sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär


Halusin tulla lämpöisen kesäillan keskellä kertomaan, että olen lukenut erittäin hyvän romaanin. Tällaisia kokemuksia varten kannattaa lukea - minusta tuli kertaheitolla Oates-fani!

Haudankaivajan tytär oli jäänyt blogimaailmasta aikanaan mieleen hyvänä kirjana, mutta en ollenkaan muistanut sen tarinaa tarkemmin. Onneksi niin, sillä nyt sain lukea sen niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Tunnustan, että alkuun tuntemukset olivat nihkeät ja meni aika pitkään ennen kuin pääsin Oates tyyliin sisälle. Olin löytävinäni kömpelyyksiä esimerkiksi heikon englannin kielitaidon käännöksissä:
Niin että miksi te ihailette natsia? Menkää pois, painukaa helvettiin täältä, teidän natsisielunne minä alimpaan helvettiin kiroan, minä teitä en tarvitse. 
No eipä se virheellisen englannin kääntäminen ole helppoa, mutta jotenkin tuntuisi, että suomeksi sanajärjestys ei ole se ongelma vaan taivutus. Toisaalla käytetään sitten kliseisiä suomalaisia esimerkkejä:
Anna, yritä nyt. Ei 'tulli' vaan 'tuuli'. Ei 'ken-kän' - 'ken-gän'. Sano perässä!
Mutta Rebeccan tarina vei pikku hiljaa mukanaan niin, etten lopulta malttanut laskea kirjaa kädestäni. Rebecca syntyi laivalla New Yorkin satamassa, kun hänen perheensä tuli sotaa pakoon Euroopasta. Isä Jacob oli ollut aiemmin matematiikan opettaja, mutta sai nyt pestin haudankaivajana. Usko tulevaisuuteen kuitenkin hiipuu koettelemuksissa pikku hiljaa ja mielen täyttää epäluulo toisia kohtaan. Tähän toiseuteen ja sen tuomaan mielen kipeyteen kaatuu perheen onnellinen tulevaisuus. Haudankaivajan mökistä ei näytä olevan ulospääsyä.

Oates piirtää (tai siis kirjaa) Rebecasta hienon muotokuvan ja uskoisin, että tässä on Oates vahvuus, ihmiluonteen kuvauksessa. Rebecca etsii elämälleen suuntaa tässä toiseudessa, jossa oma perimä täytyy kieltää ja jossa mistään ei juuri puhuta. Avioliitto Niles Tignorin kanssa on aluksi huumaa, ja lapsen syntymän myötä Rebecca elää onnellisimpia aikojaan. Tignorin luonteen paljastuttua Rebecca tekee ainoan oikean päätöksen.

Kirja on hieno kooste holokaustin vaikutuksista, uudesta, mutta niin rankasta elämästä uudessa maassa, perheväkivallasta ja etenkin yhden naisen kasvusta. Juutalaisten vainoja käsitellään hienolla tavalla etäältä, mutta kuitenkin niin läheltä. Nuori Rebecca on ajan tapahtumista aika tietämätön, sillä perheen radio ja uutiset ovat vain isän käytössä.

Kirja vie 1940-luvulta aina 70-luvulle ja lopussa väläytellään myös 90-lukua. Miten vahva Rebecca onkaan ja miten päättäväisesti hän luo ainokaiselle pojalleen mahdollisuuksia. On hienoa lukea suuri kertomus, jossa on paitsi vaikeuksia, myös toivoa ja onnellisuutta.

Kirjasta lisää ainakin seuraavissa blogeissa:

Järjellä ja tunteellaSuketusLumiomenaLeena Lumi ja Täällä toisen tähden alla.

Ps. Oatesin Kosto: Rakkaustarinaan en kuitenkaan uskalla koskea rankan teeman vuoksi, sillä jo pelkkien blogiarviointien lukeminen saa sydämen vereslihalle. Muuhun Oatesin tuotantoon tutustun kyllä.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava (Seven) 2011, 678 (s.)
Alkuperäisteos The Gravedigger's Daughter (2007)
Suom. Kaijamari Sivill

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Zadie Smith vs. Chimamanda Ngozi Adichie



Zadie Smith on kuuluisa ja arvostettu kirjailija ja hänen teoksensa Risteymiä tuntui lupaavalta: monikulttuurisuusteemaa Lontoosta. Teos käsitteleekin arkista elämää eri henkilöiden kautta, ja nämä muodostavat omat osionsa teoksessa. Leah on hyvin koulutettu vaalea, "kalpea punapää" englantilainen, joka on naimisissa afrikkalaistaustaisen miehen kanssa. Hän vaikuttaa toisaalta aralta, toisaalta oman tiensä kulkijalta, joka huomaa olevansa ainoa valkoinen nainen varainjakoryhmässä.

Mieliinjäänyt kohtaus oli Leahin kävely ystävänsä ja tämän lapsien kanssa hautausmaalla, jonka hautaholvien ovia oli potkittu hajalle ja hautakivissä oli värikkäitä tägejä. He kuljeskelevat ja lukevat hautakiviä; kohtaus vie ajassa taaksepäin paikan historiaan ja nykyisyyteen. Kertoja toteaa, että kirkkoherra on samanlainen kuin olisi ollut vuonna 1920, 1880 tai 1660, vain seurakunta on eri: puolalaisia, intialaisia, afrikkalaisia, karibialaisia... Kyllä tämä teos tosiaan kertoo lontoolaisen lähiön elämästä ja monikulttuurisuus tulee esille jo myös päähenkilöiden eri taustojen kautta. 

Leah oli kyllä kiinnostava. Toisen osion Felix ei ehkä niinkään. Kolmanteen en enää päässyt. Kirjan tyyli on paikoin jopa runollinen, täynnä aukkoja, joita oma mieleni ei ehtinyt täyttää. Hautausmaakohtausta lukiessani luulen saavuttaneeni häivähdyksen siitä, miksi Smith on niin ylistetty kirjailija, mutta siltikin huomasin lukiessani ajatusteni harhailevan aina vain useammin. Puolessa välissä luovutin, kun olin tahkonnut noin 170 sivua.

Olisi varmasti fiksua pitää tästä haastavasta kirjasta, joka ei päästä lukijaansa helpolla, ja löytää nautinto sen kudelman loppuhuipentumasta, mutta valitettavasti tämä oli tällä kertaa liian fragmentoitunutta tekstiä minulle.


Tuota Zadie Smithin turbaanityyliä katsellessani kirjan sisäkannessa en voi olla palaamatta pari kuukautta sitten lukemaani Chimamanda Ngozi Adichien teokseen Kotiinpalaajat, jossa niinikään monikulttuurisuus ja oma identiteetti ovat jonkinlaisia teemoja. Toisaalta on kyllä todettava, että molemmat teokset ovat sen verran monitasoisia, ettei niitä voi lokeroida pelkästään "monikulttuurisuus"-teoksiksi.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu niin paljon eri blogeissa, että totean tässä vain lyhyesti, että se kertoo nigerialaisen Ifemelun elämästä, kun hän muuttaa Amerikkaan ja pohtii paluuta takaisin kotimaahansa. Rinnalla kulkee hänen entisen poikaystävänsä Obinzen tarina. 

Adichie ei pettänyt taaskaan ja hänestä on tullut yksi viime aikojen suosikkikirjailijoistani. On aivan mahtavaa, miten hän antaa minulle suomalaisena naisena mahdollisuuden hypätä nigerialaisen naisen ajatuksiin. Tähän kai koko kirjallisuuden lumovoima perustuu. Miten hyviä havaintoja hän tekeekään rotujen välisestä kanssakäymisestä ja eri kulttuureista - ja kerrankin blogi kirjassa toimii. Myös hiuksilla on tosiaankin väliä tässä teoksessa.

Kotiinpalaajissa on kaikuja hänen novellikokoelmastaan Huominen on liian kaukana, jossa käsiteltiin myös siirtolaisuutta Yhdysvaltoihin. On myös eräs konkreettinen asia josta pidin: kirja oli ihanan pitkä, joten lukunautinto ei loppunut ihan hetkessä.

Tällä kertaa tässä vertailussa Adichie voitti sata-nolla.

Zadie Smith: Risteymiä
Wsoy, 2012, 349 (s.)
Englanninkielinen alkuteos: NW
Suom. Irmeli Ruuska

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Otava, 2013
Englanninkielinen alkuteos: Americanah
Suom. Hanna Tarkka