lauantai 23. marraskuuta 2013

Pika-arvioita


Kirjapinot ovat kasvaneet mutta blogi on ollut hiljainen. Niinpä tässä lyhyttä koontia muutamasta viime aikojen hyvästä kirjasta:

Aki Ollikaisen Nälkävuosi Blogistanian Finlandia 2012 -voittajana ei esittelyjä kaipaa! Viime vuonna kirjasta tuli tietynlainen ähky, kun luin niin paljon arvioita siitä. Mutta nyt olivat pölyt sen verran laskeutuneet, että pystyin ylipäänsä kirjan lukemaan (Katja Ketun Kätilölle kävi samoin: se odottaa vieläkin hyllyssä).

Etukäteismielikuva kirjasta piti hyvin paikkansa, joskin Marjaan kohdistuvan väkivallan määrä oli kuitenkin yllätys. Itselleni mieliinpainuvimmat kohdat olivat Marjan ja Ruunin ystävyys ja kuolema.

Vieläkö on muita historiallisesti keskeisiä ajanjaksoja, jotka odottavat kaunokirjallista tulkintaa? Rutto? Tässä muistinvirkistykseksi hienot lauseet, joita voisi vaikka miten symbolistisesti alkaa tulkita:

Aloitus:  
Hankaimet huutavat kuin lintu.

Lopetus (ennen epilogia):  
Punaviinitahra peittyy valkoisten kiteiden alle, jotka alkavat hitaasti tummua.


Antti Tuurin Kylmien kyytimies (2007, 2011) oli ihan pakko hankkia heti käsiin upean Ikitien jälkeen. Molemmat kertovat Jussi Ketolan elämästä ja luin kirjat väärässä järjestyksessä, mutta ei tuntunut haittaavan.

Kylmien kyytimiehessä Jussi pakotetaan vuoden 1918 sotaan valkoisten puolelle töihin. Itse hän koettaa pysytellä poliittisesti suht neutraalina, vaikka onkin omaksunut sosialismiin vivahtavia vaikutteita. Jussi joutuu kirjaimellisesti kylmien kyytimieheksi eli kuskaamaan ruumiita taistelupaikoilta.

Tuurin lakoninen ja realistinen minä-kertojan tyyli on yksinkertaisuudessaan omituisen onnistunutta. Kirjassa vain kerrotaan Jussin tekemiset ja ajatukset suoraan ilman mitään kielikuvallisia koukeroita. Tässä seuraavassa esimerkissä päästään jo "mitä tapahtui ja mitä sitten tapahtui" -kerronnasta Jussin verbaaliseen irrotteluun:

Kun Hoiskalan lähettämät keuruulaiset tulivat, minulla paloi pellolla iso kokko. Kerroin, että meillä kotona oli tapana polttaa pääsiäiskokko lankalauantaina noitien ja pahojen olentojen karkottamiseksi. Sanoin ymmärtäneeni vasta nyt, minkä herran palvelija Rantanen oli ja päässeeni polttamaan valkeita liian myöhään.

Kovasti on pinnan alla tunnetta. Ja eläinrakkautta kertakaikkiaan sydäntäsärkevästi.


Riina Katajavuoren  Perhehytti (2012) oli siirtymä historiapläjäyksestä arkiseen perhe-elämään. Katajavuori teki minuun vaikutuksen aikanaan teoksellaan Lahjat. Olen myös pitänyt hänen lastenkirjoistaan, kuten Pentti Kanariansaarilla ja Pentti miesten Lapin-reissulla.

Perhehytti on kokoelma kolumneja, jotka ovat ilmestyneet eri lehdissä. No, tämä heti alkuun hieman lässäytti asennettani kirjaa kohtaan, kun tässä ikään kuin kierrätetään vanhaa matskua.

Jutut ovat alaotsikon mukaisesti "havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta". Osa niistä oli parempia kuin toiset. Parhaimmaksi nousivat loppupuolen jutut, joissa Katajavuori tekee havaintoja lasten suhteesta kirjallisuuteen. kun hän on vieraillut mm. päiväkodeissa lukemassa lapsille kirjoja. Olikin hauskaa lukea, miten Pentti miesten Lapin-reissulla vangitsi lapsiryhmän niin, että Pentistä tulee ihka elävä poika.

Yhdessä jutussa pohdittiin, mikä etuoikeus pojille on kuulla isosiskojen vanavedessä tyttökirjaklassikoita:

Tiedän 73-vuotiaan miehen, joka huokailee sitä, miten monilta virheiltä ja väärintulkinnoilta olisi elämässään välttynyt, jos olisi ajoissa tajunnut perehtyä L.M. Montgomerryn Runotyttö-kirjoihin.

Nämä ovat hyviä ilmestyessään kolumnina ja ihan ok-luettavia koottuna yksiin kansiinkin, mutta toivon niin, että Katajavuori vielä romaanin kirjoittaisi!

tiistai 12. marraskuuta 2013

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Sarah Waters on tunnettu kirjastaan Vieras kartanossa, jolla voitti Blogistanian Globalia-äänestyksen vuoden parhaasta käännöskirjasta. Silmänkääntäjä on hänen aiempia teoksiaan vuodelta 2006.

Silmänkääntäjä sijoittuu 1860-luvun Englantiin, lähinnä Lontooseen, mikä on kirjan parasta antia. Kirja nimittäin sopii täydellisesti historiallisista romaaneista pitäville. Minusta kirjojen kautta on hauskaa eläytyä entisajan tunnelmiin, joskaan ympäristön kuvausta ei mitenkään nosteta tässä juonivetoisessa kirjassa jalustalle, mutta kulttuuri ja toimintatavat ovat läsnä, esimerkiksi yhteiskunnalliset hierarkiat, rangaistuslaitokset, naimakaupat jne.

Erikoisemmaksi kirjan tekee se, että yksi päähenkilöistä, nuori Sue kasvaa pikku rikoksia tekevässä perheessä ja oppii myös niin sanotusti talon tavoille. Ei tässä pahamaineisista roistoista ole kyse, varastaminen ja myyminen on vain yksi tapa saada elantoa.

Eräs herrasmies kerran ehdottaa Suelle oikein kunnon sopimusta erään kartanontyttären pään menoksi - rahat mielessä tottakai. Kasvattiäidillekin tämä sopii, joten tästä lähtee liikkeelle sellaiset juonenkäänteet, että lukija tosiaankin yllättyy. Käännekohtien jälkeen oli jokunen suvantovaihe, mutta kirjan loputtua jäin kaipaamaan sen maailmaan, niin monta iltaa olin sen parissa viettänyt.

Kirjailija (kuvassa) tuntuu profiloituneen lesborakkausteemaan (mitä en tiennyt etukäteen) ja onpa hän Wikipedian mukaan väitellyt homoseksuaalisesta historiallisesta fiktiosta 1870-luvulla. Silmänkääntäjässä teema tulee kyllä esille mutta jää suht pieneen ja aika luontevaankin osaan. Eräät henkilöt kirjassa toimivat seksuaalisviritteisten tekstien parissa, mutta kaikenkaikkiaan Waters tuo tämän puolen mukavan verhotusti esille ja jokainen voi itse kuvitella nuo tekstit millaisiksi haluaa.

Jossain kohtaa lukemista alkoi suomennoksen tyyli välillä tökkiä etenkin omistusliitteiden käytön osalta. Salla kiinnitti samaan huomiota (ja muutenkin allekirjoitan täysin hänen näkemyksensä kirjasta). En ole varma, erottuvatko nuo töksähdykset sitaatista, mutta tässä esimerkki:

Maud sanoi niin irrottamatta silmiä kasvoistani, ja hänen käsi tavoitteli yhä minun kättä mutta ei ylettänyt. Ainoa valo oli meidän kohdalla, ja keittiö oli muuten ihan pimeä. Katsoin hänen sormia. Niissä oli likaa tai mustelmia. Minä sanoin:
-Miksi sitten teit sen, jos kerran vihasit häntä?
-Ei ollut muuta keinoa, hän sanoi. Sinä näit minun elämäni. Minun oli saatava sinut tilalleni.

Alkukielistä teosta ei ole nyt saatavilla, mutta jos tällä tavoitellaan jotakin murteellista alaluokan puhetyyliä, siinä ei kyllä onnistuta, sillä muutoin puhutaan neutraalia yleiskieltä ja samakin henkilö käyttää muotoja kuten Me olisimme voineet huijata häntä.  Puhetyyliä olisi esim. Me oltais voitu huijata häntä. 

Kaikkinensa kirja oli kuitenkin hyvä, ei erikoisen loistava, mutta sen verran mielenkiintoinen tapaus, että saa minut varmasti lukemaan Watersia toisenkin kerran.

Muita arvioita: LukuisaMinna/Ja kaikkea muutaMarile.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Tammi, 2006, 673 (s.)
Suom. Helena Bützow

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Koskettelukirjat

Ihastelin tätä viehättävää Aune Rintalan koskettelukirjaa kirjamuseo Pukstaavissa. Hiiri kissalle räätälinä perustuu kansansatuun hiirien ja kissojen suhteesta ja toteutus on aivan mahtava. 

Kirja on voittanut Tactus-koskettelukirjakilpailun vuonna 2006. Tänä vuonna kilpailu järjestettiin Suomessa ja voittaja Erica Forest Belgiasta julkistettiin kirjamessuilla. Katsokaa tämän vuoden kilpailun kärkikolmikon esittelyä tästä linkistä (linkin löysin Vuokko Keräsen Koskettelukirjat-blogista). Toiseksi tuli Maarit Korhonen Merirosvotarinallaan.

Koskettelukirjojen idea on tuoda kirjallisuutta lähemmäksi esimerkiksi näkövammaisille tai muille, joille tavallisen visuaalisen kirjan seuraaminen on vaikeaa. Mutta pari sanaa tästä Aune Rintalan kirjasta - kuvat on otettu kännykkäkameralla, mutta antavat toivottavasti jotain käsitystä itse ideasta:










                                                                                                                   
Kirjan tarina kulkee tavallisella fontilla ja pistekirjoituksena. Pistekirjoitus ehkä erottuu kannesta
otsikon alla, vaikkei noista alemmista kuvista erotukaan. Tarinaa tukee kankaista ja mm. napeista toteutetut sivut, joiden avulla lapsi voi eläytyä tarinaan. Tässä toteutuksessa, kun vaatteiden räätälöinnistä puhutaan, koskettelusivuilla oli luonnoksia erilaista vaatteista tai esim. kissan tassujen jälkiä kuten tuossa alemmassa kuvassa.



Ihastuin täysillä tähän toteutustapaan. Kosketteluhan on ominaista jo ihan pienille lapsille ja jotain tällaista on hyödynnetty vauvojen lelukirjoissa, joissa voi olla esim. erilaisia rapisevia ja karheita materiaaleja. Jonkin verran tätä ideaa on käytössä myös esim. kuvakirjoissa erilaisten pintamateriaalien käytön myötä, mutta nämä varsinaiset koskettelukirjat erityislapsille ovat oma lukunsa. Tällöin esimerkiksi itse toteutuksen ei tarvitse vastata visuaalista kuvaa vaan kosketuksen kautta mielikuva sisällöstä voi tulla kosketuksen myötä muulla tavoin.

Tällainen toteutustapa avaa kuitenkin myös ulottuvuuksia kirjojen tekemiselle itse. Esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa voitaisiin tarinan kerrontaan yhdistää askastelua ja käsityön moninaisia toteutustapoja. 

Itselleni erilaiset erityiskirjat ovat varsin vieraita eikä minulla ole tietoa esimerkiksi siitä, kuinka kattavasti kaunokirjallisuutta julkaistaan pistekirjoituksena. Pintaraapaisuna tutustuin Celia-kirjaston sivuille.

Kirjasto edistää kirjastopalvelujen saatavuutta esimerkiksi ääni- ja pistekirjoina eli palveluja tarjotaan sellaisille, joille tavallisen kirjan lukeminen on jonkin vamman tai oppimisvaikeuden vuoksi vaikeaa. Vuonna 2012 Celialla oli 20 000 asiakasta. Kirjaston sivuilta löytyi myös tietoa, että vuosittain Celia tuottaa saavutettavaan muotoon 30% Suomessa julkaistusta kauno- ja tietokirjallisuudesta. Jaa-a, äkkiseltään tuntuu, että 30% on aika paljon, mutta olennaista kai on se, mitkä teokset julkaistavaksi valikoituu. Millainen on puolestaan pääsy ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen? Olisi hienoa kuulla asiasta siitä enemmän tietäviltä.

Ovatko koskettelukirjat sinulle tuttuja? Onko sinulla käsitystä, miten pistekirjoitusta lukevat kokevat kirjojen saatavuuden?

Ps. Tässä vielä linkki Celian sivuille, joilla on hyvin havainnollinen lyhyt esittelyvideo koskettelukirjoista. Tosiaan, näihinhän voi liittää myös ääntä esimerkiksi tiukuja käyttämällä. Kirjat ovat hienoja käsitöinä tehtyjä uniikkikappaleita, mikä on toisaalta rajoite niiden saamisessa käyttöön.