Sirpa Kähkönen: Hietakehto - Kähkönen ei pettänyt!

Säästelin Sirpa Kähkösen Hietakehtoa toivejoululahjaksi ja kyllä kannatti viettää joulupäivä tämän parissa. Annan, hänen lastensa ja kälynsä Hildan tarina jatkuu sota-ajan Suomen Kuopiossa, maaseudun puolella kesähuvilalla. Lisäksi mukana on monia muita aiemmista teoksista tuttuja henkilöitä, kuten äitinsä hylkäämä tyttö Charlotta ja orpo poika Juho.

Missä Kähkönen jälleen onnistuu? Ensinnäkin uskottavissa henkilöhahmoissa varsinkin lasten ja nuoren Arvin osalta. Juho ja hänen sotaleikkinsä saavat ison osan kirjassa ja oikeastaan sota onkin läsnä lähinnä Juhon lukemien lehtien ja leikkien kautta, kun muutoin tarina soljuu taitavasti arkielämän kuvauksessa kesähuvilalla. Kertaakaan minulle ei tullut vaivautunut olo lasten suuhun laitettua dialogia lukiessa.

Kähkönen luo hienon kesäisen tunnelman muutaman päivän ajalle. Liekö missään hartaampaa jäätelön valmistuksen ja syönnin kuvausta?

-Voe että on hyvvee, sanoi Juho, nuoli vielä astiansa ja paneutui selälleen hiekkaan. -Jos kyssyyvät nin sanokee että Tiihonen on taevaassa, ee sua häeritä.

Pinnan alla kuitenkin kytee paljon, esimerkiksi pienen Charlotan pelot ja kohtalo. Eräät asenteet räväytetään kuitenkin avoimesti julki Lehtivaaran ja Lassin kohtaamisessa: Kommunisti. -Lahtari! Mutta eipä siitä sen enempää riitaa saada aikaiseksi, sillä itse sota käydään jossain muualla.

Olin niin iloinen, että Lassi vaikutti kaikesta kokemastaan huolimatta täyspäiseltä ja Anna sai kokea iloa perheestään kaiken raatamisen lomassa, sillä työtähän kotirintaman naisille tuo aika oli kesästä huolimatta.

Murteen käyttö jatkuu samalla laadukkaalla linjalla, on vänöttämiset ja kuasunuamarit niin, että välillä käy hymyn kare suupielissä.

Tässä lyhyesti päällimmäiset ajatukseni kirjasta, josta on kirjoitettu paljon. Esimerkiksi Kirsi ottaa esille laajan henkilömäärän, vaikka teos hänen mielestään kokonaisuudessaan onkin ehyt. Olen samaa mieltä, sillä alkuun sai muistella, että keitä nämä kaikki selmakelot olivatkaan, vaikka olen lukenut sarjan aiemmat teokset viime kesänä. Laajaa henkilömäärää voisi perustella sillä, että näin saadaan kuva yhteisöllisestä kesähuvilasta, ja tietenkin useampia näkökulmia erilaisiin sota-ajan kokemuksiin ja myös yhteiskuntaluokkiin, mutta silti voisi kysyä, miten teos toimii itsenäisenä teoksena sellaiselle, joka aloittaa tästä? Lue myös Jaanan arvio, jossa pohditaan hyvin taiteilija Hertta Miettisen osuutta.

Mielestäni tämä on Kuopio-sarjan parhaimpia teoksia. Muitakin mielipiteitä varmasti on, mutta henkilökohtaisesti Mustat morsiamet ja Hietakehto ovat parhaimpia lukukokemuksiani näistä Kähkösen teoksista. Mustia morsiamia aiemmin tänä vuonna lukiessani ihmettelin, miten olin missannut tällaisen aarteen. Hietakehdon arvoa lisäsi koko syksyn jatkunut säästely jouluksi - ehkä se tosiaan siksi tuntui nautinnolliselta lukea, sillä hyvää kannattaa odottaa. Tässä välissä viime kesänä ahmin sarjan muut kirjat ja silloin taisi tulla makeaa mahan täydeltä.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012, 336 (s.)

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä

Tämä oli hyvä kirja. Kuitenkin, kun teoksen lähtökohtana on kaksoismurha, olin alkuun epäileväinen, sillä dekkarimeininki ei joulun alla kiinnostanut. Tässä mennään kuitenkin perusdekkaria laajemmalle, usean päähenkilön kautta pientä kyläyhteisöä koskettavaan tragediaan. 

Teos on taitavasti rakennettu sukellus ihmisen elämään ja sisimpään. Kaksoismurhan arvoitus kestää kevyesti 500 sivua, niin montaa henkilöä se pienessä Pohjois-Ruotsin kylässä koskettaa. Niin monelle siitä on jäänyt salattu ajatelma, joka voi olla totta.

Yksi päähenkilöistä, Annie, tulee kylään poikaystävänsä perässä luonnonmukaisesti elävään kommuuniin tarkoituksenaan opettaa siellä lapsia. Toinen toimii kylässä lääkärinä, kolmas on perheensä veljessarjan hylkiö. Jollain lailla näiden ja usean muunkin henkilön elämät koskettavat toisiaan. Aikajänne on parikymmentä vuotta ja ihmisten kasvu ja muotoutuminen tuo lukijalle (ja kirjan henkilöillekin) ihmettelyn aiheita. Kaikki ei mene siten kuin saattaisi luulla. Ekman ei kuitenkaan ole kirjoittanut mitenkään heppoista ja ennalta arvattavaa tarinaa vaan käsittelee maagisen synkeälläkin tavalla rakkaussuhteita ja perheen sisäisiä ristiriitoja.

Pienenä kuriositeettina voisi mainita, että Helsingissäkin piipahdetaan, vaikka teosta leimaa tunturit, porot, koirat, metsä ja koko luonto jossain taustalla raameina tarinalle.

Kerstin Ekman on aina kiinnostanut kirjailijana, vaikka hänen tuotannostaan olen tainnut lukea vain hienon Herran armon. Tämä teos vain vahvisti käsitystäni Ekmanista ruotsalaisena ykkösluokan kirjailijana.

Kirja sai aikanaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon; suomalaisia samaisen palkinnon saaneita ovat mm. Kari Hotakainen (Juoksuhaudantie) ja Sofi Oksanen (Puhdistus).

Lause: Ei voi elää maailmassa elämättä siitä.

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä
Otava, 1993, 512 (s.)
Alkuteos: Händelser vid vatten
Suom. Oili Suominen

Ps. Kuvaa en tätä kirjoittaessani saanut käsiini, mutta voin todeta, että painoksen kansi ei ole kovin hääppöinen - valokuva tummasta järvimaisemasta.

Agricolaa ja kirjallisia koristeita

"Se tapactui sijs nijnä Peiuine Ette yxi Käsky wloskeui Keisarild Augustuselta ette caiki Mailma piti Werolisexi laskettaman. Ja teme veron Laskemo oli ensimeine ia silloin tapactui coska Kyrenius oli Waldamies ylitse Syrian maan. Ja menit itzecukin Kaupungihins andaman heidens arwatta. Nin mös Joseph Galileast Nazaretin kaupugist ylesmeni Judeaa Dauidin Kaupugin ioca cutzuta Bethlehem. Sille ette hen oli Dauidin Honest ia perehest ette hene piteis mös itzens aruauttaman Maria hene kihilatun Emedens casa ioca oli rascas. Nin tapactui heide sielle ollesans ette synnyttemise peiuet tulit teitetyxi. Ja hen synnytti Poian henen Esikoisens ia kiäri henen capalohin ia laski henen seimen sille ettei ollut heille sija maiasa."

***

Tässä jouluevankeliumin alkua Agricolan Uudesta Testamentista 1500-luvulta. Muutamista vokaaleista puuttuu tässä lisämerkkejä, mutta muuten nähdään esimerkiksi c-ja x-kirjaimen käyttöä, jotka sittemmin jäivät kirjakielestämme pois. Pitkä matka on tultu tähän päivään, mutta ainakin tuttu teksti tuntuu aika ymmärrettävältä. Tämän vanhan joulun kertomuksen myötä toivottelen:

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!

Kiitos monista kommenteista ja rohkaisuista blogitaipaleeni varrella.

t: Kirjanainen

Ps. Kuvassa joulutunnelmaa luo kulunut painos Kaari Utrion Rakas Henrietta -kirjaa. Kiitos ystävälle ihanista koristeista!

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät

Mikä aarre kirjaston poistomyynnistä, mikäli kirjan takakantta on uskominen: "80-luvun paras virolainen romaani". Viivi Luikin yhdistin aiemmin lähinnä runouteen, mutta blogeissakin on käsitelty hänen uudempaa proosallista tuotantoaan kuten Varjoteatteria.

Seitsemäs rauhan kevät ilmestyi vuonna 1985, aikana, jolloin kansan omaa historiaa ei vielä oltu käsitelty kirjallisuudessa siinä määrin kuin nykyään. Kirjassa kuvataan 1950-luvun virolaista maalaiselämää lapsen silmin. Radio on jännittävää, sokeri arvokasta. Vahakankaan peittämä pöydät, kaakelit ja appelsiinimehu ovat jotain kaukaista ja kaupunkilaista niin, että tyttö kärttää äidiltään matkaa kaupunkiin.

Keskiössä on lapset havainnot maailmasta, ihmisistä ja luonnosta:

Uuttukyyhky huhuili kuusikossa: "Suruu! Suruu! Ja pääskyset niityn yllä vastasivat: "Kaipaus! Kaipaus!" Taivas pyörrytti kun sitä katsoi, kasvot muuttuivat miettimisestä. 

Luonnon ja ympäristön kuvaus on tarkkaa, mutta kaunista. Tiesitkö linnun nimeltä uuttukyyhky? Minä en. Tätä kirjaa pitää lukea hitaasti ja ajatuksella. Aika pian tajusin, että teos ei vastaa itseäni kiinnostaviin kysymyksiin, vaikka ajankuvaa voikin kirjasta lukea. Olisin halunnut mennä äidin, isän ja perheen isoäidin pään sisälle, mutta täytyi tyytyä lapsen pelkoihin, uteliaisuuteen ja kiukutteluun, sinänsä kyllä rohkean lapsen, mutta jotenkin kirja ei täysillä innostanut.

Viron poliittista tilannetta sivutaan, mutta se jää roikkumaan jonnekin taustalle. Asiat sivuutetaan nopeasti lapsen kysymyksenä vanhemmalle ja vastauksena lapselle. Jo heti alkusivuilla tytär löytää puun juurelta metsästä kattilan, kenenpä muun kuin metsäveljien, mutta ei äiti halua paljastaa nimiä. Eikä isoäitikään, sillä ne, jotka jäävät vapaiksi, voivat kostaa kantelijoille, tai ainakin lehmälle.

Kirjaston johtaja Ilves ohjaa tyttöä kirjan pariin antamalla hänelle satuja kuten Ruman ankanpoikasen sanoen, että kirja kertoo ihmisistä ja että ihmiset ovat rivien välissä. Tässä teoksessa aika paljon jäi rivien väliin. Ilmestyessään aikanaan se varmasti istui  80-luvun virolaisen mielenmaisemaan eri tavoin kuin tämän päivän suomalaisen.

Elma Ilona piti kirjasta enemmän, lue hänen hieno kuvauksensa ja katsele kansia eri painoksista. Katso myös Jaakon kuvaus.

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Tammi, 1986, 248 (s.)
Alkuteos: Seitsmes rahukevad
Suom. Eva Lille

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Eläkkeellä olemisen taidosta

Vaikka oma eläkkeelle jääminen siintää kaukaisessa tulevaisuudessa, on asiaan jotain kosketuspintaa mm. vanhempien kollegoiden kautta. Näyttää siltä, että eläkkeelle jäämiseen suhtaudutaan kahdella tapaa, joko sitä odotetaan innokkaasti työelämään kyllästyneenä tai sitten työstä ei millään maltettaisi luopua ja koko asia tuntuu herkältä aihepiiriltä.

Merete Mazzarella (on muuten kirjailijalla kaunis nimi, vaikka se kuulemma juuttuu usein roskapostisuodattimiin) pohdiskelee eläkkeelle jäämistä hyvin henkilökohtaisesti. Kirja on ikään kuin esseemäinen tutkielma eläkkeelle jäämisestä ja vanhenemisesta. Ajatukset soljuvat pienistä arkipäivän kommelluksista syvällisiin huomioihin; hän tekee teräviä havaintoja ja siteeraa laajasti kirjallisuutta. Miten ristiriitaista on esimerkiksi se, että eläkkeelle jäämisen kynnyksellä hän saakin kutsun alastonkuvaukseen.

Työssään hän on toiminut kirjallisuuden professorina ja näin akateemisena työläisenä on mielenkiintoista lukea hänen ajatuksiaan  nykyisestä yliopistomeiningistä ja identiteetistään, jonka hän määrittelee ensisijaisesti olevan lukeva ja kirjoittava ihminen.

Kirjallisuuden professorina eläkkeelle siirtyminen ei välttämättä edes ole niin radikaali muutos kuin monissa muissa ammateissa. Työaikahan on ollut aika vapaata ja mikään ei estä tekemästä tutkimusta sen jälkeenkin. Mazzarella tiedostaa hyväosaisuutensa tässä ja monessa muussakin suhteessa ja tuo sen esille. Uskon, että riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta, moni asia voi kuitenkin tuntua samalta, kuten eläkeläislipun ostaminen asiakaspalvelutilanteissa, kun ei kuulukaan lausahdusta "Mutta ettehän te voi olla eläkeläinen?"

Kirjassa on upeita ajatuksia vilisemällä ja olisi monta, jonka voisi jakaa, mutta tässä yksi: pitäisi osata elää esseistisesti eli käytännössä laittaa itsensä likoon. Kirjoissaan Mazzarella mielestäni tekee sen, kun hän jakaa aika avoimesti elämästänsä - työstään, perheestään ja ystävistään - kirjan sivuilla ja yhdistää sen mielenkiintoisella tavalla laajempaan kontekstiin.

Minusta kirja sopii muillekin kuin eläkkeelle jääville. Sen kautta sain ainakin itse mainion kurkistuksen itse elämään sellaisena kuin joku muu sen kokee.

Myös Leena lumi on blogannut tästä kirjasta, vinkatkaa, jos on muitakin.

Merete Mazzarella: Matkalla puoleen hintaan. Eläkkeellä olemisen taidosta
Tammi, 2010, 4. painos, 250 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos: Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär
Suom. Raija Rintamäki