keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Merkintöjä junassa

Kirjahan on mitä ihanin matkakumppani. Voit sukeltaa toiseen maailmaan eikä kukaan todennäköisesti häiritse.

Leijonanluola-tv-ohjelmassa eräs pariskunta esitteli bisnesideaansa persoonallisista kirjankansista. Ajatuksena oli, että luomalla itse kirjoille irtokansia voisi näin tuunata kirjahyllyn sisustukseen sopivaksi. Olin hämmentynyt enkä osannut heti muodostaa mielipidettäni, mutta teen sen nyt: mielestäni kannet ovat osa kirjaa ja sen henkeä enkä missään tapauksessa peittelisi niitä irtokansilla. Todennäköisesti oma versioni olisi kaiken lisäksi kökömpi kuin ammattigraafikon. Tyydyn siis kirjojen järjestelyyn värikoodauksella.

Jos kirjahyllyn kirjat olisivatkin trendikkäästi vaikkapa valkoisia matsaten siihen mustavalkoraidalliseen mattoon, mitä se taas kertoisi? Että ulkonäkö on sisältöä tärkeämpää?

Tottahan irtokansia voisi toisaalta käyttää, mutta muissa yhteyksissä, vaikkapa junassa, jos haluaa naamioida kirjansa eikä paljastaa, mitä lukee. Ehkä joskus on ollut sellainen tunne, etten toivoisi toisten näkevän, mitä luen. Onko sinulla?

Kuinka paljon lukemamme kirja lopulta kertoo meistä kanssamatkustajille? Tässäkin pienessä vaunussa on ainakin kaksi kirjanlukijaa. Nuori nainen ja Jung Changin Villijoutsenet. On muuten hyvä kirja kiinalaisista naisista kulttuurivallankumouksen syövereissä. Varmasti mukava koko ihminen. Terveisiä vaan sinulle ruskeatakkinen nainen.

Vastapäätä istuu vanhempi naishenkilö ihanan keltaisessa paidassaan. Yritän vaivihkaa selvittää, mitä kirjaa hän lukee. Joku keltakantinen. Paksu. Olisiko kenties jokin ammatillinen teos? Heittäydyn ihan kyttäriksi ja tiirailen ikkunan heijastuksen kautta kirjan kantta. Ei onnistu. Pohdin vakavasti, kysynkö suoraan, mutta sosiaalinen tilanne ei tunnu sopivalta. Leppoisammassa pitkän matkan junassa jutustelu olisi mahdollista, kyllä, silloin voisin olla aloitteellinen.

Mitä kirjoja Suomi lukee junassa? Oletteko koskaan aloittaneet keskustelua kanssamatkustajien kanssa kirjoista?

No, selvisihän se vihdoin: Andrus Kivirähkin Maailma otsas. Mahtavaa, nuorta virolaista kirjailijakaartia. Olisiko lukija itsekin virolainen?

Apua, hän jää samalle asemalle. Tuo mahdollinen mielenkiintoinen kirjallinen tuttavuus.

Olisi sittenkin pitänyt häiritä.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Top 5

Sain Jaanalta blogeissa kiertäneen haasteen listata blogiajan kymmenen parasta kirjaa. Sovelsin hieman ja lyhensin listaa, kun itselleni ei vielä ole kertynyt niin kovin paljon kirjoja. Tajusin myös, että monesta hyvästä lukemastani kirjasta en ole postannut osin siksi, että luin niitä jälkijunassa ja niistä oli kirjoitettu jo niin paljon, ettei ollut paljoa lisättävää (esim. Jää, Karkkipäivä, Kähkösen teoksia...). Valinta oli vaikea. Viime metreillä listauksen ulkopuolelle jäi mm. Aila Meriluoto ja Adichie Chimamanda Ngozi. Mutta tässä aika rennolla otteella viisi kirjaa, jotka pompsahtivat esille:  




Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Koko sarja on upea, jo aloituskirja Mustat morsiamet sai minut tajuamaan Kähkösen taitavuuden.



Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Kerrassaan hieno fiktiivinen teos Eeva-Liisa Mannerista. (Harmikseni kuvaa ei ole).


Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä. Vähän parempi dekkari.



C.S. Lewis: Velho ja leijona. Tämän nousi ykköseksi bloggaamistani lastenkirjoista. Luin kirjan ääneen ja teos lumosi 6- ja 7-vuotiaat.



Eve Hietamies: Tarhapäivä. Tämän parissa puolestaan viihtyi äiti. Kirja ei ehkä ole maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta muistan miten todella pidin tästä. Ehkä se osui tiettyyn elämänvaiheeseen.



sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon


Hänen nimekseen tulee Rósa, kuten rakkauden kukka, itse rakkaus, veri ja kaikki mahtavimmat taiat. Rósa muisti, että aina puhuessaan hänen nimestään Lenni lausui sanat, jotka kuulostivat niin keikisteleviltä, että hänen vatsaansa kutitti joka kerta, kun hänen isänsä sanoi ne:
- Sinäkin löydät tien valosta valoon.

Onko teille koskaan tullut kesken kirjan tunne, että oletkin lukenut kirjan aiemmin? Minulle kävi niin. Kirja oli aika vaikuttava ja siksikin ihmettelen, etten muistanut juonen kulkua, vaikka joitakin tunnelmia palautui mieleen. Toisaalta moni hyvä kirja kestää monta lukukertaa, sillä kaikki yksityiskohdat eivät jää mieleen. En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen jonkun Sinuhen lukenut. Ainakin kolme kertaa, ehkä neljä.

Mutta asiaan. Tämä on siis islantilainen kirja. Alkupuoli on imelää rakkaudentäyteistä hehkutusta ja välillä tuntuu, että eikö näissä ihmisissä ole säröjä lainkaan? Kuitenkin kirja on alusta alkaen traaginenkin, sillä Rósan äiti on kuollut heti synnytyksen jälkeen ja Rósa elää isänsä kanssa. Isä Lenni unelmoi mysteerisestä Rósa Cordovasta, jonka kuvan hän on jostain löytänyt ja jonka mukaan Rósakin sai nimensä.

Kyllähän unelmia saa olla, mutta tässä aikuinen mies lähtee lopulta kuvan (!) perässä Santa Fen kaupunkiin etsintämatkalle ja jättää tyttärensä ystäviensä hoiviin. Epärealistista, mutta toisaalta Lennin myötä hänen uudet ystävänsä alkoivat myös toteuttaa unelmiaan. Ehkäpä siis Lenni teki oikein lähtiessään etsimään onneaan.

Rósa elää onnellista lapsuutta siinä mielessä, että hänellä on monta huolehtivaa ja rakastavaa aikuista. Kirjan kuluessa hän kasvaa nuoreksi naiseksi ja odottaa isältään kirjeitä, mutta välillä menee vuosia, ettei kuulu mitään. Kirjan yksi mielenkiintoisimmista sivuhenkilöistä on Lúna, Rósan ystävä, joka taiteellisuudessaan samaistuu Frida Kahloon. Myös Rósan edesmennyt äiti Magdalena elää mukana päiväkirjojensa kautta.

Kirja on tutkielma perhesuhteista ja unelmien etsimisestä, ja tietysti rakkaudesta. Alun jälkeen, kun pääsin sisään kirjailijan tyyliin, hymistelyni epärealistisuudesta loppuivat ja aloin tosissani odottaa ratkaisua Lennin etsintäretkelle. Lopulta kirja olikin aika väkevä. Tästä jos mistä olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä. 

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon
Johnny Kniga, 2004, 168 (s.)
Suom. Tapio Koivukari

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Stian Hole: Hermannin salaisuus - upea kuvitus



Kolmen lapsen perheessä lastenkirjoja tulee ja menee. Usein kirjat ovat näin aikuisen näkökulmasta vähemmän kiinnostavia tai sitten lainaillaan tuttujen kirjailijoiden ja kuvittajien teoksia. Tämä ekaluokkalaiseni kirjastolöytö, norjalaisen Stian Holen kuvakirja, sen sijaan säväytti. Kirjassa on nimittäin suorastaan maaginen kuvitus! Ja lisäksi tarina on sopivan täynnä jännitystä ja salaisuuksia. 


Kuvitustekniikka on jotain valokuvien ja piirrosten yhdistelmää. Jokatapauksessa kuvankäsittelyllä kirjaan on saatu aikaan mielenkiintoinen tunnelma. Kuvissa on hieman vääristyneitä mittasuhteita; ne ovat samanaikaisesti realistisia ja satumaisia.

Yllä päähenkilöt Hermanni ja Johanna. Heillä on salaisuus: metsästä löytynyt avaruuskapseli. Siellä he viettävät aikaa, leikkivät ja tutustuvat. Ilmassa väreilee salaisuuksia enemmänkin...



'

Myös luonto on läsnä kuvissa. On vettä, taivasta, avaruutta ja se metsä! Se on kaikkine yksityiskohtineen niin kaunis.


Kaunis on myös Johanna. Kaksoissisko Hannen kanssa on siskosten välistä kränää. Hermannin mielestä siskokset ovat niin erilaisia. 


Kirja käsittelee juoneltaan yllättävän monipuolisesti nuorta lapsen elämää. Tarinassa on syvyyttä ja jännittävyyttä, herkkyyttäkin. Luontokin siis tulee kuvituksen kautta mukaan. Todella hieno kirja! Se sopi täydellisesti iältään 6- ja 8-vuotiailleni ja uskoisin, että tätä vanhemmatkin voisivat pitää tästä.

"Pelottaako sinua kasvaa aikuiseksi?"
Johanna nyökkää.
"Niin minuakin", sanoo Hermanni.

Kirjasta pitivät myös Paula ja Elma Ilona.

Stian Hole: Hermannin salaisuus
Karisto, 2012
Norjankielinen alkuteos Garmanns hemmelighet (2010)


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Carol Shields: Ruohonvihreää

Olin blogikirjoitusten perusteella varovaisen innostunut Shieldsin teoksesta Ruohonvihreää. Nyt olen makustellut kirjaa jo pari viikkoa mielessäni enkä oikein osaa päättää, miten paljon pidin siitä. Mutta pidin kuitenkin.

Teoksessa oli monenlaisia persoonia, jotka omassa inhimillisyydessään olivat uskottavia. Vai voiko kellään olla niin täydellistä poikaa ja niin hurahtanutta exää kuin Charleenilla?

Kirjassa nelikymppinen Charleen matkustaa äitinsä häihin, jotka ovat melkoinen yllätys perheelle. Äiti on nimittäin melkoinen jäärä ja hieno ulottuvuus tässä kirjassa. Esimerkiksi lahjan osto hänelle on hankalaa, kun tyttäret jo etukäteen arvaavat hänen latistavat kommenttinsa eri vaihtoehdoista. Charleen ja sisarensa Judith ovat äitinsä kanssa miellyttämisen "psyykkisessä oravanpyörässä".

Oikeastaan kirjan imu oli ainakin minulle tässä tytär-äiti -suhteessa; lukijana oikein odotti, että mitenköhän koko tämän hääjuhlareissun kanssa käy. Oli jännittävää lukea, millainen oli se mies, jonka kanssa äiti oli menossa naimisiin. No, aika erikoinen, ja monipuolinen, eikä mitenkään helposti tulkittava. Tässä on varmaankin Shieldsin taito kirjailijana.

Kirjassa Charleen työstää paljon ajatuksiaan äitinsä lisäksi ex-miehestään Watsonista. Ensin ajattelin, että jotkut juonenkäänteet liittyen häneen ja heidän yhteiseen poikaansa Sethiin eivät olleet tarpeellisia, mutta toisaalta, ehkä hyvä näin. Anteeksi jahkailuni ja päättämättömyyteni. Kaikenkaikkiaan tämä oli kuitenkin jollain lailla lämmin kirja.

Charleenin sanomaa: Unet ovat kuin - mietin hetken - unet ovat kuin perunasosetta.

Tässä Jaanan ja Marian arviot, ja muitakin löytyy. Shields taitaa olla aika pidetty, joten mahtavaa, että Otava on suomentanut tämän alkujaan jo 1977 ilmestyneen teoksen.

Carol Shields: Ruohonvihreää
Otava (Seven), 2013, 261 (s.)
Alkuperäisteos Box Garden (1977)
Suom. Hanna Tarkka

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kääk - blogi 1v.!


Tajusin juuri, että pikkublogini täytti kokonaisen vuoden 1.4.!  Kunnon arpajaiset olisi tietysti paikallaan, mutta sen sijaan tässä pari faktaa blogistani:
  • Blogin nimen keksi mieheni, kun pyörittelin erilaisia vaihtoehtoja. Kehittelin kaikenlaista kalevalaishenkistä Kirjokannel-tyypistä, mutta tämä vain alkoi tuntua sopivan simppeliltä.
  • Ensimmäinen postaus oli Adichien kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa. Oli muuten niin hyvä kirja, että luin Adichielta kaksi muutakin teosta.
  • Vähiten luettu postaus on lastenkirjasta Vaarin hampaat. No kieltämättä tuollainen otsikko ei ole se kaikkein houkuttelevin...  
  • Ehkä erikoisin ja itselleni tärkeä postaus on vanhasta Susan Curtissin tieteellisestä tutkielmasta liittyen lasten kokemaan väkivaltaan. Itse teksti ei ole kummoinen, sillä siinä on paljon referointia sisällöstä, mutta sen kirjoittaminen jäi aiheen puolesta mieleen. Tällaiset vanhat tutkielmat ovat auttamatta niitä unohdettuja kirjoja, ellei kyseessä ole poikkeuksellisen uraauurtava tutkimus.   
Monet ovat esitelleet hassuja ja erikoisia hakuja, joilla blogiin on tultu. Omani ovat olleet lähinnä "tylsiä" kirjailijoiden nimiä mutta tässä pari poikkeusta omista tilastoistani:
Margit Carpelan horoskoopit - terveisiä vaan Margit Carpelalle. Blogini jäi kuitenkin haun haaviin tietysti Tarukirjan Margitin ja Leena Lumin kommenteista liittyen Merete Mazzarellan kirjaan ja Bo Carpelaniin.

Kun lauluni minusta kiskottiin - traaginen haku, joka vie Aale Tynnin tunnelmiin. Teksti on yksi luetuimmista postauksistani.

Kun teoksen lähtökohtana on - Mitä ihmettä joku hakee tälläisella kliseisen arkisella kirjailmauksella? No, blogissani se on postauksessa Kerstin Ekmanin hienosta Tapahtui veden äärellä. Lukekaa muuten maagista Ekmania!

Ovat tunteiden pyörityksessä - tällä kliseellä puolestaan pääsee postaukseeni Tiina Lymin teoksesta Susi sisällä.

Härkäpäinen historioitsija - tämä haku liittyy tietenkin Adichien novelleihin Nigerian ja Amerikan maisemista.

Lundberg nyrkkeily olli pekka - mitäpä kirjablogi ei olisi ilman Miinalan Veikon nyrkkeilykoulua!

Jokke oli ensimmäinen virallinen lukijani. Hän on omassa blogissaan jatkanut mukavan monipuolista linjaansa. Moni muukin on sittemmin kommentoinut ja vieraillut. Suuri osa teistä vierailijoista on omista suosikkiblogeistani - kiitos teille! 

Kesäkelejä ja parvekepippaloita odotellessa...

    torstai 4. huhtikuuta 2013

    Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja

    Outi Pakkanen nakuttaa kirjoja lähes kirja per vuosi -tahdilla. Hassua, etten ole (tähänkään!) kirjailijaan aiemmin tutustunut, vaikka jotenkin hän ollut mentaalisella kotimaisen kirjallisuuden kartallani. Maailmassa vain on niin paljon mielenkiintoisia kirjoja.

    Sisälehdellä kirja määritellään jännitysromaaniksi. Juu, ei tämä ihan perusdekkari ole. Ei ole esim. yhtä rikoksia ratkovaa päähenkilöä vaan ennemminkin galleria henkilöitä, joiden elämät sivuavat toisiaan. Alku on sinänsä kiehtova: Merja Itälän mies on kuollut ja lehteen ilmestyy mysteerinen kuolinilmoitus, jossa on allekirjoituksena "rakkaasi". Mitä miehen elämään lopulta kuuluikaan?

    Merja on terapeutti ja ammatin kautta kirjaan tulee ehkä mielenkiintoisimmat hahmot. Lopulta kirjassa käsitellään perheiden sisäisiä ongelmia parisuhdeväkivallasta alkaen.

    Kirja oli ihan mukiinmenenevä. Toisaalta kun kyseessä on jännityskertomus, odotin enemmän juonen kannalta. Hmm.. kyllä, voisin kuitenkin lainata lisää Pakkasia kirjastosta.

    Kuriositeettina vielä, että tämän Ruohonleikkaajan perään luin sattumalta toisen ruohokirjan, nimittäin Shieldsin Ruohonvihreää. Jälkimmäinen oli kyllä enemmän minun makuuni.

    ***
    Kyllä on elämä mallillaan, kun en ole muka ehtinyt kirjoittaa. Seurailen kyllä teidän muiden postauksia, vaikka kommentointi on ollut vähäisempää! Mutta kevään ja kesän tullen toivottavasti enemmän.

    Outi Pakkanen: Ruohonleikkaaja
    Otava, 2011, 272 (s.),  ilmestyi 1. kerran 2006