin

tulin juhlaan kevein askelin

ja verillä rinta avoin,

kun lauluni minusta kiskottiin

tulppaanikimpun tavoin.

Nämä on nimetty runoiksi, mutta lähes lauluja ne ovat: rytmillisiä ja loppusoinnullisia. Modernimpaan lyriikkaan tottuneelle oi-huudahdukset ja loppusoinnut voivat tuntua vanhanaikaisilta, mutta tässä kokoelmassa ne ah, niin viehättivät minua. Runot vievät laulun, tanssin ja sadun maahan. Niin kauniiseen, mutta toisaalta niin tuskaiseen. Aale Tynni kirjoittaa uudelleen muuassa Lumikin ja Ruususen. Seuraavassa kuljetaan Peukaloisen matkassa villihanhien parissa:

Tuuli ylitse maiseman

kulkee pakkoa vailla.

Tahdotko lähteä, lähteä pois,

lähteä tuulen lailla?

Matkalle villihanhien

lähdetkö, Peukaloinen? (--)

Yksin on Peukaloinen.

Tahdoit nähdä ja uskaltaa,

mitä ei kukaan toinen.

Ylhäällä kylmä on ihmisen,

tiesitkö sen?

Ylhäällä yksin on ihminen,

tiesitkö sen?

Tiesitkö, Peukaloinen?

Suosikikseni nousee Rohdinmekko-balladi. Se on tarina tyttösestä, joka laulaa kuninkaan linnassa rikkaille, jotka ovat herkkupöydän ääressä. Kuninkaan ja kuningattaren kasvoilla on kuitenkin juhlasta huolimatta huoli ja suru.

Niin alkoi hän laulaa.

Ja hän lauloi heille kodistansa: vuorien taa

se on silmiltä peittynyt aina.

Ja multa siellä loistaa ja läpi kimaltaa,

ja aina siellä nauraa ja tanssia saa,

sillä multa ei kenkiä paina.

Tytön lauluun ihastutaan, mutta hänen elämänviisautta epäillään, sillä eihän tuollaista maata voi olla olemassakaan. Ja mitäpä tyttönen tietäisi lapsen menetyksen murheestakaan, mikä kuningasperhettä oli kohdannut. Hovissa suru on päätetty peittää ainaisella juhlimisella.Tyttöä pyydetään jäämään kuninkaan tyttäreksi, mutta eihän hän voi jäädä paikkaan, jossa ei saa itkeä:

Ja hän niiasi ja kiitti, 

kun kiitosta sai,

meni maahansa kai,

meni kauaksi pois yli vuorten.

Laulullisuuden ja satujen lisäksi runoissa liitävät linnut, pääskyset, joita ei huoli paina. Niissä on myös lapsuusmuistoja, ikävää, rakkautta lapseen ja rakkautta muutenkin:

Se kaikki, mitä en koskaan sano,

sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää,

sinun täytyy selkeästi se nähdä,

mikä minulle on vain hämärää.

(--) Vain heleää tulta on ruumiini – 

ei, se on ilmaa ja maata,

se on puiden ja kukkain silmuja tulvillaan.

Rakkauden yllä häilyy kuitenkin elämän vaarat ja ahdistukset. Onko kuitenkin niin, että kaikki on vain valhetta, kysytään runossa "Lasinen vuori". Jos ajatellaan koko kokoelman nimeä, on kuitenkin tavoiteltava lasisen vuoren yli satumaailmaa:

Valhetta, valhetta, valhetta on

kaikki laulut maan.

Miksikä vuoren lasisen

tänään muistinkaan? (--)

Valhetta, valhetta, valhetta on

kaikki laulut maan.

Entäpä ellei prinsessaa

koskaan ollutkaan?

Ensimmäisellä lukukerralla vuosia sitten mieleeni jäi runojen satumaailma ja tanssillisuus. Monta kertaa olen halunnut palata näihin ja nyt vihdoin uudelleen lukiessani esille nousi vahvemmin rakkaus sekä elämän suru ja kipu. Tässä kokoelmassa on myös tunnettu runo Kaarisilta:

Ja Jumala sanoi: "Toisille annan toiset askareet,

vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.

Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,

ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan".

Aale Tynni: Ylitse vuoren lasisen
WSOY, 1949, toinen painos 113 (s.)
(Runonäytteet ovat osittaisia sitaatteja.)