perjantai 31. elokuuta 2012

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Joskus ihmetyttää, että eikö kansankirkostamme (kirjan termi) mikään muu ylitä julkisuuskynnystä kuin kysymykset naispappeudesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta sekä suviseurojen osallistujamäärä.

Ellilän teos sivuaa näistä kahta ensimmäistä. Ristiaallokkoa on hänen kirkkotrilogiansa kolmas osa ja niistä kahta ensimmäistä en ole lukenut, joten lähdin kirjaan niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Päähenkilönä on vanhoillinen pappi Aulis. Hän kuuluu kirkon konservatiiviseen siipeen, säätiöön, joka ei voi hyväksyä naispappeutta. "Säätiön" esikuva todellisessa maailmassamme lienee ilmeinen.

Auliksella on hankala tilanne terveysongelmien vuoksi. Lisäksi hän on joutunut kohtaamaan avioeron - vaimo oli ilmeisesti käynyt oman hengellisen kriisi- ja kehityspolkunsa ja päätynyt itsekin papiksi. Mutta haluaako lahjoitusvaroin toimiva säätiö edes palkata pappia, jonka perhe-elämä ei ole ollut esimerkillistä?

Tässä trilogian osassa ex-vaimo Matleena jää pieneen sivuosaan ja huomiota saa 15-vuotias tytär Ada. Hän alkaa seurustella pojan kanssa, joka tuntuu Auliksesta jotenkin omituiselta. Aulis joutuu huomaamaan, että maailmassa mikään ei ole täydellistä, ei joutsenet (tonkivat kuonaa meren pohjasta), ei naiset (saattavat saada feministisen herätyksen) eikä edes tyttären poikaystävä (sillä on päivänkakkara repussaan!). Kirja kuljettelee Auliksen ajatuksissa, jonkinlaisessa itsensä etsimisessä ja suhtautumisessa muun muassa ihastuksiin ja jopa vanhoihin ystäviin.

Aulis kaikessa konservatiivisuudessaan ei herätä vain voivottelunhalua vaan myöskin myötätuntoa, mikä on mielestäni kirjan hyvä puoli. Kovin mustavalkoista ja kliseistä tarinaa ei olisi jaksanut lukeakaan. Olisi helppoa paukuttaa henkseleitä ja naureskella Aulikselle, mutta voisiko esimerkiksi ennakkoluulot Adan poikaystävästä mennä osittain ihan vain isähuolen piikkiin  - olisiko kukaan tarpeeksi  hyvä omalle tyttärelle?

Minusta Ellilä on kirjoittanut mukiinmenevän tarinan aika harvinaisesta kontekstista, nykykirkon piiristä. Säätiöstä mieleeni jäi viittaus hyvin toimeentuleviin ihmisiin, ja näiden piirien ero kansankirkkoon tuntui isolta. Toivottavasti Ellilä jatkaa. Jos ei Auliksen tai Matleenan tarinaa, niin jotenkin muuten voisi pöyhäistä näitä kansankirkon sisäpiirien rivejä.

Tämä on muuten ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa kansilehdellä kirjailija esitellään kirjailijaksi ja bloginpitäjäksi. Ja blogihan on Kirjailijan häiriöklinikka. Aika moni on lukenut ja blogannut tästä, ainakin SallaKirsiBooksy ja Maria.

Lause: Koira oli hyvä kuuntelija, mutta yllätyksekseen hän kaipasi myös vastaväitteitä.

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa
Karisto Oy, 2011, 206 (s.)

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Post it ja mutuhuttua

Sain tunnustuksen NorkultaJokkelta ja Unnilta. Kiitos kaunis! Koska tunnustus on jo teillekin kiertänyt, en enää laita eteenpäin. Jos laittaisin, olisitte listalla. Jokke oli nimittäin rohkeasti ensimmäinen lukijani. Lisäksi on mukava seurata Jokken monipuolista kirjavalikoimaa, etenkin miespuolisen bloggarin kommentit tyttökirjoista ovat mielenkiintoisia! Pidän myös Unnin kirjavalinnoista ja osuvista pohdinnoista. Jokken ja Unnin myötä luin myös ensimmäinen Hyryni, mihin en varmaankaan olisi muutoin tarttunut - kiitos teille.

Uusi tuttavuuteni Norkku taas on 40. lukijani. Se on minulle paljon, sillä koen edelleen olevani blogiurani alussa. Vaikka yksi tarkoitus tälle hommalle on pitää lukupäiväkirjaa, on todellinen lukija kuitenkin kirjoittamisen suola. Pidän hyvin monesta kirjablogista. Ja vaikka minun ei pitänyt enää jatkaa tunnustuksia, haluan kuitenkin antaa erikoismaininnan ihanan syvälliselle ja runouspainoitteiselle Ruohonkortta-blogille.


On muuten mielenkiintoista seurata Bloggerin tilastoista, mille postauksille on ollut lukijoita ja mille ei. Ylivoimaisesti luetuimmat postaukseni ovat käsitelleet Eve Hietamiehen ja Sinikka Nopolan teoksia. Samoin Amman Copycat-kisaan osallistuva otokseni on kiinnittänyt huomiota.

Vähiten lukijoita on ollut postauksellani Tuula-Liina Variksen Irmasta eikä siihen ole siunaantunut yhtään kommenttiakaan. Tuula-Liina Varis itse oli juuri tapetilla erittäin mielenkiintoisessa keskustelussa Morren maailma -blogissa. Hän oli nimittäin lehtijutussaan hieman älähtänyt netin "kirjallisuuskriitikoista" (ks. linkit Morren blogista). Eipä tuo postaukseni tosiaan mikään kirjallisuuskritiikin helmi ole, mutta siltikin Variksen kiusaksi lainasin juuri häneltä kolme muuta romaania, joten varokaan vaan, mutuhuttua on edelleen tulossa.

On monia kirjoja, joita luen, mutta joista ei tule blogattua. Esimerkiksi Kähkösen Kuopio-sarjasta on jo kirjoitettu paljon eikä minulla ole muuta lisättävää kuin että olen monien muiden tavoin Kähkös-fani. Samoin esimerkiksi Elisabeth Gilbertin nokkelasti kirjoitettu Eat, pray, love jäi postaamatta (näyttää chic litiltä, sisältää upean Italia-osuuden mutta lopulta henkisen etsinnän tie itämaisiin uskontoihin vie suuren osan).

Haaveilen edelleen perehtymisestä virolaiseen nykykirjallisuuteen, ehkä vielä pääsen siihen, joskus...sitä ennen tulossa muutamia suomalaisten naiskirjailijoiden romskuja.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina

L
Annica Wennströmin teos on historiallinen sukuromaani ja käsittelee harvinaista kyllä, saamelaisuutta. Tuota kulttuuria, joka on maantieteellisesti niin lähellä mutta silti jotenkin kaukana.

Kirjan idea perustuu minäkertojan oman sukuhistorian selvittämiseen ja tähän kuvioon punoutuu saamelaisuus ja suvun jonkinmoinen häpeä ja salaisuus menneisyyttä kohtaan. Sukuhistorian selvittäminen lähtee saamelaisten kengänpaulojen löytämisestä. Tarinan aikajana on pitkä, 1860-luvulta nykypäivään.

Yksi päähenkilöistä on Njenna, saamelainen nuori nainen, joka kohtaa traagisen rakkauden, joutuu muukalaisen raiskaamaksi ja häpeän vuoksi lähtee sukunsa luota. Paossa hän synnyttää tyttären, josta suku jatkuu. Njenna on minäkertojan isoäidin isoäiti.

Tässä kirjassa olisi aineksia vaikka mihin, mutta harmikseni jotain jää puuttumaan kaikista hyvistä teemoista huolimatta. Parasta ainesta oli mielestäni alkupuolen kuvaukset Njennan elämästä. Kunpa kirjailija olisi viipynyt vanhassa saamelaiskulttuurissa pidempään! Ajatellaanpa esimerkiksi tätä lausetta Lapsi lepäsi hiljaa gierhkemessään. Jo pelkkä sanasto (ja myös poronhoidon kuvaus) toi tuon vanhan kulttuurin lähelle.

On vaikea tarkkaan hahmottaa, miksi tarina ei imaissut täysillä mukaansa, kun kieli ja kerrontakin on periaatteessa hyvää. Ehkä yksi syy on se, että asioita kuvataan milloin kenenkin näkökulmasta ja vähän väliä joudun katsomaan sukukarttaa, että kukas tämä Mikkel tai Iris olikaan. Njenna ja salaperäinen Aanta Naahkese ovat ylivoimaisesti mielenkiintoisimmat henkilöt - seuraavien sukupolvien hahmot jäävät heidän rinnallaan väistämättä värittömiksi. Toinen syy jonkinasteiseen laimeuteen voi olla minäkertojan törmääminen asioiden väistelyyn, mitä alleviivataan liiankin pitkään.

Arvatenkin ns. valtakulttuurin ja saamelaisuuden kohtaaminen entisajan Ruotsissa on ollut vaikeaa ja on kohdattu halveksuntaa ja riistoa. Asenteet eivät varmasti ole vieraita tämänkään päivän yhteiskunnissa. Oman identiteetin etsimisen hankaluutta ja suvun salaisuuksia kuvaa seuraava lause, johon kilpistyy koko sukutarinan selvittämisen vaikeus:

Ajattelin kuinka erilaista kaikki olisi voinut olla, jos läpikuultava kalvo olisi väistynyt äitini kauniiden, jäänsinisten silmien edestä.

Kirsin kirjanurkassa on huomattavasti positiivisempi arvio, toisaalta Tuulia näki myös jonkinmoista raskassoutuisuutta.

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Bazar, 2006, 334 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos Lappskatteland. En familjesaga
Suom. Outi Menna

lauantai 25. elokuuta 2012

Marikki vs. Risto Räppääjä

Löysin Astrid Lindgrenin Marikin kirjaston poistomyynnistä enkä voinut jättää kirjaa ostamatta, vaikka se olikin kulunut ja repaleinen. Sydämessä nimittäin läikähti. Marikki oli lapsuuden idolini, kaunis, kommelluksiin joutuva villi poikatyttö. Ehkä Marikissa oli jotain rohkeutta, johon halusin samastua.

Mielikuviini Marikista vaikuttaa myös elokuva tai sarja, jota näytettiin televiossa ehkä 80-luvulla. Mutta uppoaako oman sukupolveni suosikki tämän päivän lapsiin? Tuputammeko me aikuiset lapsillemme omia lapsuuden suosikkeja olettaen turhankin suoraviivaisesti, että hekin pitävät niistä? Miten siis perheemme Risto Räppääjä -fanit suhtautuvat Marikkiin? Luimme parin viikon ajan Marikkia ja Risto Räppääjiä vuoron perään iltasaduksi.

Marikissa seikkailee myös pikkusisko Liisa sekä joskus hieman vanhempi naapurinpoika Abbe. Marikin perheen lisäksi kirjassa on koko joukko kyläyhteisön henkilöitä, ja kirja kuvaakin vanhanajan elämää, jossa lapset saivat kulkea vapaasti pelkäämättä. Menneen ajan kulttuurista kertoo myös ammatit kuten pyykkäri. Kirjan tarinat luvuittain ovat jännittäviä episodeja, on mm. tappeluja, kummitusjuttuja ja katolta hyppelyä. Ainoa asia, mikä nyt lukiessa pisti silmään, oli muutamat "se on syntiä" -kommentit, niitä ei juuri tämän päivän lastenkirjoissa ole. Lapset ihmettelivät joidenkin vanhojen sanojen merkitystä, esim. painesyltty, kehlo, vierreleipä.

Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä on tätä nykyä 5- ja 7-vuotiaiden lasteni suuri suosikki. Risto asuu tätinsä Rauhan kanssa, koska hänen oma äitinsä on tutkijana maailmalla. Jos Marikissa rajoja rikkoo villi tyttö muuten hyvin tyypillisessä perhekuvauksessa, tämä Räppääjien perhekuvio kuvastaa nyky-yhteiskunnan monimuotoisuutta. Ristolla on ystävä, Nelli, jonka vanhemmat puolestaan ovat työhulluja tv-julkkiksia. Itse pidän paljon Rauha-tädin hahmosta, sillä hän on jotenkin viattomalla tavalla kommelluksiin joutuva ja suloisesti ihastunut naapurin kilttiin vanhapoikaan Lennart Lindbergiin.

Räppääjiä on ilmestynyt tämän mennessä 11 kappaletta. Yksi suosituimmista perheessämme on ollut Risto Räppääjä ja villi kone, jossa Risto uppoutuu tietokonepelien maailmaan. Lapsista on hauskaa, kun myös Lennart Lindberg sekoaa tietokoneista. 

Kuva on kuitenkin kirjasta Risto Räppääjä ja komea Kullervo. Kullervo Vonninen asuu jonkin aikaa isoisänsä kanssa. Hän on erittäin pedantti persoona, esimerkiksi veden pitää olla tietyn lämpöistä ennen kuin sitä voi juoda. Hauskuus Räppääjissä tulee siitä, että Nopolat vetävät tarinat överiksi: tietokoneista seotaan ja Kullervon tarkkuus juotavan veden lämpötilasta saa hullunkuriset mittasuhteet. Tarinat päättyvät onnellisesti, tässäkin teoksessa Kullervokin muiden sivujuonteiden ohella vapautuu. Lasten mielestä yksi hauska kohta kirjassa on Kullervon suvun iltahuuto: Kuukkeli kunkke dunkke hoi, hoi, hoi, Kuukkeli dinkke dankke loi, loi, loi. Sitä onkin sitten mukava hoilottaa yhteen ääneen.

Luulen, että merkittävä tekijä Risto Räppääjien suosiossa on Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kuvitus - hehän ovat myös suosittujen Tatu ja Patu -kirjojen luojia. Kuvituksen vuoksi myös perheemme 2-vuotias katselee kirjoja mielellään, vaikka kuvia ei läheskään joka sivulla olekaan. Ison tekstin vuoksi Räppääjät ovat helppolukuisia myös vasta lukemaan oppineille. Oma 7-vuotiaani saattaa lukea saman Räppääjän monta kertaa peräkkäin. Tämä uudelleen luku onkin muuten mielenkiintoinen piirre lasten lukemisessa: pienempien kanssa samaa suosikkikirjaa saatetaan lukea viikosta toiseen, mutta uudelleen luku ei näytä hellittävän vielä lukutaidonkaan myötä.

Mutta kumpi ompi parempi kohderyhmämme mielestä? Poika 5 v. äänesti Risto Räppääjän paremmaksi. Marikki on kuulemma tavallinen. Tästä voidaan päätellä, että Risto Räppääjä on jollain lailla erilainen kirja. Tyttö 7 v. liputti (ehkä yllättäen?) Marikin puolesta, vaikka kuitenkin itsekseen edelleen lukee mielellään Räppääjää. Ja nuorimmaisen 2 v. ääni meni "isto äppääjälle". Näin ollen Risto Räppääjä voitti 2-1. Lopputulema on kuitenkin se, että lastenkirjaklassikko pitää pintansa ainakin tässä perheessä.

Jokke kirjoitti aivan vastikään samaisesta Marikista. Myös Lumiomenan Katja pitää Marikista. Juhani Niemi  (Aikalainen) löytää Risto Räppääjä-arviossaan yhtäläisyyksiä jopa Peppi Pitkätossuun, molemmathan ovat menettäneet vanhempansa. Risto tosin vain isän mutta äitikin on poissaoleva. Hän muuten kommentoi myös kuvituksen osuutta.

Astrid Lindgren: Marikki
Wsoy, 1962, 160 (s.)
Alkuteos: Madicken, suom. Laila Järvinen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja komea Kullervo
Tammi, 2011, 10. painos, 104 (s.)
Kuvitus Aino Havukainen ja Sami Toivonen

lauantai 18. elokuuta 2012

Copycat

Amma on lanseerannut hauskan Copycat-kirjankansikilpailun, joka toteutuu nyt jo toista kertaa. Aiemman kilpailun satoa voi käydä katsomassa täältä. Mukana on niin upeita toteutuksia, että emmin osallistumista tällä tekeleelläni, sillä en ole kovin paljoa tehnyt kuvan käsittelyä. Nyt kokeilin ilmaista Gimp-ohjelmaa, mutta sepä ei ollutkaan näin aloittelijalle kovin helppo! Tulos kuitenkin tässä alla. Kirjavalinnan kriteerinä oli mahdollisuuksien rajoissa oleva valokuva, mikä rajasi aika paljon, kun tosiaan tuo Gimp ei ole vielä aivan hallussa... Mallina oli oma 5-vuotias pojanviikarini.

Ps. Alkuperäisen kirjan kansikuvaa ei enää ollut kustantajan sivuilla, joten se on itse otettu. Teoksen päällys Monica Eskedahl, suomenkielinen päällys ja taitto DTP Sisko Honkala.





perjantai 17. elokuuta 2012

Tuula-Liina Varis: Irma

Tuula-Liina Variksen Irma säväyttää alkupuolen runsaalla vessareissujen ja ns. naistenvaivojen kuvauksellaan. Hetken aikaa nikottelin ja tuumin, että tämäkö on korkeakulttuuria, mutta kyllä lopulta eläydyin Irman tilanteeseen Puolan matkalla vuonna 1991: Pääseekö Irma vessaan? Mikä on vessan törkyisyysaste? Valskaako läpi? Pitääkö turvautua puskapissaan? Kestääkö Irma bussimatkan Puolasta Tallinnan satamaan? Alkupuolella Irma jopa muistelee aiempien reissujen ripuliongelmiaan.

Loppupuolella kirjaa nämä ovat muisto vain, jokin etäinen häivähdys Irman menneisyydessä.

Teos alkaa Puolan matkasta ja minä-kertojana on Irma. Sittemmin näkökulma vaihtuu Tero Tikkaseen, jonka Irma ja ystävänsä Jatta tapaavat etelänreisulla ja jonka kanssa Irmalle muodostuu rakkaussuhde. Lukijana Irma säälittää, kun tuollaiseen rakastui, sillä eipä naimisissa oleva Tero paljoa tunnu Irmalle arvoa antavan. Onneksi Irma tulee viimein järkiinsä ja kyllä on lukijan mukava lukea, kun Irma lopulta älyää jättää hänet. Tuula-Liina Varis saa tällä tavoin lukijan olemaan Irman puolella. Mutta on sanottava, että mikään henkilöhahmo ei ole yksioikoinen, ei Teronkaan.

Teron näkökulmasta Irma on "tammamainen, isokokoinen, vaaleaharjainen, kömpelö ja kulmikasliikkeinen, silti vauhko, kuin voisi kevyestäkin kosketuksesta kimmahtaa laukaten karkuun". (Tuntuu muuten, että aika usein romaaneissa ihmisiä verrataan eläimiin, vrt.Luigi Pirandellon ulkonäöltään apinamaiset miehet).

Kaikkiaan teos jakaantuu neljään osaan, jotka liittyvät johonkin aikaan Irman elämässä. Välillä Irma häipyy taustalle, kun näkökulma on hänen Lappiin karanneen ex-miehen ja hänen vaimonsa. Teos ei etene suoraviivaisen kronologisesti, sillä loppupuolella kerrotaan myös takautuvasti Irman lapsuudesta, äidin sairaudesta, nuoruuden rakkaudesta sekä avioliitosta Markuksen kanssa. Aikajana on näin ollen pitkä, lapsuudesta vanhempaan ikään, kun on jo lapsenlapsiakin ja tulee eteen perinnönjaot sun muut.

Tämä kronologista etenemistä rikkova rakenne on hyvä; niistä kutoutuu kuva Irman elämästä ja persoonasta, hänen valinnoistaan ja ajatuksistaan.  Lopussa "Irma katsoo peiliin":

Kuka se oli, joku feministi, joka sanoi, että peiliin katsoessaan kaunis nainen tunnistaa heti itsensä: Tuo olen minä. Ruma nainen taas ajattelee: Tuo en ole minä. (--) Ruman naisen on kuitenkin helpompi vanheta kuin kauniin.

Pidin tästä kirjasta, oikeastaan aika paljon. Se oli realistinen, mutta mukana oli ripaus huumoriakin. Irma on eräänlainen kuvaus suomalaisesta naisesta, joka on hyvä äiti ja yrittää parhaansa elämän aallokoissa. Kolauksista huolimatta Irma on tasapainoinen nainen.

Tuula-Liina Varis: Irma
WSOY 2008 (279 s.)

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Nigerialaisen Adichien esikoisromaanin pokkariversio löytyi kirjakaupan alesta. Hänen teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa nosti odotukset korkealle, mutta ennakkoon minulla ei ollut juurikaan käsitystä teoksen sisällöistä. Jälkikäteen huomasin, että teoksesta on monissa blogeissa kirjoitettu.

Alkuun olin pettynyt - jälleen teos, jossa on perheensisäistä väkivaltaa.  Ensimmäisiä kymmeniä sivuja lukiessa ajattelin myös, että teos ei yllä Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen tasolle ja laitoin sen esikoisteoksen piikkiin. Mutta sitten tapahtui jotakin: tarina tempaisi mukaansa ja siitä kutoutui vetävä teos, jota en lopulta malttanut laskea käsistäni.

Niin karmeaa kuin isän kohtelu vaimoaan ja lapsiaan kohtaan onkin, Adichien teos ei ole läpeensä toivoton.  Näkökulma on 15-vuotiaan Kambilin, josta kasvaa selviytyjä. Perheeseen kuuluu myös vanhempi veli Jaja, jonka elämänkulku jää arvoituksellisemmaksi. Isä on vaativa uskonnollisuudessaan ja menestyksen tavoittelussaan, sillä monessa asiassa pitää olla paras. Syntiset ajatukset pitää karkottaa jos ei muuten, niin rangaistuksen voimalla. Ja ne ovat tuhoisia. Rangaistusten rinnalla pientä on mm. se, että Kambilin ja Jajan lähtiessä viikoksi kylään serkkujen luo isä antaa mukaan lukujärjestyksen, johon on merkitty serkkujen kanssa vietettäväksi ajaksi vain kaksi tuntia päivässä.

Jälleen kerran äiti aina antaa mustat silmänsä anteeksi. Mutta myös Kambili rakastaa pelottavan vaativaa isäänsä, tai ainakin kaipaa kipeästi hänen hyväksyntäänsä. Tapa, jolla isä kohtelee perhettään, on ristiriitainen. Isä on toisaalta vaativa ja väkivaltainen, toisaalta rakkauteen pyrkivä. Ulkopuolisten silmin hän on arvostettu, ihmisoikeuspalkittu ja suuri hyväntekijä. Perhe on isän omaisuuden myötä rikas, liekö rikkaus sitten tullut hänen omistamastaan lehdestä.

Teos sivuaa Nigerian poliittista tilannetta mm. lehden ja yliopistossa työskentelevän Ifeoma-tädin kautta. Afrikka ja Nigerian kulttuuri kuten vanhat uskonnot ja tavat ja toisaalta nykykulttuurin kuvaus ovat teoksen suola. On moskiitonpuremia, väkeviä tuoksuja, avokadopuita, polttoainetta ja sen puutetta, kastematoja vessassa, messuja, rukousnauhoja, hiusten letitystä. Dialogia on höystetty ilmeisesti igbonkielisillä sanoilla.

Täti on myös tuki ja turva ja pakopaikka ulkomaailmaan kodin tiukasta maailmasta. Tädin perheen kautta sulkeutuneelle Kambilille avautuu tie avoimempaan maailmaan. Kambilin mietteet ja persoona on teoksen avain ja tässä kuvauksessa Adichie onnistuu. Hän luo hienon kuvan puhumattomasta, vaatimattomasta, ujon oloisesta nuoresta naisesta, joka pikku hiljaa oppii sanomaan, laulamaan, nauramaan. Osansa saa myös ihastus nuoreen pappismieheen, joka on tädin perheen ystäviä. Esimerkkiteksti kuvaa Kambilia:

Äkkiä lävitseni hulvahti kiukku. Se kuristi kurkun umpeen ja nipisti sieraimet kiinni. Kiukku oli vieras ja virkistävä tunne. Makustelin sitä samalla kun katseeni seurasi isä Amadin huulia ja sierainten värähtelyä hänen jutellesaan Ifeoma-tädin ja serkkuni kanssa.

Tässä muutama muu arvio: MorrenMargitin (Tarukirja) ja Valkoisen kirahvin.

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava Seven 2011, 328 s.
Englanninkielinen alkuteos Purple Hibiscus (2003)
Suom. Kristiina Savikurki

tiistai 7. elokuuta 2012

Syy hiljaiseloon: lukuhuoneremppa

Pitkäaikainen haaveeni toteutui kesälomalla: saimme pintaremontoitua talomme alakerrassa sijaitsevan vanhassa kuosissa olleen "takkahuoneen" lukuhuoneeksi. Takkahuone on lainausmerkeissä siksi, että takkaa ei ole pahemmin käytetty, kun huone on toiminut lähinnä vanhojen huonekalujen säilytyspaikkana, mutta nyt nekin iänikuiset vuodesohvat saivat kyytiä. Jo aiemmin keltatiilinen takka vaihtoi väriä valkoiseksi ja nyt saivat seinät jatkoa:



Ennen maalausta...




Maalauksen ja huonekaluostosten jälkeen.



Ideana oli saada huoneeseen hieman kesämökki-
henkeä paneeliseinien ja pitsiverhojen avulla.




Lapset ottivat huoneen heti omakseen
 iltasadun merkeissä.




Viereiseen vierashuoneeseen sain
kaipaamani tilavat kirjahyllyt ja aloittelin
niiden täyttöä värikoodausmenetelmällä.



Kirjoja järjestellessä huomasin, että liian monesta on paperiset irtokannet hukkuneet. Lukiessa tulee otettua ne pois ja sitten ne vain jäävät lojumaan jonnekin kaappeihin. Harmi. Harmi.

Joskus muinoin lukemastani sisustusjutusta jäi mieleen suunnittelijan ohjeistus: "Miehet, antakaa vaimojenne maalata ne ruskeat paneeliseinät". Meillä se kannatti. Maalaus nimittäin jatkui porraskäytävään, jonka valkoinen maali sai tilan tuntumaan useita metrejä korkeammalta.

Muiden kesätouhujen ohella olen lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa. Neidonkenkään asti en ole vielä päässyt, mutta Annan tarina imaisi mukaansa. Näistä on kirjoitettu niin paljon, että ajattelin sivuuttaa bloggauksen. Kähkönen on kuitenkin noussut minulla suomalaisten kirjailijoiden kärkipäähän.

Kirjaston poistomyynnistä lähti mukaani Astrid Lindgrenin lastenkirjoja kuten Marikki ja Melukylän lapset. Tällä hetkellä onkin sitten menossa testaus, miten Marikki iskee kotimme Risto Räppääjä -faneihin, mutta siitä lisää tuonnempana.