tiistai 29. lokakuuta 2013

Regina Rask: Jos rehellisiä ollaan


Luin parisen vuotta sitten Regina Raskilta suht mukiinmenevän, kevyen teoksen Puhtaalta pöydältä, jossa sinkkunainen lähtee Osloon Suomen suurlähetystöön töihin. Mielikuva Raskista oli, että hän kirjoittaa suomalaisten keski-ikäisten naisten arjesta. Pari vuotta sitten häneltä julkaistiin teos Jouluihminen, mikä saattaa olla paremmin muistissa.

Jos rehellisiä ollaan kertoo kahdesta serkuksesta, joista Sirkka on räväkkä, naimaton laivakokki ja Orvokki tunnollinen ja tasaisempaa elämää viettänyt vaimo ja yhden lapsen äiti. Juonellisesti tarina lähtee Sirkan kirjeestä Orvokille, kun Sirkka oli huomannut lehdestä Orvokin miehen kuolinilmoituksen. Kaksi pitkään erillään ollutta sukulaisnaista tapaavat pitkän ajan jälkeen. He viettävät aikaa Sirkun edesmenneiden vanhempien talossa, tutustuvat uudelleen ja keskustelevat.

Naiset prosessoivat ihmissuhteitaan ja elämäänsä. Perhetaustoista paljastuu salaisuuksiakin, mutta voi että, tarina tuntuu kuitenkin lattealle, jopa kliseiselle. Esimerkiksi tämä paljastunut salaisuus tuntuu vähän kuin töksähtävän siihen. Jos tasaista elämää viettänyt Orvokki saakin kirjan edetessä rohkeutta, se on niin tavallista, että haukotuttaa. Mielestäni Rask ei tässä teoksessa onnistu sanailemaan nokkelasti ja tuoreesti. Jatkoin kuitenkin kirjan lukemista loppuu, mutta ei napannut.

Meinasin jättää bloggaamatta teoksesta, mutta bloggaanpa kuitenkin, sillä myös latteammista lukukokemuksista voi joskus kirjoittaa, ainakin niistä on ollut mukava lukea toisten blogeista. Toisaalta en tässä hirveästi jaksa laittaa paukkuja teoksen analysoimiseen. Huomaan myös samalla harmittelevani kirjailijan puolesta; olisi niin kiva kirjoittaa, että vitsit miten hienon teoksen kirjoitit! Mutta jos rehellisiä ollaan, niin tällä kertaa en syttynyt.

Sisäkansilehdellä on sitaatti kirjallisuuskriitikko Suvi Aholalta: "Regina Rask on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä suomalaisen naisproosan humoristina". Tämä siis vuoden 2002 esikoiskirjan Ei millään pahalla ja vuonna 2003 ilmestyneen Tänään kotona perusteella. Eri teokset lukeneena en kyllä voi tätä luonnehdintaa allekirjoittaa. Syitä voi olla kaksi: joko taso on laskenut tai sitten minulla on  erilainen huumorintaju.

Humoristisuuden sijasta hakisin sen sijaan yhtymäkohtaa Anne Tylerista arjen kuvaajana, mutta se suuri ero on tässä:

Raskin kirjan jaksoin nippa nappa lukea loppuun ja se häipyi mielestäni saman tien. Tylerin kirjojen henkilöt jäävät elämään mieleen moneksi päiväksi, jos ei pidempäänkin. Hyvä kirja jättää jäljen, keskinkertainen ei.

Jotain positiivista sentään on tuo viehättävä kirjan kansi. Siinä nämä elämänkoettelemat naiset ovat leikkiviä lapsia.

Regina Rask: Jos rehellisiä ollaan
Otava, 2004, 255 (s.)

perjantai 25. lokakuuta 2013

Kirjamessuilta tulossa

Intensiivisen neljän tunnin työpalaverin jälkeen piipahdin kirjamessuilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Selityksiä tälle ensikertalaisuudelle: Ensiksikin, en asu Helsingissä, joten välimatka ja muut esteet eivät ole suoneet tilaisuutta, ja toiseksi, en ole ollenkaan messuihminen. Ajatus tungoksessa lyllertävistä ihmistä luo lähinnä pakokauhua...

Mielikuvani messuista on se, että on kojua kojun jälkeen eikä juuri mitään oikeasti itseä kiinnostavaa. Tässähän kirjamessut tekee poikkeuksen, kun joka paikka on täynnä kiinnostavia juttuja.

Vaeltelin päämäärättömästi tavoitteena lähinnä fiilistellä ja katselin kirjoja, ostinkin jotain, esimerkiksi Jonathan Frantzenin Vapauden ja lastenkirjoja. En jaksanut keskittyä kuuntelemaan mitään kunnes kohdalle sattui Hannu Väisänen. Hänenhän piti sanojensa mukaan kirjoittaa vain yksi kirja mutta nythän niitä on jo neljä. Harmikseni pelkäämäni kakofonia iski juuri tähän, kun viereisellä paikalla oli menossa toinen haastattelu liian lähellä. Muutoin haastattelut tuntuivat toimivan messualueella.

Riikka Ala-Harjaa kuuntelin hetken ja ihmettelin Jorma Ollilan turvaamista vartijalla, vai olikohan heitä useampiakin. Silmämääräisesti Väisänen ja Esko Valtaoja näyttivät keräävän runsaimman yleisön. Oli myös henkisesti hieno vivahde kävellä Antti Tuurin ohitse, olinhan juuri lukenut häneltä Ikitien.

Laidalta ihmettelin esimerkiksi Eduskunnan esiintymistä kirjamessuilla (ahaa, tietysti sielläkin on kirjasto) tai vaikkapa Lintulan luostaria puhumattakaan Wii-peleistä, mutta joukkoon mahtui.

Antikvariaattipuolelle eivät enää rahkeet pitkän päivän jälkeen riittäneet, mikä jäi harmittamaan, samoin kuin tietokirja-keskustelu pe klo 17, joka oli ainoa etukäteen merkkaamani ohjelmanumero. Ehkä kuulen siitä muilta.

Kaikenkaikkiaan kirjallista kulttuuria tuli imettyä ja messut tuntuivat toimivalta formaatilta.

Nyt istuskelen junassa suklaa kädessä ja lueskelen messulehteä, jossa Katja Kettu esittää kivan idean: entä jos messuilla olisi ääneenlukutilaisuuksia Leipzigin malliin?  Tällöin pääosassa olisi enempi teos kuin kirjailija.

Asema tuli. Heippa.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Hannele Huovi ja Kristiina Louhi: Ahaa! sanoi Pikkuruu



Kaikki varmasti muistavat lapsuudestaan Tammen kultaiset kirjat -sarjan lastenkirjat, joita Tammi on julkaissut 1950-saakka ja jotka ovat käännöksiä amerikkalaisista kirjoista. Niitä on julkaistu jo peräti yli 210! Muutama vuosi sitten Tammi lanseerasi uuden Tammenterho-sarjan, joka visuaalisesti muistuttaa hieman tuota vanhempaa sarjaa, mutta mikä hienointa, tässä uudessa sarjassa tekijät ovat kotimaisia.

Bongasin Ahaa! sanoi Pikkuruun kirjakaupasta puhtaasti nimekkäiden tekijöidensä vuoksi. Lastenkirjojen kuvittajana Kristiina Louhi on tuttu esimerkiksi Aino- ja Tomppa -kirjoistaan. Hannele Huovi tunnetaan puolestaan muun muassa Vladimirin kirjasta, Jättityttö ja Pirhosesta ja Miinalan Veikon nyrkkeilykoulusta

Ahaa! sanoi Pikkuruu on miellyttävän oloinen kuvakirja noin 1-4 -vuotiaille. Pikkuruu on pieni oravanpoika, joka lähtee metsään mustikoita poimimaan. Retkellä hän kohtaa eri eläimiä ja oppii näiltä uusia taitoja, kuten uimista Sauli Sammakolta ja rakentamista Sami Piisamilta. Kaikki rohkaisevat Pikkuruuta kokeilemaan uusia taitoja ja aina kokeiltuaan niitä hän tunsi voimiensa kasvaneen. Jännittävyyttä tarinaan ja kuvitukseenkin tulee, kun kohdataan pelottava susi, jonka saaliiksi voi joutua.

Tarina on yksinkertainen ja sikäli tyypillinen lastenkirjoille, että sama kuvio toistuu eri eläimiä kohdatessa, mutta kokonaisuus on kielelllisesti laadukas, esimerkiksi:

-Sinäpä olet kepsakka kertomaan, sanoi Kettu Keikkuhäntä.
-Melkein yhtä etevä kuin kettu!
-Ahaa! sanoi Pikkuruu ja hänen rintansa pullistui ketun kehuista.

Kuvitus on esittävää, värikästä ja raikasta. Louhin kädenjäljen jollain tapaa tunnistaa, jos Tomppa-kirjat ovat tuttuja. Kaikenkaikkiaan kirja tuntuu sitä viehättämämmältä, mitä enemmän sitä tutkin. Eikä se loppujen lopuksi tee pahaa aikuisenkaan kuulla rohkaisua, että sinusta voi tulla vaikka mitä.

Rouva Huu on kirjoittanut Pikkuruusta ja Paula sarjan muista kirjoista.

Hannele Huovi (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvitus): Ahaa! sanoi Pikkuruu
Tammi, 2009, Tammenterho-sarja

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Antti Tuuri: Ikitie


Ikitie kertoo kauhavalaisen Jussi Ketolan elämästä 1930-luvulla. Kirja alkaa suorasta toiminnasta, kun Ketola viedään kotoaan kohti Venäjän (tai tuolloisen Neuvostoliiton) rajaa ns. ikitietä pitkin. Ikitie oli lapuanliikkeen miesten käyttämä muilutusreitti kommunistivihan aikana. Ketola itse ei vaikuta kovinkaan poliittiselta henkilöltä vaan aika tavalliselta perheelliseltä maanviljelijältä.

Venäjällä Ketola päätyi mutkien kautta Hopea-nimiseen kolhoosiin, jossa ruokaa ja hyvinvointia riitti kitkuttelun jälkeen. Tuohon aikaan rajan takana Karjalassa oli paljon Amerikasta tulleita uuden elämän tavoittelijoita, jotka halusivat rakentaa maata. Monista näistä tuli Jussin tuttavia, olihan hän itsekin aiemmin elämässään käynyt rakennusreissulla New Yorkissa.

Kotiin Suomeen Jussi ei lapuanliikkeen pelossa uskaltanut palata ja häntä pidettiin silmällä myös Venäjän puolella. Itse asiassa kummassakaan maassa Jussi ei tuntunut olevan kovinkaan kaivattu henkilö. Sosialismin ja oikeistoradikalismin ristituli ja etenkin näiden aatteiden äärilaitojen synkät puolet tulevat Jussin tarinan kautta vahvasti esille.

Vuodet kuluivat ja elämä kolhoosissa eteni, mutta pikku hiljaa tunnelma alkoi kuitenkin kiristyä. Oli mm. mielipiteitä, että tietyt kolhoosit olivat suomalaisten fasistien juoni, joiden kautta Neuvostoliittoon oli solutettu vakoilijoita. Lopulta Karjalan kansaa alettiin puhdistaa eikä siinä lopulta kovin hyvin käynyt.

Tuurin tyyli on suoraviivaista kerrontaa ja toiminnan kuvausta. Tunteille ei kovinkaan paljon anneta tilaa eikä tyylissä ole mitään maalailevaa, ennemminkin se on toteavaa. Kuitenkin Tuuri onnistuu tapahtumien kuvauksen ja dialogin avulla luomaan tunnettakin niin, että kirjan tapahtumat pyörivät mielessä päiviä sen lukemisen jälkeen. Pidin tästä tyylistä; siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua.

Kirjassa on vahva tarina, ja se on erittäin uskottava jo ihan historian kannalta. Yhden suomalaisen miehen kautta avautuu kuva lapuanliikkeestä ja etenkin Venäjän puoleisen Karjalan ihmisten elämästä sotien välisenä aikana.

Jussi Ketolan aiemmista vaiheista kerrotaan teoksessa Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies. Kumpaakaan en ole lukenut, mutta tämän perusteella kyllä voisin.

Kirjan aloitus:

Tiesin odottaa, että jonakin yönä tultaisiin, mutta kukaan ei osannut sanoa, koska lapualaiset tulisivat: uhkailuja olin kuullut siitä päivästä saakka, kun olin kieltäytynyt lähtemästä kunnanvaltuuston kokouksesta pois.

Kuvassa yksityiskohta kirjan kannesta ja muilutusmatkasta ikitiellä.

Tässä linkit Jaana MärsynahonAmman ja Booksyn arvioihin.

Antti Tuuri: Ikitie
Otava, 2011, 431 (s.)
Kannen kuva: Hannu Taina

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Katja Ståhl: Se on niin kaunis


Katja Ståhl sanoo esipuheessaan, että hänellä oli tarve kuulla, mitä muut naiset ajattelevat ulkonäöstä ja kauneudesta ja hän halusi kysyä tätä nimenomaan omasta mielestään upeilta naisilta. Tässä kohtaa tullaankin heti mielestäni kirjan suurimpaan heikkouteen: kaikki kirjassa ajatuksiaan ja kokemuksiaan kertovat naiset ovat julkisuuden henkilöitä kuten näyttelijöitä, laulajia, missejä tai kauneuden alalla työskenteleviä, ja jollain standardimittarilla kauniita (jos näin voi sanoa, mutta sanon kuitenkin). Mukana on mm. Anne Kukkohovi, Tiina Jylhä, Satu Silvo, Noora Hautakangas ja balettitanssijana tunnettu Jaana Puupponen.

Jonkin aikaa meni tottua tekstin kevyeen tyyliin, kuten ihmiseen viittaamiseen se-pronominilla tai sanaston tasolla ilmauksiin kuten Yliduunattu ei ole kivan näköistä; Joker-hymy on lähinnä pelottava; Osallistuin sellaiseen skabaan; -- se on p:stä!  

Kirjan yksi keskeinen viesti on se, että oikeasti kauniissa on jokin pieni epätäydellisyys, joka tekee kauniista kauniin. Jotain tämän tapaista. Karisma tuotiin myös esille kauneuden tekijänä. Ei varmasti ole myöskään yllätys, että moni silmissämme kaunis on saattanut kokea kiusaamista tai muita vaikeuksia.

Osa teksteistä oli mielenkiintoisia kurkistuksia julkkisten ajatuksiin ja kokemuksiin, osaan en lähimainkaan pystynyt samaistumaan. Kokonaisuudessa etenkin Yazkan osuus transgenderinä oli virkistävä poikkeus. Hän sanoo esimerkiksi näin: Koen, että olen kaunis kun minulla on tatuointeja.

Samoin ammatteihin liittyvät kommentit olivat mielenkiintoisia. Esimerkiksi Heidi Suomi todistaa urheilu-uutisankkurina saaneensa lähinnä ulkonäköön liittyvää palautetta työstään. Hän myös toteaa urheilun ja ulkonäön suhteesta seuraavan sinänsä osuvan asian: Iltapäivälehtien kiinnostus naisurheilua kohtaan alkoi siitä, kun Ringa Ropo pyyhkäisi takapuolestaan hiekat.

Kaikki kunnia näille upeille naisille, jotka ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin aika kevyt ja pintapuolinen. Jään siis odottamaan todellista tutkielmaa kauneudesta, jossa äänen saavat myös rumat ja rupsahtaneet ja - kröhm - muun muassa työssä raatavat äidit ja vaimot, joilla ei välttämättä ole energiaa ja aikaa meikata jopa 3 - 4 tuntia päivässä (kirjan mukaan jotkut todella käyttävät aikaa meikkaamiseen näin kauan). Tai mitäpä miettisi loukkaantumisen myötä ulkonäkönsä menettänyt tai vaikka 90-vuotias nainen?

Eräs sitaatti kirjasta:

Nyt kun olen 35, olen tosi iloinen, että ystävättäreni ovat kauniita naisia. Minusta on kiva hengata kauniiden ja karismaattisten ihmisten kanssa. Kukaan kaveriporukassani ei ole liian laitettu. Nuorempana tuli mietittyä hirveästi, miltä näyttää - nyt on vain, että mitä väliä. Voi ottaa vähän iisimminkin.

Onko tässä joku ristiriita?

Katja Ståhl: Se on niin kaunis
Tammi 2013, 127 (s.)

lauantai 5. lokakuuta 2013

Jari Tervo: Esikoinen

Vihdoinkin Jari Tervo kirjoitti kirjan, jonka tiesin heti haluavani lukea. Aiemmasta tuotannosta esim. Myyrä ja Ohrana eivät ole kiinnostaneet ja muutenkin - myönnän - olen ollut ennakkoluuloinen hänen teoksiaan kohtaan. Ehkä poliittisten teemojen vuoksi? Layla oli tosin jo lähellä tulla luetuksi. Kosketuspintaa Tervon tyyliin on lähinnä vauva-arjesta kertovat hauskat ja oivaltavat Kallellaan-jutut, joista on ihan kirjakin ilmestynyt, mutta muistelen lukeneeni niitä jostakin lehdestä kolumnina.

Esikoinen kertoo rovaniemeläisen pojan tarinaa päiväkirjamaisesti: ensimmäinen päiväys on tammikuun ensimmäinen 1972, jolloin poika oli 12-vuotias. (Mainitaanko hänen nimeään - en muista, sillä ääni on minä-kertojan). Perheessä on isä ja äiti sekä 6-vuotias pikkuveli Unto Abraham, jonka sairaus tuo elämään huolta ja surua.

Perheeseen kuuluu myös aikamoinen joukko mummoja, setiä ja tätejä, ja etenkin naisten tarinat kiehtovat poikaa ja vievät arkista
kuvausta jopa fantasiamaisiin ulottuvuuksiin. Isomummo Esmeralda (jota kutsuttiin "ajan säästämiseksi Esmeksi") kertoo pojalle nuoruuden seikkailujaan ja onnetonta rakkaustarinaansa. Poika etsiikin tietoa suvustaan, sellaista tietoa, joka vanhempien mielestä ei hänelle edes kuulu. Se oli pojan mielestä helppoa kuin "käsittä pyöräily". Näistä ulottuuvuuksista ja perheen salaisuuksista liikutaan sujuvasti arkisempiin nuoren pojan mielenmaisemiin kuten tyttöjen ja seksuaalisuuden mysteeriin ja koulumaailmaan.

1970-luvun Pohjois-Suomi tulee kulttuurisesti vahvasti esille. Yksi Tervon vahvuus on taitava yksityiskohtien viljely. Miten luontevasti kerrontaan liittyy esimerkiksi Cassette Recorderit, Saab ysikutoset, tähtipullat ja palloedamit. Perhe on vasemmistolainen ja myös politiikka on arjessa mukana.

Kirja on toisaalta realistinen, toisaalta jopa tragikoominen. Mutta ennenkaikkea Tervo on todellinen sanataituri. Ehkä kirja ei ollut itselleni kokonaisuutena aivan vuoden parasta antia, mutta kielenkäyttö oli huikean oivaltavaa yksityiskohdissa. Paikoin piti pysähtyä miettimään, että missään mennään ja että keitä nämä Lemket ja myntit olivatkaan. Lopputulema kuitenkin: hieno teos, joka karisti turhat ennakkoluuloni Tervoa kirjailijuutta kohtaan.

Olen lukenut kaksi hyvää kirjaa tässä lähiaikoina: Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Tervon Esikoisen. Nämä ovat kertakaikkisesti ja täysin erilaiset teokset. Siinä missä Rauhalan tyyli on kuin lempeä ja lämmin kesäsade raskaista teemoista huolimatta, Tervon kielenkäyttö on kuin tikittävä raekuuro. Nopeaa ja nokkelaa. Tyylinäyte Tervolta - varmasti parempiakin löytyisi, mutta tässä pari:

1600-lukua ja noitavainoja elävän Aune-tädin elämästä:

Pyövelöinti oli jämttiä arpeettia. Se oli kaukana slagsmålista ja murhaamisesta. Se oli ikään kuin jumalanpalvelus. Myntti keskeytti vanhoja paloveroplootuja sisältävän fatin penkomisen. Sehän ON jumalanpalvelus, Myntti mylväisi.

Totisemmasta arkielämästä:

Äiti on periaatteessa hurahtamaton luonne, mutta gulassiin se sekosi.
     Mamin mielestä pörkölt olisi ollut kätevämpi rovaniemeläisen kielen lausua ja kokata, mutta ulkomaanruoka taivutettiin meillä suussasulavaan muotoon: kulassi. Kaikki keet rusikoitiin meillä päin samalla tavalla paitsi Marion Rung.  (--)  
     Kulassi on sosialistista pyhäruokaa. Meille jää raskaan ruoan jälkeen kevyt mieli siitä että olemme kannattaneet oikeudenmukaista maailmaa vaikka nauta on ostettu kapitalistisesta Karja-Pohjolasta. 

Pari muuta arviota:
MarjattaIlseläKulttuuri kukoistaa


Jari Tervo: Esikoinen
Wsoy, 2013, 237 (s.)
(Luettu e-kirjana)