Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Olen lukenut putkeen neljä Variksen teosta - kun pääsee hyvän kirjailijan makuun, ei yleensä malta lopettaa. En myöskään voi välttää vertaamista Sirpa Kähköseen, jonka teokset samaan tapaan ovat pyörineet mielessä.

Aiemmin kirjoitin Variksen teoksista Irma ja Vaimoni. Kolmas lukemani, Rakas, kertoo Iiriksestä, jonka kohtalona oli vanhempien kuolema nuorena ja joutuminen kasvattityttäreksi tädilleen. Tädin kanssa välit olivat huonot ja kirjassa Iiris eläkeikään tultuaan ikään kuin etsii itseään suhteessa kasvattitätiinsä sekä kahteen mieheen, aviopuolisoonsa ja nuoruudenrakkauteensa. Tämäkin kirja oli aika hyvä, mutta minun makuuni loppua kohden vähän pitkäveteinen.

Neljäntenä luin Maan päällä paikka yksi on ja jo kirjan alkuvaiheilla alkoi tuntua, että tässä on näistä Variksen kirjoista se helmi. Hänelle näyttää olevan tyypillistä kuljettelu erilaisilla aikatasoilla. Tässäkin lähdetään siitä, että Ulla tulee vanhempana lapsuudenkotinsa raunioille, josta purkautuvat muistot. Ne tulevat "hyökynä", kun Ulla kulkee talossa. Hän miettii kasvien paikkaa, muistelee radiota (Asa) ja sen ohjelmia Markus-sedästä lähtien. Yksityiskohtia vilisee, on radion nappuloita, tauluja, hajuja... Ehkä Varis ammentaa omista lapsuusmuistoistaan?

Kirjassa kerrotaan äidin ja isän tarinaa sekä Ullan lapsuudesta sota-aikana. Kuten Sirpa Kähkösen kirjoissa, sota tapahtuu kotirintamalla ja sitä muisteltiin arkielämän kautta: miten verhoista tehtiin juhlapukuja, juotiin korviketta tai käytettiin paperikenkiä. Isä kertaa sotaansa lukemalla Tuntematonta sotilasta eikä oikeastaan muuta luekaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että kiltillä Eliaksella on sotilaskivääri piilotettuna talossa.

Ulla kokee olevansa perheessään syrjitty ja äitiä tuntuu muun muassa ärsyttävän hänen naiseksi kasvamisensa. Äidin ja isän kuolemasta pyöritellään syyllisyyskysymystä. Ison osan saa lopussa äidin sairauden ja kärsimyksen sekä lopulta kuoleman kuvaus, joka on hyvin realistisen oloinen:

Se kestää ja kestää, kuoleminen, vahvasydämisen naisen kuoleminen, kuoleman synnyttäminen.

En malta olla vertaamatta Sirpa Kähkösen tyyliin. Variksen naiskuvat, kuten Ulla ja Iiris, ovat jotenkin tylympiä ja sulkeutuneempia, elämänkolhimia ja ahdistuneita, joita esimerkiksi koulunkäynti nuorempana ei kiinnostanut. Teoksissa he peilaavat elämäänsä taaksepäin. Kähkösen Anna puolestaan herättää lähinnä sympatiaa ja hän on jotenkin lämpimämmän oloinen. Lukijalle kuin ystävä. Variksen kieli ja kuvaus on lähes dokumentaarista ja yksityiskohtaista historiankuvausta, kun Kähkösen kerronta on pehmeän soljuvaa.

Piirre, josta en Variksen teoksissa pidä, on unikuvaukset. Ehkä olen niin realismin ystävä, että unikohtaukset lähinnä haukotuttavat ja pompin niiden yli.

Tässä täysin subjektiivinen paremmuusjärjestykseni lukemilleni Variksen kirjoille:
1. Maan päällä paikka yksi on
2. Irma
3. Vaimoni
4. Rakas.

Tuula-Liina Varis: Rakas
Wsoy, 2002, 358 (s.)
Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on
Wsoy, 1999, 372 (s.)