Perinnevanhusten idea on se, että Pohjois-Karjalasta lähtee tutkimushankeen kutsumana joukko vanhuksia helsinkiläiseen hoivakotiin kertomaan kansanperinteestä. Hoivakoti osoittautuu erikoiseksi paikaksi ja aika pian lukijalle selviää, ettei tässä missään ihan tavallisessa suomikulttuurissa eletä. Lapset elävät hoivakodissa ilman kuria ja käytänteet ovat muutenkin vähän outoja, esimerkiksi vanhempia ei juurikaan näy.
Päähenkilö on Salko Takavalko, jossain määrin traumatisoitunut erikoisen kasvatustieteilijä-äidin lapsi, yksi Helsinkiin lähtevistä vanhuksista. Omien sanojensa hän kuin "äidin gradu, tiedollisen ja tiedostamattoman aineksen sekamelska, vaikeaselkoinen törkyläjä". Matkakumppaneina on Koistinen, sotia ja savottoja kokenut mies sekä jonkinlainen järjen ääni, Kerttu, karjalainen mummo.
Esimerkki näiden perinnevanhusten iltasadun lopusta lapsille, kun Salkolle selviää, millaista tekstiä lapset kuuntelivat:
--Hyvä on, minä keksin uuden lopun. Lopulta heidät kaikki murhattiin, heidän jalkansa upotettiin sementtiin ja heidät heitettiin meren pohjaan. Jos joskus näette kuplien nousevan merestä, tiedätte, että siellä seisoo toimitusjohtaja suu ammollaan ja jokainen kupla tuo pinnalle lyhyen sanan: Nato, Nato, Nato.
Niin, jonkinlainen kriittinen tulevaisuuden kuva amerikkalaisesta vallankäytöstä tämä on. Tai miksei se voisi kuvata vaihtoehtoista nykyaikaakin. Kirja on Tiitisen luovaa ilotulitusta, mutta realismin rajoja rikkovat teokset eivät vaan saa minua syttymään, enkä ihan täysillä pitänyt tästä. Jotenkin Koistisen sotajutut on niin nähty, samoin amerikkalaisen politiikan kritiikki, vaikkakin kirjoitettu kieli poskella ja huumorilla. Ehkä hauskinta antia oli kuvaus Salkon äidin tieteentekemisestä ja Salkon päiväkirjamerkinnät niistä. Toisaalta lasten kohtalon ja raadollisen pelimaailman kuvauksessa ei ole huumorin häivääkään.
Esko-Pekka Tiitinen: Perinnevanhukset
Tammi, 2004, 162 (s.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti