maanantai 29. heinäkuuta 2013

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava


Saision omaelämänkerrallisessa teoksessa ensimmäiseksi kiinnittää huomiota tekstin asettelu ja kulku tähän tapaan:

Porraskäytävästä sammui valo.
Ja

hän seisoo pimeässä ja tahtoo vajota ajan äänettömään ellipsiin, olla poissa tästä. Olla poissa, kaukana poissa pimeästä porraskäytävästä.
Mutta

sytytin valon ja yritin ajatella selkeästi.
Nyt on kiire, yritin ajatella. 

Tällä virkkeen jakamisella eri kappaleisiin korostetaan näkökulman vaihtumista minä-kerronnasta itsen ulkopäin tarkkailuun ja hän-näkökulmaan. Tämä tyylikeino ärsytti alkuun, mutta ansioksi on sanottava, että tekstin rytmiin tottui aika nopeasti ja lopputulema on tyylillisesti hyvin yhtenäinen ja onnistunut. Normikappalejakoa eli sisennystä ei tosin käytetä pidemmissäkään saman näkökulman jaksoissa vaan vasen reuna on aina tasainen, vaikka tyhjää tilaa jää virkkeiden jälkeen, mikä antaisi odottaa kappalejakoa.

Kirjassa kertojatyttö muistelee lapsuuttaan ja kuvaa perhe-elämää ja läheisimpiä ihmissuhteita kuljettelemalla muistoissa. Välillä pompataan aikuisuuteen, jossa isä tekee kuolemaa ja äidistä on jo aika jättänyt.

Mielenkiintoisimpia teemoja on se, että tyttö oikeastaan haluaisi olla poika. Hän on tumma mutta pitäisi olla vaalea, kun vaaleat tuntuvat olevan kiltimpiä. Tytöllä on oma mieli ja tahto, joka kohottelee päätään. Leikkikoulussa pitäisi leikkiä Kehrätäänpä silkkilankaa, mutta tyttö ei tahdo. Leikkikoulu jännittää niin, että koko ajan pitää ravata vessassa, mutta tyttö ei anna periksi, hän ei leiki. Tyttö ei oikein sopeudu muihinkaan leikkikouluihin.

Vaikka kotona on järjettömän iso sarja Leninin ja Stalinin Koottuja Teoksia, lukemisen mallia tyttö ei saanut, ja vaivihkaa nuo tyttöä hävettävät teokset viedäänkin pitkän odotuksen jälkeen roskiin. Tyttö löytää kirjat vähän vahingossa, kun kerran ei satu keksimään muuta tekemistä. Hän lukee Anni Polvan Tiinan ja siinä se on, kertaheitolla kirjojen maailma avautuu ja hän tietää haluavansa kirjailijaksi. Miten hieno jakso tässä tarinassa!

makaan nuorisohetekalla ja itken, enkä ymmärrä miksi.
En tiedä, itkenkö siksi, että kirja on loppunut kesken vai siksi, että olen lukenut kokonaisen kirjan.
Vai siksi, että nyt jo tiedän lukevani monta muutakin kirjaa.
Suljen silmäni ja näen edessäni lukemattomien kirjojen aavikon, kirjojen meren, kirjojen pyramidin, eikä joukossa ole ainoatakaan Koottua Teosta.
Vai itkenkö siksi, että minulle on valehdeltu törkeästi väittämällä, ettei tätä Tiinaa ole olemassakaan. 
Tiina on olemassa enemmän kuin Sipa ja Risto ja Alf.
Tiina on olemassa enemmän kuin mummo ja melkein enemmän kuin äiti.
Tiina on olemassa enemmän kuin minä.

Aika pitkä sitaatti tähän, mutta jakso oli itselleni kirjan kohokohta. Tietysti tätä tulkitsee Saision omaelämänkerrallisena tulkintana hänen omasta lapsuudestaan, sukupuoli-identiteetin pohdinnasta sekä kasvamisestaan kirjailijaksi.

Kokonaisuutena teos on kokoelma muistoja ja ajassa liikkumista; 50-luvun ajankuva itsessään yhteiskuntaluokkineen on myös mielenkiintoinen. Erittäin vakuuttava teos, jota voi kyllä suositella.

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava
Wsoy, 1998, 254 (s.)

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Klassikko mustikkapiirakka


Kyllä tämä on edelleen kirjablogi, mutta jaan teille suosikkipiirakkaohjeeni. Aina välillä tulee kokeiltua jotain uutta leipomusta, mutta aina palaan tähän vanhaan ja erittäin hyväksi todettuun piirakkaan. Takuuvarma, helppo ja suht nopea tehdä:

Mamman marjapiiras

Pohja
150 g voita (voita, ei siis mitään margariinia tässä tapauksessa)
1 dl sokeria
1 muna
3 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte
2 dl (1 purkki) kermaviiliä
1/2 dl sokeria
1 muna
1 tl vaniljasokeria
2 dl (tai enemmän maun mukaan) mustikoita

1. Vatkaa voi ja sokeri
2. Lisää muna vatkaten
3. Lisää jauhot
4. Painele pohjaksi piirakkavuokaan (vinkki: levittäessä kastele sormia veteen, niin taikina ei tartu käteen ja levittyy paremmin)
5. Levitä marjat pohjan päälle
6. Sekoita täytteen ainekset ja levitä marjojen päälle
7. Paista 200 asteessa noin puoli tuntia.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Liza Marklund: Panttivanki

Panttivanki jatkaa Liza Marklundin Annika Bengtzon -dekkareita. Annika on Kvällspressenin toimittaja, jolle on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista aina talon palamisesta lähtien.

Tällä kertaa hänen miehensä Thomas siepataan työmatkalla Keniassa ja käytännössä teoksessa pitkälti seurataan sitä, miten Annika onnistuu lunnaiden järjestelyssä ja maksamisessa.

Annika on kahden lapsen äiti ja suhde aviopuolisoon Thomakseen on ollut vaihteleva, ja tässäkin teoksessa ihmissuhteet saavat osansa. Noin ylipäänsä pidän Annikan rosoisesta ja rohkeasta persoonasta. Varmastikin teokselle antaa jonkinmoista jatkuvuutta, mikäli on lukenut aiempia teoksia Annikan vaiheista, mutta toimii varmasti yksittäisenä kirjana.

Rakenteellisesti teoksessa vuorottelevat Thomaksen ja Annikan näkökulmat. Sieppaajat ovat raakoja eikä näitä asioita peitellä. Tältä osin teos on aika karmeaa luettavaa. Sivujuonena kulkee nuorten naisten murhat, joita Annika selvittelee. Marklund on muissakin teoksissaan käsitellyt naisten asemaa ja alistamista ja sitä sivutaan tässäkin.

Iltapäivälehden toimituksen kuvaaminen on uskottavaa ja tätä päivää someineen. Facebook, Linkedln ym. sitoo teosta tähän päivään ja on jännä nähdä, miten se tältä osin kestää aikaa. Kaikenkaikkiaan teos on tyypillistä Marklundia, helppolukuinen ja mukaansa tempaava dekkari. Kirja ei itsessään ole mitenkään erityisen loistava, mutta perusvarmaa luettavaa.

Luin teoksen e-kirjana lomamatkalla pätkittäin ja siihen tarkoitukseen tämäntapainen kirja sopi täydellisesti, kun juoneen pääsi helposti aina mukaan pienissä osissa esim. lennoilla.

Lisää voi lukea ainakin Annika K:n, Mari A:nNorkun ja Saran blogeista.

Kuvassa Liza Marklund, joka komeilee myös varsinainen teoksen kannessa, ja ehkä siksi mielissäni päähenkilö Annika myös muistuttaa häntä. Ehkä Annika onkin jonkinlainen Marklundin alter ego, onhan kirjailija itsekin työskennellyt aikoinaan toimittajana.

Lisa Marklund: Panttivanki
Otava, 2011, 315 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos Du gamla, du fria
Suom. Päivi Kivelä ja Kari Koski

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Kjell Westö: Isän nimeen





Tähän teokseen pääsin sisään vasta noin 100 sivua luettuani, mutta sittenpä tarina näytti voimansa ja loppua kohden janosin lisää. Kirja on sukupolviromaani alkaen Bruno Skrakesta edelleen hänen poikaansa Werneriin ja pojanpoikaansa Wiktoriin. Jaana tietää kertoa, että Bruno Skraken vaiheita käsitellään myös myöhemmässä teoksessa Missä kuljimme kerran. Tässä Brunon ja Maggien tarina jää sivuosaan.

Rakenteellisesti kirja on fragmentoitunut kooste episodeja, toisin sanoen Wiktor kertoo kuulemiaan tarinoita perheensä vaiheista. Toistuvat Mutta siitä lisää myöhemmin -tapaiset kommentit välillä vähän menettivät tehoaan, kun Wiktor heittää lukijan eteen hajanaisia kohtauksia, muistoja eri aikakausilta, joita hän on omista muistikuvistaan ja sukulaisten sanomisista rakentanut, samalla rakentaen itseään ja omaa identiteettiään. Keskeistä on hänen isänsä Wernerin elämä: onko hän ikuinen epäonnistuja vai ei, tavallinen mies vai jollain tapaa outolintu?

Wernerin elämässä tärkeintä on moukarinheitto ja kalastus. Moukarinheiton haamurajan metsästys saa filosofisia mittasuhteita samoin kuin suuret taimensaaliit ja niistä kirjoittaminen. Myönnän, haukottelin joissain kalastuskohtauksissa, sen sijaan Westö irrottelee hauskasti joillakin Cokis-, popcorn- ja Elvisjutuillaan.

Wiktorin äänellä:

Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsa harhailevista katkelmistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet pesästämme ja alkaneet katsella ympärillemme. (Painovirhe on kirjan mukainen).

Westö kuljettaa sellaisen kavalkadin läpi, että lopussa täytyy palata alkuun ja kerrata, mistä kaikki alkoi, ja vasta sitten ympyrä sulkeutuu. Harvoin tulee luettua sellaista romaania, jonka voisi lukea heti perään uudestaan, ehkä enemmän hahmottaen ydintä yksityiskohtien keskeltä. Mikä se ydin on, sitä en tosin osaa vielä sanoa.

Norkun mielestä teoksen kertojanääni muistuttaa John Irwingiä, toden totta, näin kai voisi sanoa, vaikka minulla Irwingin lukemisesta on jo vuosia. Itselleni teos kuitenkin vertautui sukupolviromaanina Juha Itkosen teokseen Hetken hohtava valo. Itkosen teos etenee suoraviivaisemmin ja siinä liikutaan erilaisissa piireissä, Helsingistä katsoen niin sanotusti maalla. Minusta Itkosen teos myös kuvaa enemmän suomalaista yhteiskuntaa yleisellä tasolla - vaikka siinäkin toki seurataan yhtä perhettä - kun taas Westön teos on nimenomaisesti Skrakejen tarina. Minulle Itkosen teos oli samaistuttavampi mutta kerronnallisesti Westö taitaa viedä voiton. Ja kummassakin urheilu olympialaisineen näyttelee jonkinmoista roolia.

Kjell Westö: Isän nimeen
Otava, 2000, 431 (s.)
Alkuteos: Vådan av att vara Skrake
Suom. Katriina Savolainen

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Eve Hietamies: Puujalkakukka



Neljä nuorta naista jakaa asunnon ja jokaisella on omanlaisensa ongelmat. Kaksi yksinhuoltajaa, joilla on olematon suhde lapsen isään, yhdellä on jalka kipsissä ja tuhoavia miessuhteita ja yhdellä on mielenterveysongelmia. Olisikohan naistenvälinen ystävyys teoksen kantava voima? Riidoista huolimatta toista tuetaan tuli mitä tuli.

Minäkertojana on Paula, se kipsijalkainen, joka kieltäytyy käyttämästä kainalosauvoja. Lukija ihmettelee, miksi Paula tällä tavoin heikentää paranemistaan ja jossain määrin uskottava selitys saadaan: hän ei halua antaa periksi vainoajalleen vaan yrittää jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paula ei missään nimessä halua olla uhri. Kirjassa on väläyksiä feminismistä ja ns."naisenmaailmasta", joskin mielestäni tyylillisesti mielestäni paikoin vähän pateettisena ylilyöntinä.

Suuren osan teoksesta saa salaperäinen Julia, joka kärsii psykooseista ja kommunikoi Paulan kanssa lapuilla. Julia kirjoittaa: Minussa on pimeä puoli joka on suurempi kuin valon puoli mutti on elettävä elämää. Nämä laput rytmittävät teosta ja muutenkin Julian mielenliikkeiden kuvaus on mielenkiintoista.

Eletään 80-luvun loppua eli Hietamies sijoitti tapahtumat kirjoittamishetkensä aikaan: Neuvostojoukot vetäytyivät Afganistanista, Kalevi Sorsa lähti hallituksesta, Salman Rushdie kirjoitti kirjan, Nanny Westerlund kuoli (tiesittekö kuka on Nanny Westerlund?  - minä en, mutta Google kertoo, että näyttelijä). Radiosta kuuluu Anneli Tempakka, ja entäs tämä: (--) se oli ottanut autopuhelimen mukaansa ja laittoi sen siihen pöydälle meidän väliin. Sitten se sammutti autopuhelimen (--). Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on niin selkeästi 80-lukulainen yksityiskohdiltaan, että niihin ihan kiinnittää huomiota.

Kaikenkaikkiaan teos on vahva mutta rosoinen. Hietamiehen viime aikojen teokset Yösyöttö ja Tarhapäivä ovat tyylillisesti tasapainoisempia, osin jopa humoristisia, josta taas tässä vuoden 1989 teoksessa ei ollut merkkiäkään. Ihan kuin tunteiden myrskystä olisi kasvettu tyyntyvään aikuisuuteen.

Tätä teosta kuvannee sitaatti: Tunsin olevani eksyksissä, tutulla kadulla.

Eve Hietamies: Puujalkakukka
Otava, 1989, 240 (s.)

Ps. Ostettu kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä



Amerikkalaisen kirjailijan esikoisteos tempaa alussa mukaansa värikkääseen ja tuoksuvaan intialaiseen maailmaan. Myös kieli on herkullista, ja etenkin ruoka. Tarina alkaa Mumbaista, jossa nuori poika Hassan elää perheensä kanssa.

Aluksi kerrotaan Hassanin perheen historiasta, miten isoisä loi köyhyydestään huolimatta uran lounaslaatikoiden kuljettajana. Erinäisten traagisten tapahtumien myötä Hassanin perhe päättää kuitenkin jättää Intian ja muuttaa Lontooseen. Elämä sielläkään ei ota tuulta alleen ja matka jatkuu eri maita kiertäen ja ruokia maistellen Pariisiin. Siellä perheen isä herää toimintaan ja aloittaa ravintolabisneksen ja toteaa Hassanille, että hänen tulee ottaa vastuu keittiöstä.

Vastapäätä ravintolaa pitää kuitenkin kunnioitettu ja perinteikäs rouva Mallory, joka alkuun ei millään voi hyväksyä ulkomaalaisia ravintolanpitäjiä kylässään. Pitemmän päälle hän kuitenkin näkee Hassanissa harvinainen lahjakkuuden ruoan päälle, tuumihan Hassanin minäkertojan ääni jo teoksen alussa näin:

Ounastelen, että kohtaloni oli määrätty alusta alkaen, sillä ensimmäinen aistimukseni elämästä oli machli ka salanin, mausteisen kalacurryaterian, tuoksu, joka leijui lattialankkujen raoista vauvansänkyyni vanhempieni huoneeseen ravintolan yläpuolelle.

Rouva Mallory kasvattaa Hassanista ranskalaisen keittiön asiantuntijan. Sitten metsästetäänkin Michelinin tähtiä. 

Hassanin ihmissuhteet jäävät uraa luodessa taustalle ja muutenkin hetkittäiset elämänpohdinnat jäävät tyngiksi. Perheen historia, jota aluksi avattiin, jää lopussa toteamisen asteelle. Harmi. Kunpa hieman enemmän olisi saanut sijaa esimerkiksi Hassanin sisaren tai vaikkapa nuoruuden suhteen Margaretin elämä, jos kerran Hassanin ihmissuhteissa ei juurikaan ollut kerrottavaa, mitä nyt ystävyydet muiden huippukokkien kanssa.

Pidin kielenkäytöstä, tyylistä ja teoksen värikkyydestä ja mielelläni luin loppuun, mutta sisällöllisesti jäin kaipaamaan enemmän. Odotin Hassanin palaavan juurilleen, mutta sivukujien kalamuhennoksen tuoksun tuoma häivähdys siitä, kuka hän oikeasti oli, haihtui nopeasti Pariisin yöhön (kirjailijan sanoja lainatakseni).

Suomibongaustakin sai harrastaa: Harrodsin ruokaosastolta mainitaan sillit ja veli päätyy Helsinkiin tekemään kännykkäohjelmointeja.

Linkitän tähän Elma Ilonan arvion, jonka kanssa olen pitkälti samaa mieltä. Suosittelen tätä nopealukuista kirjaa kuitenkin kesäpäivien iloksi ja kulinarististen nautintojen herättäjäksi! Ihan eri tavalla tämän myötä itsekin kokeilin fetajuuston ja puolukkahillon yhdistelmää lounaalla...

Richard C. Morais: Herkullinen elämä
2012, Wsoy, 335 (s.)
Englanninkielinen alkuteos The Hundred-Foot Journey (2008, 2010)
Suom. Marja Helanen