Jaan Kaplinski: Sama joki (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Kirja on lukuhaaste Jaanalta ja sopii minulle kuin nenä päähän, sillä aikomuksenani on ollut perehtyä virolaiseen kirjallisuuteen - tätä nykyä käsitys on pitkälti Tammsaaren ja Lutsin klassikkojen varassa. Aikoinaan opiskelin jonkin verran viron kieltäkin ja tuolloin yritin lukea joitakin teoksia viroksikin, mutta niiden syvällisempi ymmärrys jäi puolitiehen. Sen sijaan luin useita suomenkielisiä teoksia, jotka oli käännetty viroksi, sillä se oli helpompaa ja teoksiin avautui eri kielen kautta erilainen maailma. Luulen, että vironnoksesta huolimatta kieleen oli jäänyt jokin suomen kielen vaikutus, kun käännökset olivat huomattavasti helpompia kuin alkujaan viroksi kirjoitetut. Vai oliko kyse vain kielestä? Ehkä myös suomalaisena ymmärsin suomalaisen kirjailijan ajatuksenkulkuakin paremmin?

Mutta sitten itse teokseen. Vierailin juuri kustantajan sivuilla ja selvisi, että kirja onkin omaelämäkerrallinen. Olisihan tämä pitänyt tajuta, kun päähenkilö on nuori opiskelija, joka on kirjallisuuteen, filosofiaan ja teologiaan kallellaan. Jaan Kaplinski (s. 1941) on tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita, jonka tuotantoon kuuluu proosan lisäksi mm. runoja ja esseitä. Ajallisesti teos sijoittuu Neuvostoliiton aikaan.

Kirja on ennen kaikkea nuoren miehen päänsisäisen ajatusmaailman kuvaus. Se on pullollaan filosofis-eksistentiaalista pohdintaa mm. rakkaudesta ja uskonnosta. Päähenkilö, jonka nimeä ei taideta mainita, tapaa vanhemman, sivistyneen henkilön, jota kutsutaan Opettajaksi ja jonka ajatuksiin peilaten hän prosessoi omaa elämänfilosofiaansa. Mikäli teos on omaelämänkerrallinen, voi kysyä, onko Opettajalle vastinetta todellisessa elämässä?

Tässäpä Opettajan asettama standardi kielelliskirjalliselle sivistykselle, kun hän opastaa kirjan nuorta opiskelijapoikaa: On luettava monenkielisiä ja monentyyppisiä tekstejä: mytologisia, teologisia ja filosofisia tekstejä. (- - ) Olen saanut sen käsityksen, että te luette englantia ja venäjää sekä hiukan ranskaa ja saksaa. Hyödyllistä olisi lisäksi oppia jokin skandinaavinen kieli ja sitten espanjaa ja italiaa. Tietysti myös latinaa ja kreikkaa. Ja jos teologia vetää teitä vastuttamattomasti puoleensa, heprea on tällöin välttämätön. Tulevaisuudessa kannattaisi opiskella kunnolla myös jokin idän kieli, esimerkiksi arabia, sanskrit tai kiina. Että näin. Toki on otettava huomioon, että päähenkilö tavoittelee kielitieteen ja itämaisten kielten opiskelua, mutta silti.

Kaplinski sivuaa elämäntarinoiden muistamista, jota Imbi Paju korosti teoksessaan Torjutut muistot. Erään onnettoman kohtalon kokeneen miehen tarina oli nimittäin se tavallinen: isä pakkotyöleirillä ja äiti rehkimässä kolhoosissa. Isä oli Siperiasta tultuaan ankara eikä pojan elämästä myöhemminkään oikein tullut onnellista. Teoksen sanoin voi todeta, että kukaan ei kerro näiden ihmisten tarinoita ja niillä, jotka osaavat itse kertoa, on helpompaa. Tämä on pieni yksityiskohta kirjassa, mutta muistutti siitä historian kirjoittamisesta, joka virolaisissa teoksissa on kiinnostavaa. Viron historia on erilainen kuin Suomen, ja kaunokirjallisuus voi johdatella hahmottamaan erilaista kansankunnan tarinaa.

Rakenteellisesti kirja kuljettelee päähenkilön ajatuksissa eikä kirjassa varsinaisen juonen kannalta paljonkaan tapahdu: päähenkilö pohdiskelee suhdetta tyttöystäväänsä ja ihastuu johonkin toiseen, menee kesäksi sukulaisiin maalle ja mikä mielenkiintoisinta, joutuu kiellettyjen runojen vuoksi KGB:n kuulusteluihin. Tämä juonenkäänne antaa kuvan neuvostoajan hallinnon toiminnasta ja jonkinmoisesta painostuksesta ryhtyä itse muiden tarkkailijaksi. Mitään erikoisen yllättävää tietoa tämä kuvaus ei antanut muuta kuin että ei voi kuin ihmetellä, miten vaaralliseksi runous saatetaan käsittää. Tässä sitaatti teoksen neuvostovastaiseksi luokitellusta runoudesta Underilta:

On meidän heimo pitkin maailmoita

ja kuolemaa ei kukaan meistä voita

Elämme kaikki poissa sijoiltamme

ei vieras valta ole ruokkijamme.

Filosofiset pohdinnat sen sijaan ovat monipuoliset ja runsaat. Luulen, että joskus nuorempana monet näistä kysymyksistä erilaisista aihepiireistä olisivat innostaneet enemmänkin. Mutta sen verran paljon Kaplinski erinäisiä elämänkysymyksiä tykittää, että paikoin itsekin lukijana innostuin. Tässä on mahdotonta eritellä kaikkea sitä, mitä kirja tällä saralla antaa. Niinpä liitän tähän loppuun kirjassa esiintyvät võrunkieliset säkeet Raimond Kolgalta. Tämä murre oli päähenkilölle läheinen ja siihen liittyvä kesäajan kuvaus oli itselleni kirjan parhainta antia.

Jummal ei tuló, siis ku mii looda,

Jumal tuló sis, kui timä taht.

Jumala ei tule, siihe aikaa ko mie oota,

Jumala tulloo siihe aikaa ko hää isse tahtoo.

Nämä sanat ovat osa päähenkilön ajatuksenjuoksua uskon ja rakkauden tunteiden pyörteissä. Eteläisen Viron võrun murre on käännetty Itä-Suomen murteiden mukaiseksi kuten myös muutamat dialogit. Onneksi murteisia kohtia ei ole paljon, mutta tällaisena ne ovat mielenkiintoinen mauste.

Kirja antaa paljon tuon ajan Viron oloista kiinnostuneelle. Se ei välttämättä häikäissyt minua tarinan kannalta, mutta siltikin Jaan Kaplinskin arvostus nousi korkealle.

Tässä haasteen antajan, Jaanan, oma teksti samasta kirjasta. Vertailun vuoksi katso myös Pentti Orhasen arvio Ilkassa ja Juhani Salokanteleen kommentti Tuglas-seuran sivuilla.

Jaan Kaplinski: Sama joki

Otava, 2010. 457 (s.)

Vironkielinen alkuteos Seesama jõgi (2007)

Suom. Kaisu Lehikoinen

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Sain Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa Tarukirjan Margitilta luettavaksi novelleja Nobel-tasolta. Lähtökohtainen asenteeni novelleja kohtaan on seuraava: ne ovat parhaimmillaan älykkäitä kirjallisia tuotoksia,  mutta eipä niitä juuri tule luettua, sillä juuri kun olen päässyt sisään tarinaan, se katkeaa kuin veitsellä leikaten ja lukijana jään hölmistyneenä ihmettelemään, että tässäkö se oli.

Pirandellon  (1867-1936) novelleja lukiessa kävi kuitenkin niin, että mielenkiinnolla hyppäsin seuraavaan. Se oli helppoa, sillä novelleja yhdisti samantapainen maailma: väkevät maaseudun tuoksut, rosoiset ihmiset, petollisuus tai ylipäänsä ihmisen jonkinlainen heikkous. On tyhmiä ja viekkaita, kyttyräselkäisiä, mustasukkaisia, onnettomasti rakastuneita, miehiä ja naisia, lapsia ja aikuisia.

Osa novelleista oli jännittäviä juoneltaan. Ratkaisut eivät olleet ennalta-arvattavia vaan kirjailija onnistui usein yllättämään. Lisäksi ansio on ehdottomasti vahva ihmiskuvaus. (Eikä muuten eläinkuvaus jää ollenkaan tästä jälkeen, vrt. Onni olla hevonen). Lukiessani jäin oikein odottamaan, että millaisen ihmisen ongelmineen Pirandello seuraavaksi tuo näyttämölle. Tässä pari esimerkkiä apinamaisista mieskuvista:

Tararàn naarmuinen, lättänä, äsken ajeltu pärstä sai hänet näyttämään isolta apinalta. 

Leveä litteä nenä ja ajeltu yläleuka ja paksu, liian pitkä ylähuuli antoivat hänen kasvoilleen apinamaisen ílmeen; rinnassa ja käsissä oli punertavia karvoja, kasvot olivat kalpeat ja pisamaiset ja syvältä kuopista katsovat vihreät silmät vuoroin välkähtivät uhkaavasti, vuoroin väistivät katsetta.

Mitkä kirjan 19 novellista sitten jäivät vaikuttavimpana mieleen? Laitan kirjan kannet kiinni ja mieleeni nousee novelli Hyvästi, Leonora!, joka kertoo hulluudeksi asti menevästä mustasukkaisuudesta: mies pitää vaimoa ja lapsiaan vankina talossa, josta he vuosikausiin eivät pääse ulos. Tässä traagisessa tarinassa teatterilla ja oopperalla on merkittävä rooli.

Toiseksi nostaisin tässä esille kaivos-kuvauksen Ciàula löytää kuun. Ciàula on jälkeenjäänyt mies, joka ääntelee korpin tavoin ja työskentelee rikkikaivoksessa. Novellin juoni on yksinkertainen, mutta ihmis- ja elämänkuvauksessaan syvällinen. Millainen ihme on löytää yönpimeältä taivaalta kuu!

Jälkisanoista selviää, että Pirandellon eläessä Sisiliassa oli 271 rikkikaivosta, mikä leimasi saaren taloutta. Vuonna 1904 kaivoksia oli peräti 800, mutta tuotannon vähetessä viimeinen kaivos suljettiin 1988. Pirandello itsekin työskenteli kaivoksessa muutaman kuukauden kirjanpitäjänä. Hän siis tiesi hyvin kaivajien epäinhimillisen työn jopa kolmensadan metrin syvyydessä.

Luigi Pirandello oli siis itse kotoisin Sisiliasta. Hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon v. 1934 vain pari vuotta ennen kuolemaansa v. 1936. Suomennoksessa on mukana Leena Rantasen ansiokas jälkikirjoitus, jossa esitellään Pirandellon elämää, mm. onnetonta avioliittoa, ja luonnollisesti hänen tuotantoaan, mikä on laaja. Ensisijaisesti hänet tunnetaankin modernin teatterin luojana.

Kiitos Margitille tästä haastekirjasta. Yllätyksekseni nautin novellikirjan lukemisesta ja mikä parasta, kirja kuuluu niihin, joita ei helpolla unohda. Mielessä on Sisilian tuoksut, oliiviöljyt, kavioiden kopse ja ihmisen mielen ihmeellisyys.

Lause: Joka elää, ei näe itseään vaan elää... Jos joku voi nähdä oman elämänsä ulkopuolelta, on se merkki ettei hän enää elä, vaan kituu, raahaa elämää perässään.

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja
Like, 2007, 272 (s.)
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen

Minä käyn tätä hyljettä halaamaan (Rakkausrunoja)

Sinisen linnan Maria haastoi kertomaan rakkausrunosuosikkeja. Hän itse valitsi runon, josta olen aina pitänyt, nimittäin Mustapään Laulun, joka loppuu Olet kaunein, mitä tiedän, olet kaunein, mitä on.  

Kävin hauskan kierroksen selailemalla joitakin runokirjoja ja kokoomateoksia, sillä en ole lukenut runoja kunnolla pitkään aikaan. Päädyin neljään runoon ihmisen elämänkaaren kannalta. Ne eivät taida solahtaa selkeästi rakkausrunokategoriaan, mutta ainakin haaste sai minut pitkästä aikaa tarttumaan runokirjaan. 

Aluksi rakkauden kanssa ollaan, hmm... alussa. Tämä Jyrki Pellisen minimalistisen ilmaisun runo (kokoelmasta Edessäpäin ovat tulevat juhlat) on jo joskus aiemmin jäänyt mieleen ja siihen piti pysähtyä nyt uudestaan. Runo kuvastaa Pellisen taitavaa leikkiä näkökulmilla, jotka koukuttavat pohtimaan. Tässä runossa on minä ja sinä, mutta kuvioon ilmestyy kolmas, kahvilaan tuleva mies. Tuo kolmas persoona toimii jonkinlaisena peilinä. Mutta miksi tämä peilikuva laukaisee ikävän? Miten runo muuttuu, jos lukijana on nainen/mies, joka näkee itsensä näköisen miehen? 

Näin itseni näköisen 

miehen kahvilassa

ja minun tuli ikävä

sinua.

Kun ikävä ja kaipuu kehittyvät rakkaudeksi, eletään yhdessä ja saadaan mahdollisesti lapsia, tulee mukaan myös rakkauden muut ulottuvuudet. Haasteen ideana oli romanttisen rakkauden runot, mutta tämä Johanna Venhon runo Monta nimeä (lastenrunokirjasta Puolukkavarvas) on parantunut monien lukukertojen jälkeen. Se kertoo minulle äidin rakkaudesta vauvaansa:

Sä oot pihlajanmarja,

oot leijonanharja,

hahtuvakerä ja silmäterä,

oot manteli ja riisipuuro,

lämmin kesäsadekuuro,

puunlatvan läpi auringonvalo,

punamullalla maalattu talo,

oot mansikkapuutarha, sienikori

ja aamuvarhaisella kauppatori,

oot jäniksenpoika ja kultakala,

taskussa lämmennyt kaarnanpala,

oot tikan koputus koivupuussa

ja hunaja joka sulaa suussa,

oot sylikäärö ja kainalokana,

oot maailman kaikkein kaunein sana.

Suurimmat naurut sain Hellaakosken vanhan suosikin Tuppuran Jussin kanssa. Se erottui joukosta. Alkuhuuman jälkeenhän tulee jossain kohtaa väistämättä arkikin vastaan. Runo on aika pitkä ja tarinallinen: Alussa kerrotaan, miten Jussi on käynyt kaupungilla ja tulee kotiin hienojen tuliaisten kanssa. On hattua ja kenkää, pitsipöksyjä. Siitäkös emäntä suivaantuu ja suuttuu ja itkua tuhertaen kyselee, että näilläkö elätetään perhettä. Viisi lasta katselee riitaa pelästyneenä. Mutta onpa Jussi muistanut sokerit ja kahvitkin! Lopulta "muijakin" leppyy niin, että saunan ja kahvin jälkeen pukee kaikki uudet vaatteet päälleen ja jopa piippaa rautanaulalla tukan. Jussi tästä tyytyväisenä haraa partaansa:

"Jopa joo, sit' on pulskaa naisenpuolta

näet meilläkin, kun sen pukee parhain,

ja minä sen puetan, pidänpä huolta

ett' on se kuin ruusunen yrttitarhain 

tai niinkuin ihana joulukuusi.

Pahus soi miten taas on se fiini ja uusi!  

Ei espislintuja tarvita täällä;

ne raukat mua ihan säälittää,

kun niill' ei ole lihoja luittensa päällä,

ja kintut niitten - kuin ristissä ois

kaks kaunaa vain, ja kuivia netki.

Minä käännän niistä mieleni pois,

ne olivat harharetki.

Hei mukulat saunaan nukkumaan!

minä käyn tätä hyljettä halaamaan."

Oli leppeä lauvantainen ilta.

Puut puhkesi vihreään.

Ja Tuppuran tölliin kaupungilta

toi Jussi kevätsään.

Viimeisenä runona huolehtivaa rakkautta kuvaava runo "Ilta" Oiva Paloheimolta. Siinäpä voisi olla vaikkapa räiskyvä Tuppuran pariskunta elämän ehtoopuolen vaiheessa:

Sinä istut siinä ja ompelet.

On lähelläs ikkuna avoin.

Sen takana vaiheemme entiset

ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,

tien yli käy sumujen sillat.

Minä suljen varoen ikkunan:

 - Rakas, vielä on hallaiset illat.

Runo jättää rauhan tunteen, mutta jokin kaihertaa. Onko sittenkin tulossa vielä halla? Kuitenkin runon kaksi ovat siinä toistensa lähellä, suojellen toinen toistaan. Tuli mitä tuli.

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat kertoi suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsissa. Elämä oli köyhää ja alkoholismin sekä perheväkivallan sävyttämää. Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä teos on ikään kuin  jatkoa tuolle tarinalle, vaikka henkilöiden nimet ovat erit. Lapset ovat aikuistuneet, äiti on kuollut ja isäkin pian. Nyt äänessä on lapsi-Leenan sijasta aikuinen Anni, joka on selviytynyt, mutta veljensä Sami syrjäytynyt.


Kirja kertoo Annin suhteesta narkkariveljeensä Samiin. Samihan oli lahjakas poika mutta elämä meni miten meni. Alakoski ryöpyttää silmille Annin pahoinvoinnin ja huolen veljen tilasta. Milloin Anni tukee veljeään, lähettää kirjeitä ja paketteja, milloin haluaa katkaista välit. Pikku hiljaa veljestä on tullut sellainen "ihme tyyppi" tatuointineen. On varkauksia, hoitojaksoja ja vankilaa. Annin muu tasapainoiselta vaikuttava oma elämä jää taustalle, kun psyykettä koettelee suhde veljeen ja osaltaan raskas työ sosiaalialalla.


Mielenkiintoisia yksityiskohtia ovat Annin työssään kohtaamat suomalaiset sekä harvat viittaukset suomalaiseen perhetaustaan: "Sanoisivatko aivot että me asumme maassa jossa meri on nimeltään Itämeri, mutta olemme kotoisin maasta jossa samasta merestä tulee Länsimeri ja suomenlaivasta tulee ruotsinlaiva ja että se on hankalampaa kuin moni luulisi". 


Alakoski hyödyntää sosionomin taustaansa ja esittää suoraa kritiikkiä muun muassa päihdehuollosta. Perussanoma on tämä: miten sosiaalimuoti saattaa olla niin sokea köyhyyden perinnölle ja köyhyyden geeneille.  Lapsena Annin perheessä ei ollut rahaa mihinkään, ei kitaransoittoon, ei jalkapalloon, ei tähtilippupaitaan. Muun muassa ne olivat asioita, joita Sami olisi halunnut mutta ei saanut. Sami näyttää lapsuuden valokuvissa surulliselta, yhtä surulliselta kuin pahoinpidelty äiti.


Tekstin tyyliin vei aikansa päästä sisään. Kirjassa ei ole kovinkaan juonellista tarinaa vaan jollain tapaa ajatuksenvirtaa ja alkuun ajattelin, että tyyli on jopa tekotaiteellista, liiallista yrittämistä. Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että tyyli pysyy yhtenäisenä ja tottumisen jälkeen sieppaa  lukijan mukaansa. Paikoin lukuote herpaantui luettelomaisissa rönsyissä, ihan kuin kaikki pitäisi vain läiskiä paperille, joka ikinen huume, sosiaalityön muoto ja aivojen ajatelma.


Pidin Sikaloista ja pidin tästäkin, vaikka teema on rankka. Kaikessa tuskassa pohjavireenä on kuitenkin varovasti sanoen rakkaus. Sisarten välinen rakkaus, lapsen rakkaus, jopa rakkaus isään, vaikka haiseekin puliukolta. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus sosiaalityön ja syrjäytymisen maailmasta ja sellaisena äärettömän vahva ja uskottava.

Tässä muutama muu näkemys kirjasta: Jorin, Susan ja Kirsin.

Lause: Minulta puuttuvat kädet silloin kun pitäisi syleillä.


Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
Schildts, 2010, 349 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos: Håpas du trifs bra i fengelset
Suom. Katriina Huttunen