torstai 6. marraskuuta 2014

Mitä mieltä Finlandia Junior -ehdokkaista?

Suomen Kirjasäätiö on julkistanut ehdokkaat Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Tässä he ovat:
  • Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli (Tammi)
  • Iiro Küttner – kuvitus Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä (Books North)
  • Jyri Paretskoi: Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat (Karisto)
  • Ulf Stark – kuvitus Linda Bondestam: Min egen lilla liten/Oma pieni pikkuruinen. Suomentanut Liisa Ryömä. (Schildts & Söderströms & Teos)
  • Mila Teräs – kuvitus Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus (Lasten Keskus)
  • Maria Turtschaninoff: Maresi. Krönikor från röda klostret/Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. Suomentanut Marja Kyrö (Schildts & Söderströms &Tammi)
Aika mielenkiintoinen kattaus, jossa on varmasti tarkoituksella ajateltu koko laajaa kategoriaa lasten kuvakirjoista satuun ja nuortenromaaneihin. Runoja ei tänä vuonna päässyt ehdokkaaksi. Pakko myöntää, että olen jäävi näistä mitään sanomaan, kun en ole vielä lukenut, mutta ainahan voi spekuloida! Useimmat tekijät ovat kuitenkin jollain lailla tuttuja lukuunottamatta Saku Heinästä ja Jyri Paretskoita. Jälkimmäinen voitti Topelius-palkinnon Shell's Angels -kirjallaan, ja jäi mieleen lähinnä lehtien palstoilta. 

Huomiota herätti ainakin Hesarin jutussa se, että ehdokkaana on riikinruotsalainen Ulf Stark. Kirjaa pidetään kuitenkin kotimaisena suomalaisen kustantamon vuoksi, ja se on tehty suomalaiselle kohdeyleisölle. Olkoon niin. Veikkaan, että teos on hyvä ehdokas, mikäli jatkaa persoonallisen Diktaattorin linjalla.

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo tulivat tutuiksi Elli ja tuttisuu -kuvakirjasta. Hienoa, että ovat päässeet listalle, mutta riittäneekö voittoon?

Maresiin törmäsin, kun peräänkuulutin kirjalahjaideoita 15-vuotiaalle - tulipahan ostettua oikein ehdokaskirja (kiitos Sinisen linnan Marialle vinkkauksesta). Fantasia-tyyppinen teos.

Ville Tietäväinen oli viime vuonna ehdokkaana aivan loistavalla Vain pahaa unta -teoksellaan. Olisiko hänen vuoronsa tänä vuonna yhdessä Iiro Küttnerin kanssa? Tämän teoksen ainakin hankin itselleni mitä pikimmin, sen verran kiinnostavalta se vaikuttaa arvioiden perusteella, esimerkiksi Lumiomenan Katja (linkki alla) luonnehtii teosta näin: Helppolukuinen ja ikiaikainen, myös yhtä monikerroksinen kuin kauan kasvanut puu. Kirja edustaa perinteisempää sadun genreä. 

Ketä veikkaisit voittajaksi? Jäikö joku huipputeos valitsematta?

Tässä linkki palkintoraadin perusteluihin. Raadin muodostivat taidekasvatuksen professori Helena Sederholm, libristi Riitta Kähkönen ja toimittaja Anne Moilanen. Voittajan valitsee käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa.

Päivitystä 7.11.2014

Lastenkirjakriitikko Päivi Heikkinen-Halttunen kommentoi tämän päivän Helsingin Sanomissa, että ehdokasvalinnassa olisi voinut suosia suomalaisia kirjailijoita sen sijaan, että mukana on yksi ruotsalainen.

Kirjabloggaajien arvioita:

Amman lukuhetki: Shell's Angels ja Kalajoen hiekat
Suketus: Maresi
Värikäs päivä: Zaida ja lumienkeli
Lumiomena: Puiden tarinoita. Puuseppä
Sininen keskitie: Olga Orava ja metsän salaisuus



Kuvituskuva: Kirjamuseo Pukstaavin lasten- ja nuortenkirjojen osasto

torstai 30. lokakuuta 2014

Susan Spencer-Wendel & Bret Writter: Kunnes sanon näkemiin



On ihanaa, kun ystävä tulee kylää ja tuo tullessaan läjän luettavaa. Tätä teosta olen kuitenkin vältellyt kuukausikaupalla, sillä oletin sen sisältävän sydäntäraastavaa perheestä luopumista. Kirjan kirjoittaja ja päähenkilö Susan nimittäin sairastaa parantumatonta, lihasten toimintaa rappeuttavaa ALSia. Saadessaan diagnoosin hän oli 44-vuotias kolmen lapsen äiti ja elinajaksi arvioitiin yksi vuosi. Kirja perustuu hänen todelliseen elämäänsä.

Susan tekee päätöksen: hän ei kieriskele itsesäälissä vaan päättää elää viimeiset ajat hyväksyen sairautensa ja viettäen aikaa läheistensä kanssa. Hän haluaa luoda muistoja perheenjäsenilleen ja matkustelee siskonsa, miehensä ja lastensa kanssa. Hän tutustuu biologiseen äitiinsä ja edesmenneen isänsä kreikkalaiseen sukuun. Hän matkustaa takaisin Unkariin, missä vietti nuorena aikaa miehensä kanssa. Järjestää juhlia.

Kirja ei ole kronologinen kertomus asteittaisesta heikkenemisestä vaan ennemminkin episodeja näistä muistojen rakentelusta. Kyllä tietysti sairaus häilyy mukana eräänlaisina arjen käännekohtina, kun meikkaus ei enää onnistukaan (Susan ottaa kestopigmentin) eikä vessassa pyyhkiminen (miehen kanssa on sovittu tähän sopiva avunantokäytäntö),

Kirjan alaotsikko "ilon vuosi" kiteyttää koko kirjan hengen. Susanin asenne on ihailtavan positiivinen. Liiankin positiivinen? Suotakoon se hänelle, sillä hän jos kuka on oikeutettu tätä asennetta levittämään, kun kerran omalla esimerkillään siihen pystyy.

Ammatiltaan Susan oli toimittaja ja kirjoittamiensa artikkelien perusteella kustantaja otti häneen yhteyttä ja tarjosi hyvää sopimusta. Aikaa ei ollut paljon, mutta saatu raha jäisi perheelle. Niinpä Susan naputteli kirjan peukalollaan älypuhelimella, kun muut sormet eivät enää liikkuneet eikä tietokoneen näppäimistöön riittäneet voimat.

Nap, nap, naputtelin viimeisellä sormellani kirjain kerrallaan.
M-A-R-I-N-A
A-U-B-R-E-Y
W-E-S-L-EY
N-Ä-K-E-M-I-I-N rakkaimpani.


Kirjasta ovat kirjoittaneet lisäksi ainakin Norkku ja Minna Ilselästä.

Susan Spencer-Wendel & Bret Witter: Kunnes sanon näkemiin
Wsoy, 2013, 363 (s.)
Alkuteos: Until I say goodbye
Suom. Terhi Vartia

tiistai 28. lokakuuta 2014

Merkintöjä junassa

Istun työmatkalla lähijunassa ja pakollisten sähköpostien hoitamisen jälkeen kiinnitän huomiota matkustajien median käyttöön. Pieni vaunu, istumapaikat täynnä.

Vanhempi mieshenkilö lukee Iltasanomia. Kaksi nuorta poikaa kuulokkeet korvilla, kuuntelevat musiikkia ja tuijottavat kännyköitään. Keski-ikäinen nainen istuu vieressä iPadin kanssa. Näyttää lukevan jotain, ehkä e-kirja? Tai ainakin joku yhtenäiseltä tekstiltä näyttävä.

Mies vastapäätä: kuulokkeet korvilla ja tietokone sylissään.

Vieressä nuori poika nahkarotsissaan. Arviolta 14-15-vuotias. Lukee tavallista kirjaa, paksuhkoa romaania. Yes, nuorissa on toivoa! Vaikka puhutaan, että nuoret lukevat kirjoja entistä vähemmän, ainakin tämä on selvästi tarinassa. Hiplailee pinkki-violettia kirjanmerkkiä.

Mutta mikä kirja? En saa selvää, vilkuilen etukantta, mutta ei näy. Odotan sopivaa hetkeä. Sen erotan, että suomenkielinen.

Konduktööri tulee ja poika näyttää lippuaan. Kirjan kansi vilahtaa: Jo Nesbö.


****
(Sorry, nimen oikeaa kirjainmerkkiä ei ole tässä härpäkkeessä).

maanantai 20. lokakuuta 2014

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri


Carlos da Cruz ja Annina Mikama ovat tehneet hevosaiheisen lasten tietokirjan. Ideana on esitellä eri hevosrotuja ympäri maailman ja siinä samalla myös eri maita. Kohderyhmäksi sopii mielestäni lähinnä kouluikäiset lapset, sillä tietoiskuissa on melko vaativaakin tekstiä sisällöllisesti.

Kuvitus on paikoin sarjakuvamaista, sillä piirroshahmojen sanomiset ovat puhekuplissa. Omille lapsilleni (5 - 9 v.) lukiessani huomasin, että nämä sarjakuvamaiset osiot toimivat, mutta poissaoleva ja harhaileva katse valtasi alaa, kun esittelin ja luin tietotekstimäisempiä osioita. Kirja toimiikin ehkä parhaiten lähinnä katselu- ja selailukirjana, josta voi tarpeen tullen sitten lukea itseä kiinnostavia osioita. 

Kirja poikkeaa aika paljon perinteisestä tietokirjasta, esimerkiksi juuri puhekuplien käytössä tai siinä, että sisällysluettelon sijasta aloitusaukeamalla on esitetty maailmankartta ja polku hevosrodun nimestä toiseen. 

Yleisilme jää valitettavan pirstaleiseksi enkä saa kirjan ideasta kiinni. Esimerkiksi suomenhevonen esitellään siten, että hevosilla on keskiaikainen turnajaisasu ja ritarihaarniskaiset ratsastajat. Hetken aikaa luettuani tajuan, että kuvassa vain esitetään keskiaikaa, sillä toinen ratsastaja (!) kommentoi täydestä vauhdista seuraavasti:

Historianelävöittäjät harrastavat entisaikojen käsitöitä, ruuanlaittoa ja taistelutaitoja. He järjestävät myös aitoja keskiaikaisia turnajaisnäytöksiä.

Suomenhevosesta esitetään pari faktaa, mutta itse rotu jää mielestäni varjoon, kun taas keskiaika korostuu. Aukeamalla kerrotaan esimerkiksi, että nykyisin rockfestivaaleistaan tunnetulla Ruissalon saarella Turussa järjestettiin 1500-luvulla turnajaisia eli "keskiajan ritarien sotaleikkejä". Lisäksi kerrotaan ainakin Kuninkaantiestä, keskiajan ratsupalvelusta, keppihevosista ja esitellään keskiaikaisten karamelliomenien resepti. Tämä keskiaikaan liittyvä lähestymiskulma suomenhevoseen on kyllä aika kaukainen liittyen tämän päivän suomenhevoseen. 

Tässä tullaan samalla kirjan ongelmaan: se ei osaa päättää, onko se lopulta hevostietokirja vai eräänlainen eri maiden kulttuureista tai kulttuurihistoriasta hevosten kautta kertova kirja. 

Kirjassa on mukana kevyt kehystarina, jossa tyttö seikkailee maasta toiseen ja kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Tämä tyttö jää kuitenkin aika anonyymiksi - ehkä häntä olisi voinut esitellä alussa ensin paremmin lukijalle ja luoda kirjaan samalla tarinamaisempia siirtymiä maasta ja hevosrodusta toiseen. Lukemista jonkin verran kuitenkin helpottaa se, että kukin aukeama on  toteutettu samalla formaatilla. Sivuhuomiona voidaan mainita, että lopun askartelu on ihan ylimääräinen - tällaisia juttuja on muualla saatavilla runsain mitoin. 

Heppaharrastus on etenkin tyttöjen suuressa suosiossa ja voin kuvitella, että kirja kuitenkin sopisi ratsastusta harrastaville tai keppariaan tuunaaville tytöille. Sen vuoksi olisin ehkä toivonut, että itse hevonen ja etenkin eri hevosrodut olisivat pelkistetymmin esillä. Tähän mukava kuvitustyylikin olisi sopinut hyvin.

Muita blogiarvioita: 

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Teksti: Annina Mikama ja Carlos da Cruz
Kuvitus: Carlos da Cruz
Tammi, 2014, 41 (s.)
Kirja on saatu arvostelukappaleena

maanantai 8. syyskuuta 2014

Joyce Carol Oates: Putous


Viime kesänä luin Oatesin Haudankaivajan tyttären ja olin otettu. Hetimiten tämän jälkeen marssin kirjastoon lainaamaan Putouksen. Odotukset olivat korkealla enkä nytkään pettynyt.

Jälleen Oatesin henkilökuvaus on huippuluokkaa, millaisia persoonia hän luokaan! Tarinan alku on dramaattinen, sillä Ariah, papintytär, on juuri mennyt naimisiin, mutta vastavihitty sulho hyppää Niagaran putouksiin. Tuosta noin vaan häitä seuraavana päivänä, kun muutakaan ratkaisua ei ahdistukseensa keksinyt. Kirjailija lainaa alkusanoiksi M. L. Traun balladia vuodelta 1931:


Putousten julma kauneus kutsuu sinua 
 - Antaudu! 

Tästä alkaa Ariahin murhe, mutta hänet pelastaa voimakas Dirk Barnaby. Uuden miehen kanssa Ariah saa lapsia ja elää perheenäitinä, mutta menneisyys jää salaisuudeksi, josta ei puhuta. Niagaran voima kytee taustalla.

Kirjassa on mielenkiintoista Niagaran alueen lähihistorian kuvausta, missä toisaalta turismi ja toisaalta teollistuminen näyttelevät osaansa. Asianajajana Ariahin mies pyrkii riskilläkin tarttumaan näkemiinsä epäkohtiin.

Ariah itse kohtaa kuitenkin uusia järkyttäviä vaiheita elämässään ja etsii omat keinonsa selviytyä. Tietynlainen erakoituminen leimaa häntä ja viimeinen asia minkä hän tekisi olisi nöyrtyminen, heikkouden ja avun tarpeen myöntäminen. Loppua kohden aiemmin Ariahin aikuistuvat lapset saavat oman äänensä esille, mistä jälleen kuoriutuu uudenlaista syvyyttää tarinaan.

Siinä missä Haudankaivajan tyttären Rebecca oli rakastettava, Ariah on lukijalle ennemminkin luotaantyöntävä jääräpää, ei ollenkaan niin ihastuttava. Näin jälkikäteen ajatellessa juuri Ariah on kuitenkin se, mitä kirjasta jää erityisesti mieleen.

Haudankaivajan tytär oli itselleni piirun verran parempi ehkäpä juuri inhimillisestä myötätunnosta Rebeccaa kohtaan, mutta erittäin hyvä tämäkin oli. Oatesin fanitus jatkuu.

Tässä muutama muu arvio: JaanaMariaMari A.Katri.

Ps. Täällä päivitystä siihen, kun viimeksi kyselin lahjavinkkejä 15-vuotiaalle lukijalle.

torstai 21. elokuuta 2014

Kirjalahja 15-vuotiaalle?


Olen tässä pähkäilyt ihanaisen kummityttöni 15-vuotissynttärilahjaa ja pitkästä aikaa olisi kirjan vuoro. Mutta mutta, kun lapsi kasvaa nuoreksi, ei kirjavalinta olekaan enää niin helppoa!

Ihan pikkulapselle erilaiset kuvakirjat Maisasta ja Pupesta lähtien ovat varmoja valintoja ja vielä alakouluikäisellekin löytyy sekä uudempia kirjoja että klassikoita, joista useimmat pitävät, mutta 15-vuotias on jo vaativampi tapaus. Pidin jo kädessäni Venla Saalon teosta Kirkkaalla liekillä, mutta tuntui ristiriitaiselta ostaa niin rankkoja teemoja (itsemurha, masennus) käsittelevää kirjaa syntymäpäivälahjaksi.

Tämä 15-vuotias on fiksu ja pystyy varmasti lukemaan vaativaakin kirjallisuutta. Kuitenkin haluaisin sellaisen, joka olisi ns. nuortenkirja. Olisiko teillä hyviä vinkkejä uudemmista kirjoista? Olisi myös mukava kuulla, millainen kirjamaku omalla tai tuntemallasi noin 15-vuotiaalla on?

***

PÄIVITYS 8.9.2014

Kiitos hyvistä vinkeistä bleue, Maria ja Katri! Puntaroin niitä, esimerkiksi Tähtiin kirjoitettua virhettä, mutta päädyin Turtschaninoffin uuteen teokseen Maresi: Punaisen luostarin kronikoita.

Yksi syy valintaan oli, että se on uusi tänä vuonna ilmestynyt teos. Arvosteluja ei juuri löytynyt, mutta kirjailijan aiemmat teokset näyttävän olevan pidettyjä. Tilaus on lähtenyt verkkokaupasta suoraan sankarille - perästä kuuluu, mitä siitä pidettiin.




sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär


Halusin tulla lämpöisen kesäillan keskellä kertomaan, että olen lukenut erittäin hyvän romaanin. Tällaisia kokemuksia varten kannattaa lukea - minusta tuli kertaheitolla Oates-fani!

Haudankaivajan tytär oli jäänyt blogimaailmasta aikanaan mieleen hyvänä kirjana, mutta en ollenkaan muistanut sen tarinaa tarkemmin. Onneksi niin, sillä nyt sain lukea sen niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Tunnustan, että alkuun tuntemukset olivat nihkeät ja meni aika pitkään ennen kuin pääsin Oates tyyliin sisälle. Olin löytävinäni kömpelyyksiä esimerkiksi heikon englannin kielitaidon käännöksissä:
Niin että miksi te ihailette natsia? Menkää pois, painukaa helvettiin täältä, teidän natsisielunne minä alimpaan helvettiin kiroan, minä teitä en tarvitse. 
No eipä se virheellisen englannin kääntäminen ole helppoa, mutta jotenkin tuntuisi, että suomeksi sanajärjestys ei ole se ongelma vaan taivutus. Toisaalla käytetään sitten kliseisiä suomalaisia esimerkkejä:
Anna, yritä nyt. Ei 'tulli' vaan 'tuuli'. Ei 'ken-kän' - 'ken-gän'. Sano perässä!
Mutta Rebeccan tarina vei pikku hiljaa mukanaan niin, etten lopulta malttanut laskea kirjaa kädestäni. Rebecca syntyi laivalla New Yorkin satamassa, kun hänen perheensä tuli sotaa pakoon Euroopasta. Isä Jacob oli ollut aiemmin matematiikan opettaja, mutta sai nyt pestin haudankaivajana. Usko tulevaisuuteen kuitenkin hiipuu koettelemuksissa pikku hiljaa ja mielen täyttää epäluulo toisia kohtaan. Tähän toiseuteen ja sen tuomaan mielen kipeyteen kaatuu perheen onnellinen tulevaisuus. Haudankaivajan mökistä ei näytä olevan ulospääsyä.

Oates piirtää (tai siis kirjaa) Rebecasta hienon muotokuvan ja uskoisin, että tässä on Oates vahvuus, ihmiluonteen kuvauksessa. Rebecca etsii elämälleen suuntaa tässä toiseudessa, jossa oma perimä täytyy kieltää ja jossa mistään ei juuri puhuta. Avioliitto Niles Tignorin kanssa on aluksi huumaa, ja lapsen syntymän myötä Rebecca elää onnellisimpia aikojaan. Tignorin luonteen paljastuttua Rebecca tekee ainoan oikean päätöksen.

Kirja on hieno kooste holokaustin vaikutuksista, uudesta, mutta niin rankasta elämästä uudessa maassa, perheväkivallasta ja etenkin yhden naisen kasvusta. Juutalaisten vainoja käsitellään hienolla tavalla etäältä, mutta kuitenkin niin läheltä. Nuori Rebecca on ajan tapahtumista aika tietämätön, sillä perheen radio ja uutiset ovat vain isän käytössä.

Kirja vie 1940-luvulta aina 70-luvulle ja lopussa väläytellään myös 90-lukua. Miten vahva Rebecca onkaan ja miten päättäväisesti hän luo ainokaiselle pojalleen mahdollisuuksia. On hienoa lukea suuri kertomus, jossa on paitsi vaikeuksia, myös toivoa ja onnellisuutta.

Kirjasta lisää ainakin seuraavissa blogeissa:

Järjellä ja tunteellaSuketusLumiomenaLeena Lumi ja Täällä toisen tähden alla.

Ps. Oatesin Kosto: Rakkaustarinaan en kuitenkaan uskalla koskea rankan teeman vuoksi, sillä jo pelkkien blogiarviointien lukeminen saa sydämen vereslihalle. Muuhun Oatesin tuotantoon tutustun kyllä.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava (Seven) 2011, 678 (s.)
Alkuperäisteos The Gravedigger's Daughter (2007)
Suom. Kaijamari Sivill

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Zadie Smith vs. Chimamanda Ngozi Adichie



Zadie Smith on kuuluisa ja arvostettu kirjailija ja hänen teoksensa Risteymiä tuntui lupaavalta: monikulttuurisuusteemaa Lontoosta. Teos käsitteleekin arkista elämää eri henkilöiden kautta, ja nämä muodostavat omat osionsa teoksessa. Leah on hyvin koulutettu vaalea, "kalpea punapää" englantilainen, joka on naimisissa afrikkalaistaustaisen miehen kanssa. Hän vaikuttaa toisaalta aralta, toisaalta oman tiensä kulkijalta, joka huomaa olevansa ainoa valkoinen nainen varainjakoryhmässä.

Mieliinjäänyt kohtaus oli Leahin kävely ystävänsä ja tämän lapsien kanssa hautausmaalla, jonka hautaholvien ovia oli potkittu hajalle ja hautakivissä oli värikkäitä tägejä. He kuljeskelevat ja lukevat hautakiviä; kohtaus vie ajassa taaksepäin paikan historiaan ja nykyisyyteen. Kertoja toteaa, että kirkkoherra on samanlainen kuin olisi ollut vuonna 1920, 1880 tai 1660, vain seurakunta on eri: puolalaisia, intialaisia, afrikkalaisia, karibialaisia... Kyllä tämä teos tosiaan kertoo lontoolaisen lähiön elämästä ja monikulttuurisuus tulee esille jo myös päähenkilöiden eri taustojen kautta. 

Leah oli kyllä kiinnostava. Toisen osion Felix ei ehkä niinkään. Kolmanteen en enää päässyt. Kirjan tyyli on paikoin jopa runollinen, täynnä aukkoja, joita oma mieleni ei ehtinyt täyttää. Hautausmaakohtausta lukiessani luulen saavuttaneeni häivähdyksen siitä, miksi Smith on niin ylistetty kirjailija, mutta siltikin huomasin lukiessani ajatusteni harhailevan aina vain useammin. Puolessa välissä luovutin, kun olin tahkonnut noin 170 sivua.

Olisi varmasti fiksua pitää tästä haastavasta kirjasta, joka ei päästä lukijaansa helpolla, ja löytää nautinto sen kudelman loppuhuipentumasta, mutta valitettavasti tämä oli tällä kertaa liian fragmentoitunutta tekstiä minulle.


Tuota Zadie Smithin turbaanityyliä katsellessani kirjan sisäkannessa en voi olla palaamatta pari kuukautta sitten lukemaani Chimamanda Ngozi Adichien teokseen Kotiinpalaajat, jossa niinikään monikulttuurisuus ja oma identiteetti ovat jonkinlaisia teemoja. Toisaalta on kyllä todettava, että molemmat teokset ovat sen verran monitasoisia, ettei niitä voi lokeroida pelkästään "monikulttuurisuus"-teoksiksi.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu niin paljon eri blogeissa, että totean tässä vain lyhyesti, että se kertoo nigerialaisen Ifemelun elämästä, kun hän muuttaa Amerikkaan ja pohtii paluuta takaisin kotimaahansa. Rinnalla kulkee hänen entisen poikaystävänsä Obinzen tarina. 

Adichie ei pettänyt taaskaan ja hänestä on tullut yksi viime aikojen suosikkikirjailijoistani. On aivan mahtavaa, miten hän antaa minulle suomalaisena naisena mahdollisuuden hypätä nigerialaisen naisen ajatuksiin. Tähän kai koko kirjallisuuden lumovoima perustuu. Miten hyviä havaintoja hän tekeekään rotujen välisestä kanssakäymisestä ja eri kulttuureista - ja kerrankin blogi kirjassa toimii. Myös hiuksilla on tosiaankin väliä tässä teoksessa.

Kotiinpalaajissa on kaikuja hänen novellikokoelmastaan Huominen on liian kaukana, jossa käsiteltiin myös siirtolaisuutta Yhdysvaltoihin. On myös eräs konkreettinen asia josta pidin: kirja oli ihanan pitkä, joten lukunautinto ei loppunut ihan hetkessä.

Tällä kertaa tässä vertailussa Adichie voitti sata-nolla.

Zadie Smith: Risteymiä
Wsoy, 2012, 349 (s.)
Englanninkielinen alkuteos: NW
Suom. Irmeli Ruuska

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat
Otava, 2013
Englanninkielinen alkuteos: Americanah
Suom. Hanna Tarkka

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Akateemiset vanhemmat lastenkirjoissa

Yksityiskohta Markus Majaluoman kuvituksesta teoksessa Heinähattu, Vilttutossu  ja vauva













Eräässä väitöskaronkassa tuli illanistujaisissa esille, miten aika monessa lastenkirjassa vanhemmat ovat
tutkijoita. Ja vielä mahdollisesti jollain lailla höpsöjä tai ainakin poissaolevia.

Tämäntapaisissa henkilöhahmoissa ovat kunnostautuneet ainakin Sinikka ja Tiina Nopola. Ajatellaanpa vaikka Risto Räppääjän äitiä. Häntä ei näy mailla halmeilla ja poika joutuu (tai saa) asua Rauha-tädin kanssa. Risto näyttää olevan sinut asian kanssa, joskin välillä äiti tulee häivähdyksenomaisesti mieleen. Esimerkiksi Risto Räppääjä ja kaksoisolento -kirjassa kaksoisolento hämmentää tilanteita ja väärinkäsitysten myötä Risto tuumii:
Minä lähden kotoa lopullisesti, hän ajatteli uhmakkaana. Kukaan ei kaipaa minua, ei Rauha-tätikään. Minä menen äidin luo! Missäs se äiti nyt taas olikaan? Ai niin, Grönlannissa tutkimassa eskimoiden kurkkulaulua. Minkähänlaista se mahtaa olla? Risto päästi pienen äänen kurkustaan.
-Kraaa!
Heinähatun ja Vilttitossun tutkijaisä taas on hieman erikoinen ja epäjärjestelmällinen. Eipä silti, kun äitinkin on jossain määrin boheemi, tuovat isä ja äiti persoonallaan hauskaa ulottuvuutta teoksiin. Kirjassa Heinähattu ja Vilttutossu loman tarpeessa isä vetäytyy työhuoneeseensa miettimään ja tulee ulos vain ruoka-aikoina. Hanna-äitikin toteaa, että "Isää ei saa häiritä. Isä miettii".

Tällä kertaa isä ei kuitenkaan haudo tutkimusjuttuja vaan perheen pelastussuunnitelmaa. Tämän paljastuttua Hanna katsoo miestään ajatellen, että mitä sille on tapahtunut, sehän puhuu kuin oikea mies.  Epäsuorasti tästä voidaan tulkita, että tavallinen tutkija-Matti ei siis tee oikeita miesten asioita perheen eteen.

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva -kirjassa lapset näkevät erinäisten tapahtumien jälkeen nurkan takaa, kuinka isä-Matti huitoo pyssyllä ja ammuskelee ympäriinsä:
-Loppusi on tullut, sinä humanististen tieteiden kandidaatti, joka veit minun tutkimusideani, hän kähisi.
Vakavaa puuhaa tuo tutkiminen.

Tämän otannan perusteella tutkijavanhempi on joko poissaoleva, lapsensa toisten hoitoon hylkäävä tai sitten omia ideoitaan hautova, persoonallinnen, jopa erikoisia kohtauksia saava isä tai äiti. Todellisuushan on tietysti toinen. Toivottavasti.

Tuleeko sinulla mieleen muita lasten- tai nuortenkirjoja, joissa vanhemmat ovat tutkijoita?

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: 
Heinähattu, Vilttitossu ja vauva (Gummerus 1990, kuvitus Markus Majaluoma)
Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa (Gummerus 2008, kuvitus Markus Majaluoma)
Risto Räppääjä ja kaksoisolento (Tammi 2013, kuvitus Christel Rönns)

torstai 8. toukokuuta 2014

Liza Marklund: Ajojahti

Huh, aika haipakkaa on ollut tämä kevät töiden suhteen. Mielentila oli siinä pisteessä että tarvitsin luettavakseni jotain tuttua, turvallista ja helppoa, joten latasin Marklundin uusimman dekkarin Ajojahdin.

Hirveä ristiriita muuten siinä, kun kirjoitin kaipaavani jotain turvallista, sillä Marklund läväyttää taas kerran maailman raadollisuuden silmille ja dekkari alkaa kidutuksen kuvauksella: uransa laskupuolella poliitikko löydetään kotoaan henkihieverissä ja vaimo on kadonnut jäljettömiin. Siinä sitä on selvitettävää sekä rikostutkijoille että toimittajille. Idyllisen kulissin takana kaikki ei olekaan niin kuin ulospäin naapureille näyttää.

Paljastamatta enempää juonesta voin vain todeta, että syy miksi näitä luen, on päähenkilö, Kvällspressenin toimittaja Annika Bengtzon. Hänen yksityiselämänsä on Marklundin dekkareiden yksi taso ja tässä kirjassa jatketaan siitä, mihin edellisessä teoksessa jäätiin eli Annika elää uudessa suhteessa uusperheen arkea. Katkera, kätensä menettänyt ex-mies Thomas saa tässä kirjassa uusia, vähemmän miellyttäviä piirteitä.

Myös toimituksen esimies joutuu julkiseen myllerrykseen, kun paljastuu, ettei hänen palkitussa dokumentissaan olekaan puhtaat jauhot pussissa. Muutenkin modernin toimituksen kuvaus on ihan mielenkiintoista, vaikkei siinä varsinaisesti mitään uutta ole. Annikakin joutuu juttujen kirjoittamisen lisäksi tuottamaan videomateriaalia lehden sivuille. Nämä tutut henkilöt tuovat särmää.

Kokonaisuutena teos on rutinoituneen kirjoittajan perusvarma suoritus, ei häikäisevä, mutta nopeasti luettava, sellainen ihan ok.

Liza Marklund: Ajojahti
Otava 2013, 333 (s.)
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Lyckliga gatan
Suom. Kari Koski
Luettu e-kirjana

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Antti Majander sanoo arviossaan Helsingin Sanomissa (26.2.2014), että tämä kirja on tapaus, että tällaisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä.

Tottakai tällainen kehuva arvostelu asettaa melkoiset odotukset kirjalle ja ylipäänsä sai minut kiinnittämään  huomiota koko teokseen.

Kyseessä on realistinen romaani Suomen lähihistoriasta ja eräänlainen sukutarina. Ajallisesti liikutaan aivan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle ja paikallisesti jossakin itäisessä ja eteläisessä Lapissa tai Pohjois-Pohjanmaalla. Tuntureita näkyy ja Ouluun on matkaa. Majander paikantaa tapahtumat Kuusamoon ja arvelee taustalla olevan vaikutteita Kinnusen oman suvun vaiheista.

Rakenteellisesti ei kuitenkaan edetä kronologisesti, mikä on toimiva ratkaisu, sillä näin lukija kiinnitetään salaisuuksien ja kysymysten verkostoon. Lopussa tulee väistämätön halu palata takaisin ja lukea saadun tiedon perusteella uusin silmin aiempia osia. Vuorollaan jokaisen tarina saa osansa: Maria, Marian tytär Lahja, hänen miehensä Onni ja heidän poikansa vaimoineen.

Tarinan alkuäiti Maria on itsenäinen ja voimakas nainen ja kätilö ammatiltaan. Hän rakennuttaa itselleen talon ja siitä tulee kylän keskeinen paikka, josta kätilö tarpeen tullen haetaan apuun. Maria on erittäin kunnianhimoinen ja vastoin tuon ajan yhteiskunnan moraalisia vaatimuksia kasvattaa yksin aviotonta tytärtään.

Kuriositeettina ei voi välttää ajatusta, että mieskirjailija kirjoittaa kätilön työstä, mutta miksikäs ei, eihän synnytys siihen liittyvine tapahtumineen ole yksinomaan naisten omaisuutta, vai miten tuon kielentäisi? Itse asiassa tässähän on juuri kirjallisuuden voima, kun kirjoittaja voi kuvitella, mitä haluaa.

Ihmismielen ymmärryksessä ja sen taidokkaassa kuvauksessa on Kinnusen vahvuus. Sivutaanpa teoksessa myös syntyvyyden säännöstelyä ja uskonnollisten yhteisöjen käytänteitä aina paljonpuhutuista hoitokokouksista alkaen. Mutta tällaiset teemat eivät nouse mitenkään keskeiseksi vaan ovat "vain" yksi juonne ihmisen elämässä.

Lapin sota on läsnä evakkomatkana, kun elämän kestänyt kodinrakennus on pakko jättää taakse. On niin riipaisevaa lukea, kun mietitään, mitä reppuun otetaan ja mitä jätetään. Kinnunen taitaa hienovaraisen kertojantaidon ja kykenee yksityiskohdilla luomaan jännitteitä. Mitä esimerkiksi tehdä talon avaimella, kun talo jätetään evakkoon lähdettäessä? Seuraavassa esimerkki dialogista, joka on yhtä aikaa pientä ja suurta:
-Se siellä takkaa rakentaa, Lahja kertoo seinän tapetille.
-Mitä tekee? Kaarina kysyy.
-Takkaa siihen uunin paikalle.
-Vai sellaista tekee.
Kaarinan ääni on pehmeämpi. Se sulkee oven ja askelet kuuluvat menevän alakertaan.
En tiedä käykö kontekstista irrotetusta dialogiesimerkistä ilmi se, että kyseessä on tämän perheen tunteiden ilmaisun räiskettä. Lahja ottaa miehekseen Onnin, joka on ihanteellinen aviomiesehdokas, sillä hän ottaa Lahjan tyttären omakseen ja tulee myöhemminkin toimeen erittäin hyvin perheen lasten kanssa. Lahjan kanssa on kuitenkin vaikeaa ja hän näyttäytyy äreänä vaimona; sisäinen tuska heijastuu töksähtelevänä käytöksenä. Perheessä päädytäänkin katkeran puhumattomuuden ja salaisuuksien tielle, mikä johtaa siihen, että lämpimistä perhesuhteista ei lopulta ole paljoakaan jäljellä. Lahjan ja Onnin pojan vaimo Kaarina on kuin raikas tuulahdus kaiken katkeruuden keskellä, mutta jaksaako hän elää samassa talossa anoppinsa kanssa?

Teos on kielellisesti ja tyylillisesti tasapainoinen, mikään ei tökkinyt. Mielestäni Kinnunen on kyllä näyttänyt kirjailijan taitonsa ja teos on ehjä, harkittu ja taitava kokonaisuus. Sellaisenaan se solahtaa sivuuttamattomana ja jollain lailla luontevana osana kotimaisten realististen romaanien ketjuun. Seuraavassa sitaatissa jotakin keskeistä siitä hengestä, mitä Kinnunen haluaa tästä perheestä ja ehkä myös jotakin (pohjois)suomalaisuudesta sanoa:
Valtava talo täyttyi hiljaisuudesta ja kohteliaasta huomioonottamisesta, jossa aukijätetty ovi varmuuden vuoksi työnnettiin hiljaa kiinni, jottei rikottaisi toisen rauhaa. Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä oli mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien omien vankeja.
Miten vaikeaa on joskus ylittää nuo näkymättömät rajat.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy, 2014, 240 (s.)
(Luettu e-kirjana)

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Maksim Gorki: Orlovin pariskunta


Jaanan Venäjä-haasteen innoittamana käänsin katseeni kirjahyllyni venäläisiin klassikoihin, jotka ovat olleet pitkään lukematta. Itse haasteen suorittaminen jäi väliin - olen ihan onneton kaikissa haasteissa -, mutta pääasiaa eli venäläisen kirjallisuuden lukemista on kyllä tapahtunut jonkin verran. Tunnustan, että venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu lähinnä Dostojevskiin ja etenkin nykykirjallisuus on jäänyt väliin.

Aloitin kuitenkin klassikoista ja  Nikolai Gogolin teoksesta Kuolleet sielut, mutta se oli auttamatta liian hidas teos minulle ja jäi kesken. Toinen hyllystäni löytynyt klassikko oli Maksim Gorkin Orlovin pariskunta.

Tässä kirjassa olikin enemmän jytyä. Siinä missä Kuolleet sielut oli viipyilevää tekstiä, Orlovin pariskunta on lyhyt, noin sadan sivun mittainen tarina suutari Grigori Orlovista ja vaimostaan Martjonasta. Aluksi hieman huokailin, että jaaha, kyse on parisuhdeväkivallasta, kun Grigori hakkaa vaimoaan:
-Senkin tylppäkärsäinen emakko! Mitä sinä luulet ymmärtäväsi? Mokoma ämmänräähkä!
Kirjaa voisikin lukea yhdenlaisena psykologisena kuvauksena väkivallan kierteestä, jossa mies selittelee tekojaan Grigorin sanoin:
-Taas alkaa tuo ruikutus! Minuun koskee tuhat kertaa enemmän, kun lyön sinua. Käsitätkö? No, ole sitten hiljaa. 
Toisin sanoen mies etsii oikeutusta hakkaamiselleen ja kääntää tilanteen niin, että vaimo onkin syyllinen. Oma paha olo projisoidaan läheiseen.

Kaupungissa kuitenkin riehuu kolera ja pariskunta päätyy toisten kehotuksesta lähtemään ulos pahaisesta kellarikodistaan töihin sairaalaan. Tästä aukeaa mielenkiintoinen teema tiedon merkityksestä ihmisen kehitykselle ja ajattelun avartumiselle.

Grigori painiskelee elämänsä kanssa; kunnianhimo ja tyytymättömyys omaan elämään nousevat. Grigori on pääosassa mutta mielestäni suurimmat muutokset tapahtuvat Martjonan mielessä. Suostuuko hän vielä alistettavaksi? Miten Grigori ja Martjona löytävät tien pois tylsästä elämästään? Kumpikaan ei näytä enää tyytyvän entiseen.

Kirja kyllä antaa lopulta myös selkeitä vastauksia, mikä tyydyttää lukijaa. Kokonaisuudessaan Orlovin pariskunta on mielestäni hyvä teos, joka kesti kaksikin lukukertaa. Ei siis mikään turha klassikko ihmismielen kuvauksesta.

Lisää venäläisestä kirjallisuudesta ja linkkejä tässä Jaanan postauksessa.

Maksim Gorki: Orlovin pariskunta
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1980, 104 (s.)
Venäjänkielinen alkuperäisteos Suprugi Orlovi (1897)
Suom. Eila Salminen

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Nostalgiasarjakuva Uljas Musta


Kirjabloggari palailee tässä talviuniltaan ja aloittaa hieman kevyemmin jälleen lapsuusmuisteloilla. Uljas Musta -sarjakuva perustuu Anna Sewellin samannimiseen romaaniin Black Beauty, joka on ilmestynyt niinkin varhain kuin 1877. Kirja oli aikanaan menestys ja siitä on tehty useampikin elokuvaversio.

Sarjakuvassa, mikä kaiketi pitkälti mukailee kirjan juonta, Uljas Musta syntyy hyvään kotiin ja on upea, hyväluontoinen hevonen. Se joutuu kuitenkin erilaisten käänteiden kautta omistajalta toiselle, joista osa on hyviä ja osa huonoja. Juonellisesti sarjakuvassa tapahtumat seuraavat toisiaan nopeaan tahtiin ja huipentuma ja todellinen nyyhkykohtaus on tämä, jossa Uljas Musta antaa uupuneena periksi ja rohjahtaa maahan, kun ei enää kertakaikkiaan jaksa vetää lastiaan:



Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä ylirasittunut Uljas Musta päätyy lopulta viisaisiin käsiin, jotka antavat sen levätä ja toipua. Uudessa kotipaikassaan Uljas Musta tapaa nuoruuden hoitajan Joe Greenen, joka ei aluksi edes tunnistanut vanhaa ystäväänsä, niin runneltu se oli:


Tarinan keskiössä on käytännössä eläinten kaltoinkohtelu ja Uljas Musta emoineen todistaa esimerkiksi metsästysonnettomuutta, jossa hevonen joudutaan lopettamaan sen kompastuttua. Iso lauma ratsastajia jahtaamassa yhtä jänistä on jotain, mitä he eivät voi käsittää. Tietysti sarjakuvassa tulee esille muutenkin englantilaista vanhaa kulttuuria ajureineen aikana, jolloin autoja ei ollut.

Tarina kerrotaan Uljas Mustan äänellä minä-muodossa, mikä tietysti yli-inhimillistää tarinan, joka on muutenkin naiivi, mutta ei se haittaa, pystyin edelleen täysin eläytymään lapsuuden yhteen suosikkisarjakuvaani.

Piirtäjänä on Rudy Nebres, filippiiniläinen sarjakuvataiteilija, jonka mustavalkoinen tyyli on mielestäni tässä hieno, vaikka etenkin nuoremmat ihmiset ovat jotenkin kloonatun kauniita.

Luin tätä 1980-luvulla hiirenkorville, onko sinulle tuttu?

Anna Sewell: Uljas Musta
Piirtäjä: Rudy Nebres
Lehtimiehet oy, 1979, 62 (s.)

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Roald Dahl: Taikasormi ja Nilviöt


Roald Dahlilla on omintakeinen, yliampuva ja ronski huumorintaju. Hän ei tosiaan pelkää kirjoittaa lapsillekaan huumorilla! Entuudestaan tuttuja teoksia minulle olivat Matilda, jossa älykäs koulutyttö kostaa matalan fantasian keinoin ilkeälle rehtorille, sekä pienemmille suunnattu kuvakirja Suunnattoman suuri krokotiili, jossa krokotiili metsästää lapsia syödäkseen. Aika hurjaa, mutta moneen kertaan kirja on meillä luettu.

Taikasormi ja Nilviöt ovat molemmat lyhyitä lastenromaaneja kohderyhmänään alakouluikäiset. Luimme teokset yhdessä tyttären (2.lk) ja pojan (1.lk) kanssa. 

Taikasormi
Kirjassa on opettavainen tarina: Herra Kesälän perhe harrastaa lintujen metsästystä, mistä  taikasormen omaava tyttö ei pidä. Niinpä hän osoittaa heitä sormellaan ja hupsista vaan, taika tapahtuu ja perhe muuntautuu itse linnuiksi. Kirjan kansikuvassa näkyy näitä "lintuihmisiä".

Kesälöiden kodin puolestaan valtaa villisorsat, jotka alkavat talostella siellä kuten ihmiset. Lopulta päädytään tilanteeseen, jossa Kesälän rouva (linnuksi muuttuneena) anelee, ettei hänen lapsiaan ammuttaisi! Opetus on siis: kunnioita ja suojele luontoa ja eläimiä tai muuten sinulle käy köpelösti.

Taikasormen tytöstä tulee mieleen Matilda, jolla oli samantapaisia taikavoimia. Tämä oli hurjan juonensa ja fantasiamaisten elementtiensä vuoksi hyvä kirja, jonka luimme siltä istumalta.

Nilviöt
Mutta sitten tämä Nilviöt. Olisihan se pitänyt arvata, että jo nimi kertoo kaiken... Kirja nimittäin koostuu episodimaisista luvuista maailman sottaisimmista ihmisistä. Herra Nilviö ei esimerkiksi vaivaudu avaamaan suutaan ammolleen syödessään:
Sen takia (ja koska hän ei milloinkaan peseytynyt) hänen naamaansa peittävissä karvoissa oli aina satoja jäännöspaloja vanhoista aamiaisista ja lounaista ja illallisista. 
Rouva Nilviö oli taas maailman rumin nainen. Tässä yksityiskohta kirjasta, eli rouvan kehitys melko sievästä tytöstä rumaksi:


Tämän rumuuskehityksen syynä olivat rumat ajatukset. Sinänsä hieno ajatus tuo, että vaikka olisit miten ruma, hyvät ajatukset puolestaan saavat sinut säteilemään. 

Likaisista parroista ja rumuuden kehitysasteista päästäänkin sitten lasisilmiin, sammakkoon sängyssä ja matoiseen (!) spagettiin. Idea on se, että herra ja rouva tekevät toisilleen mitä inhottavampia jäyniä. Tässä matospagettivaiheessa lukuporukan kaikkia jäseniä ei enää huvittanut lukea ja kirja jäi vähän kesken, vaikka näille ällöttävyyksille hieman naureskeltiinkin. Aivan täysillä kirja ei kuitenkaan napannut. Silmäilin itse teoksen loppuun eikä Nilviöille tässä maailmassa kovin hyvin käynyt.

Quentin Blake on ilmeisesti Dahlin luottokuvittaja, kun kaikki näkemäni teokset ovat samaa tuttua tyyliä.

Samoihin aikoihin (kirjoitan tätä vähän jälkijättöisesti) luimme myös Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä ja lapset pisteyttivät teokset seuraavasti (0-5 pistettä):

Taikasormi 
Poika 4 p.
Tytär  5 p.

Nilviöt
Poika 3,5 p.
Tytär 0 p.

Vertailun vuoksi Seitsemän koiraveljestä
Poika 5 p.
Tytär 4 p.

Taikasormi siis ylsi kovasti pidetyn koiraveljesten pisteisiin. Nilviöistä joko pitää tai ei pidä, kokeilkaa kuitenkin!

Roald Dahl: Taikasormi
Art House, 1998 (1995) 64 (s.)
Alkuperäisteos Magic Finger (1966)
Suom. Päivi Heininen
Kuvittaja: Quentin Blake 

Roald Dahl: Nilviöt
Otava 2009, 95 (s.)
(Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen julkaisemana 1991)
Alkuperäisteos The Twits (1980)
Suom. Sami Parkkinen
Kuvittaja: Quentin Blake 

*Kuriositeettina voisi mainita, että Nilviöiden graafinen suunnittelija on muista töistään palkittu Markus Pyörälä. Hmm, kyllä tuo Nilviöiden kansi ainakin tuon perinteisempää toteutusta edustavan Taikasormen kannen voittaa.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska

Aika moni luki tämän vuonna 2012 ilmestyneen tietokirjan Aki Ollikaisen Nälkävuoden yhteydessä, mihin se sopii tietenkin aiheeltaan, vaikka teokset sijoittuvatkin historiallisesti eri ajanjaksoon.

Nälkävuosi kertoo 1867-1869 suurten nälkävuosien ajasta, jolloin Suomen väestöstä kuoli 8 prosenttia. Jumalan vihan ruoska  käsittelee suuria kuolonvuosia 1695-1697, jolloin nälkä ja taudit veivät hautaan peräti 25-30 prosenttia suomalaisista. Se on järkyttävän paljon. Lappalainen vertaa tätä kuuluisaan Irlannin pernaruton aiheuttamaan nälänhätään 1840- ja 1850 -luvuilla, jolloin irlantilaisista kuoli "vain" 11-12 prosenttia.

Kuolonvuosien aikaan halla ja sateet veivät sadon useana vuonna. Lopulta ruokaa etsivät ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja vaeltamaan ryysyläisinä kerjäämässä. Tällöin myös taudit - pilkkukuume, punatauti ja lavantauti - levisivät, sillä väki pakkautui talvikuukausiksi ahtaisiin pirtteihin, joissa heikot hygieniaolot vaikuttavat tautien tarttumiseen.

Yllättävää oli se, että metsiin jäi Lappalaisen mukaan syötävää, sillä marjoista talteen kerättiin lähinnä puolukka. Mustikkaa käytettiin lääkkeenä ja jonkin verran tuoreena. Lappalainen kyllä lienee pitkälti olettamusten varassa, sillä marjoista ei juuri ole mainintoja lähteissä. Toisaalta tämä itsessään kertoo, että marjojen merkitys oli vähäinen.

Sientenkin syöminen oli outo ajatus monille eikä ruokasieniä erotettu myrkyllisistä. Toisaalta jos viljakaan ei kasvanut, olisiko marjojen kasvu metsissä ollut kovin hääppöistä sekään? Riistastakaan ei ollut hyötyä, jos sitä ei osattu säilöä. Tuohon aikaa säilöttiin suolaamalla, mutta kuolonvuosien aikaan suolankin saatavuuskin heikkeni. Ihmiset söivät pettua ja hätäpäissään myös sammalta. Monet tällaiset selviytymiskeinot aihettivat vatsakipuja ja ripulia ja johtivat myös kuolemaan.

Lappalainen keskittyy etenkin nälänhädän syntymekanismien kuvaukseen, esimerkiksi viljan siirtely ei tuohon aikaan ollut kovin yksinkertaista. Aika paljon teoksessa käsitelläänkin siemenviljan kauppaa, varastointia ja viljatynnyreiden kuljetusta. Tiedonkulku oli hidasta. Kuolema korjasi eniten kaskitaloudesta riippuvaisilla syrjäseuduilla; esimerkiksi kainuun joukkokuolemista saapui tieto Tukholmaan vasta kun kaikki oli jo ohi.

Lappalainen kiteyttää kuolonvuosien syyksi sen, että ilmasto-olot laittoivat liikkeelle ketjureaktion, jossa kaikki mahdolliset hengissäpysymisen keinot murentuivat yhtä aikaa. Valtion tasolla laaja-alaisempi yhteiskunnallisten asioiden hoito alkoi kehittyä vasta myöhemmin: tuohon aikaan keskusvallalla ei ollut Lappalaisen mukaan käsitystä edes siitä, miten paljon valtakunnassa oli asukkaita saati siitä, miten nämä peltonsa lannoittivat tai miten tervaa polttavan talonpojan talous pyöri.

Historiantutkijana Lappalainen on ollut pitkälti riippuvainen erilaisista dokumenteista ja niitä hän siteeraakiin, mutta lähdeviittaukset on ilmaistu sujuvasti ja teksti on hyvin luettavaa. Paikoin Lappalainen vertailee eri historiankirjoittajien toisistaan erovia näkemyksiä. Aiheen käsittely on vaatinut myös tietoa ainakin ilmastosta ja väestötieteestä. Yksittäisten ihmistenkin kohtaloita sivutaan, sillä nälkä ajoi ihmiset myös väkivaltaisiin tekoihin, joista on jäänyt dokumentteja.

Kuvitus on maltillista, lähinnä muutamia maalauksia. Yhteenvetona voisi sanoa, että teos on onnistunut tietokirja, joskin tiivistäminen paikoin ei olisi ollut haitaksi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, miten yhteiskunnallisten asioiden hoito oli kehittynyt vuoden 1867-1869 katastrofiin mennessä - miksi edelleenkään ei nälkää näkeviä voitu auttaa, mitä virheitä hallinnossa tehtiin tuolloin?

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697.
Siltala, 2012, 262 (s.).


lauantai 4. tammikuuta 2014

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Peter Franzénin esikoisteos Tumman veden päällä sai hyvät arvostelut. Siinä kertojana oli pieni poika ja Samoilla silmillä jatkaa Peten ja hänen perheensä tarinaa. Itse en ole lukenut esikoisteosta ja lähdin tähän toiseen niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Pete on noin 14-v. "mopopoika" ja nyrkkeilyn harrastaja. Hän elää kahdestaan pikkusiskonsa Suvin kanssa, sillä äiti on Oulussa opiskelemassa. Mummo ja pappa huolehtivat ruoasta ja katsovat perään. Aika hurjaa sinänsä, että noinkin nuoret asuvat yksikseen.

Peten isäpuoli Pertti painiskelee alkoholiongelmansa ja itsetuhoisten ajatustensa kanssa: riittääkö mikään anteeksipyyntö aiempiin väkivaltaisiin tekoihin? Onko perheväkivaltaan syyllistyneellä juopolla toivoa paremmasta?

Rakenteellisesti teos vuorottelee Peten, isän ja äidin näkökulmissa yhden viikon ajanjakson, mikä on selkeä ja toimivanoloinen rakenne. Isän ja Peten itsensä osuudet ovat paremmat kuin äidin, joka lähinnä pohtii onnettomia miessuhteitaan. Pari kertaa lukija on tekstissä edellä ja arvaa juonenkäänteet. Nämä muutamat yksinkertaiset ratkaisut hieman harmittivat.

Pidin paljon Kemin seudun murteen käytöstä ja tässä Franzén on parhaimmillaan. Se sai monessa kohtaa hymyilyttämään, vaikken ihan tuolta seudulta olekaan kotoisin, niin tutulta ja kotoisalta tuntui! Jäin miettimään, miten murteen käyttö, jota on aika paljon, istuu sitä tuntemattoman lukijan korvaan (tai silmiin). Sanasto on paria kläppiä ja nakkua lukuunottamatta kuitenkin aika tavanomaista.

Kokonaisuutena kirja on valoisa. Vaikka taustalla on väkivaltaisia kokemuksia, toivo elää. Petestä kasvaa sympaattinen ja tasapainoisen oloinen nuori mies, vaikka nuoruuden typeryyksiäkin mukaan mahtuu. Moni asia on vanhempien poissaolosta huolimatta hyvin, kuten upeat isovanhemmat ja etenkin lämmin, keskusteleva suhde isoisään, isän roolia kantava nyrkkeilyvalmentaja ja luotettava ystäväkin. Pete ei jäänyt yksin vaan selviytyy. Tunteista peräti puhutaan ja tosimies ottaa vastuun tapahtuneesta:

Elä itke... tai jos sun pittää niin itke, sanon, enkä voi kääntää katsettani tytöstä, joka näyttää nyt tosi pieneltä, pienemmältä kuin Suvi.
***
Se on kuule oikiasa, Malmberki. Harva meistä sankareiksi elämäsä yltää, mutta mies sitä pittää koittaa olla raskaammanki taakan alla, Teukka löi lisää vettä myllyyn ja vilkaisi Perttiä ohimennen.

Tämä oli helppo- ja nopealukuinen ja sympaattinen teos. Arvatenkin paljon kevyempi kuin Tumman veden päällä. Henkilökohtaisesti tämä oli myös nostalginen matka lapsuuden pienen paikkakunnan kulttuuriin.

Suvi Ahola vertaa kirjan tunnelmaa jopa varhaisten nuorisokirjojen maailmaan käsittääkseni juuri tuon toivon, katumuksen ja anteeksiannon tematiikan vuoksi. Ihan niin pitkälle en kuitenkaan menisi, vaikka päähenkilöinä onkin nuorisoa, mutta allekirjoitan tietynlaisen keveyden. Ahola myös kritiikissään mainitsee teoksen sijoittavan nostalgiseen 1970-luvun pikkukaupunkiin, mutta kyllä tässä liikutaan jo Dingon ja Samantha Foxin 1980-luvulla.

Muutama muu arvio: Mari A.LukuisaLuettua.

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi, 2013, 223 (s.)

perjantai 3. tammikuuta 2014

Villakoiralle nimi kirjasta


Hyvät lukijat, saanko esitellä kotimme uuden tulokkaan Viti Villakoiran. Pitkään ja hartaasti mietitty koiranhankinta realisoitui joulun alla, kun haimme 9 viikkoa vanhan koiranpennun. Joulunaika menikin sitten tätä karvapalleroa ihmetellessä.

Villakoiraan rotuna päädyimme ensinnäkin siksi, että se ei tosiaankaan karvoita (ei kiitos yhtään enempää imurointia meikäläiselle). Vastapainoksi turkinhoito vaatii aikaa ja trimmaustaitoja, joita pikku hiljaa koetan ottaa haltuun. Toiseksi tällainen keskikokoinen villakoira on sopivan kokoinen pakkaus ottaa mukaan autoon ja muutenkin hyvä kaveri kouluttaa. Näyttelytavoitteita meillä ei ole vaan tarkoitus on, että Viti olisi kirjaimellisesti seurakoira ja lenkkikaveri, aktiviteettia kuitenkin varmasti riittää kolmen lapsen kanssa. Istuminen käskystä oli heti hallussa, samoin luoksetulo, ja pikkuhiljaa harjoittelemme makaamista jne.

Kova on tyttö pomppimaan innostuessaan; ihan tulee hämmästeltyä tuota hyppyvoimaa noin nuorella pennulla. Koiranpennuthan tunnetusti mielellään myös pureskelevat kaikenlaista kuten verhoja tai kenkiä. Ne ovat yllättäen saaneet olla suht rauhassa mutta mikä riemu on, jos lattialta löytyy sukka, lapanen tai peräti pipo! Sitä kuljetellaan onnesta sekaisin omalle paikalle puruleluksi.



Mutta asiaan. Pennulla oli toki hieno kasvattajan antama nimi, mutta halusimme antaa oman nimen, minkä ainoa varsinainen kriteeri oli, että se olisi lyhyt ja napakka. Muistin syövereistä tuli mieleeni Leena Laulajaisen lastenkirja Vompattisatuja ja sen ihanat vompattikaksoset. Olimme nimittäin lukeneet tätä kirjaa lasten kanssa viime vuonna ja nyt kävin kiireen vilkaa lainaamassa sen uudestaan kirjastosta.

Kirjassa seikkailee Volmari Vompatti Australiassa ystäviensä kanssa. Volmari tutustuu ihanaiseen tyttövompattiin nimeltä Moona Moon ja tätä rakkautta kuvataan viehättävästi: Vompatista tuntui kuin se olisi leijunut kohti täysikuuta. Niin onnellinen se oli! Volmari ja Moona Moon saavatkin sitten kaksosvauvat, joiden nimiä pähkäillään. Tässä sitaatti nimien pohdinnasta:

Poikavompatin nimeksi tuli Ville. Sitä nimeä kukaan ei kummastellut, sehän oli aivan tavallinen kaikkien aavikon eläinten keskuudessa. Mutta Volmari halusi antaa tyttärelleen nimen Viti. Sellaista nimeä ei ollut kenelläkään!
-Viti..., toisti Moona epäröiden. - Voiko se olla australialaisen vompatin nimi?
-Miksi ei? kysyi Volmari ihmeissään.
-Tarkoitin vain... Täällä kukaan ei ole koskaan kuullut sellaista nimeä. Mitä "Viti" merkitsee?
-Vastasatanutta lunta - valkoista, pehmeää, huikaiseva kirkasta! vastasi Volmari Vompatti.  - Olen kerran kauan sitten nähnyt sellaista Suomessa. Vitilumi on kauneinta mitä tiedän!
-Hyvä on, nyökkäsi Moona. - Mutta joskus tulevaisuudessa sinun täytyy viedä lapset ja minut Suomeen katsomaan, miltä vitilumi näyttää!

Kun Viti voi olla australiainen vompatti, miksei sitten myös suomalainen villakoira? Kun tämä nimiehdotus sai tuulta alleen muissakin perheenjäsenissä, niin sitten päätettiin. Itse tarinassa vompatit tosiaan myös matkustavat Suomeen ja näkevät sitä luntakin. Seuraavassa yksityiskohta sisäkannen Jukka Lemmetyn kuvituksesta vompattiperheestä:



Leena Laulajaisen Vompattisatuja on kooste Asukas-lehdessä vuosina 1994 - 1997 ilmestyneistä saduista ja samalla se on jatkoa Laulajaisen Loikkeliini-kirjoille. Laulajaisen omistussanoissa sanotaan seuraavaa: Pikku Markukselle kertonut Isoäiti. Miten mahtavaa, jos oma mummo on kuulu lastenkirjailija ja Markus on saanut ihan oman satukirjan. Jäin ihan triviaalia asiaa miettimään, että jos hypoteettisesti tämä Markus olisi ollut noin 5-vuotias satujen ilmestymisen aikoihin, hän olisi nyt aikamies. Mitäköhän hän miettii näistä vompattisaduista tänään?

Kirja näyttää myös olevan aika monella lukudiplomikirjalistalla 1.-2. luokkalaisille, mutta mielestäni se sopii nuoremmillekin. Aiemmin olen lukenut Laulajaiselta taidesatukirjan Aurinkolintu ja kaamoksen korppi, mikä oli aivan loistava mutta myös eri tyylinen osin Anna-Leena Hakkaraisen upean kuvituksenkin vuoksi. Vompattisatuja oli jollain lailla herttaisempi ja tavallisempi satukirja verrattuna tuohon myyttiseen Aurinkolintuun. Molempia voi suositella!

Leena Laulajainen: Vompattisatuja
Kuvitus: Jukka Lemmetty
Tammi, 1999, 58 (s.)

torstai 2. tammikuuta 2014

Kaari Utrio: Seuraneiti


Kiitos äidilleni hienosta joululahjasta! Kirja oli aivan täydellistä ja rentouttavaa lomalukemista ja taattua Utrio-laatua.

Tapahtumat sijoittuvat alkupuolella 1800-luvun Kajaanin ja Iidensalmen (Iisalmen) seudulle sekä Helsinkiin. Oli aika mielenkiintoista tehdä tarinan myötä havaintoja entisajan Kajaanista pedagogioineen ja tervatynnyreineen. Todella virkistävää, että kotimaisessa romaanissa saavat sijaa tällaiset harvemmin parrasvaloihin pääsevät paikkakunnat.

Päähenkilö Linda on kaunis mutta luonteeltaan ujo ja palvelualttiiksi kasvatettu papintytär. Kuten historiallis-romanttiseen teokseen kuuluu, tarinaan kehkeytyy kolmiodraama Lindan lähtiessä seuraneidiksi sukulaistaloon Helsinkiin. Toiveissa nimittäin on, että Linda löytäisi rikkaan aviomiehen, että veljen opinnotkin samalla järjestyisivät. Aikamoinen taakka nuorelle naiselle toimia perheen taloudellisena pelastajana. Entäs jos olisi köyhän lisäksi vielä rumakin, silloin ei kai olisi veljelläkään toivoa paremmasta?

Alkupuolella piti aika ajoin katsoa henkilölistasta, että keitä nämä kaikki slottmanit, waldaut, schindelit ym. ovat, mutta tarinan edetessä kirjaan sieppasi paremmin mukaansa, henkilögalleria hahmottui ja kokonaiskuvaksi piirtyi hieno kuva Helsingin seurapiireistä aina Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriin saakka. Ihmissuhdedraaman ohella Utrio kyllä osaa huomioida historiallisen kontekstin hienolla tavalla.

Tuon ajan käytösetiketti seurapiireissä oli tarkkaa ja lukija tietysti odotti, että yliarrogantit oman arvonsa tuntevat saisivat hienoisen näpäytyksen ja muistutuksen siitä, että loppupeleissä olemme kaikki samalla viivalla. Vaikka tänä päivänä ei tuon ajan naisten ja miesten sekä säätyjen välistä epätasa-arvoa kaipaakaan, hippunen kohteliaisuussääntöjen mukaisia käytöstapoja ei joskus olisi pahitteeksi. Arvoluokat (14 kpl) olivat tarkkaan määrättyjä ja tästä Utrio on lisännyt teokseen liitteenkin.

Kyllähän juonen kulun ja loppuratkaisun ainakin jossain määrin arvasi, mutta kirja oli silti nautinnollista lukea. Mielestäni siinä oli hyvää huumoria dialogeissa ja ihmisten käytöstavoissa. Esimerkiksi ylhäiseen sukuun kuuluvan vanha neiti Waldaun luonteeseen ja ulkonäköön viiksineen on aikamoisesti tykitetty koomisia piirteitä:
Neiti oli samanlainen nähtävyys kuin Kajaanin linna. Raunio, mutta komea sellainen, ja kaupunkilaiset ylpeilivät nähtävyyksillään.
Tässä vielä Lindan kipuilua siitä, miten sopeutuisi seuraelämään:
-En osaa sopeutua sellaiseen elämään, Linda parahti.
-En, vaikka kuinka yritän.
Konsuli hymyili vinosti. Pieniä lumihiutaleita harhaili hämäryydessä. Unioninkadun kauppojen ikkunoista hehkuivat lämpöiset valot. - Tanssi, visiitti, kurtiisi, korttipeli, mässäily. Ei Lindaa voi moittia. Mutta moni haluaa sellaista elämää hinnalla millä hyvänsä.
Kirja oli pitkästä aikaa yksi parhaita lukukokemuksiani. Joskus on kiva lukea väkivaltaisten tapahtumien sijasta tanssiaisasujen ruusukkeista ja bonettien aiheuttamista suudelmaongelmista.

Muita kirjan lukeneita ovat ainakin Maria, BooksyAmmaKirjakkoSallaMinna ja Pirjoliisa.

Kaari Utrio: Seuraneiti
2013, Amanita, 464 (s.) (Ihanan paksu kirja!)