Roald Dahl: Taikasormi ja Nilviöt

Roald Dahlilla on omintakeinen, yliampuva ja ronski huumorintaju. Hän ei tosiaan pelkää kirjoittaa lapsillekaan huumorilla! Entuudestaan tuttuja teoksia minulle olivat Matilda, jossa älykäs koulutyttö kostaa matalan fantasian keinoin ilkeälle rehtorille, sekä pienemmille suunnattu kuvakirja Suunnattoman suuri krokotiili, jossa krokotiili metsästää lapsia syödäkseen. Aika hurjaa, mutta moneen kertaan kirja on meillä luettu.

Taikasormi ja Nilviöt ovat molemmat lyhyitä lastenromaaneja kohderyhmänään alakouluikäiset. Luimme teokset yhdessä tyttären (2.lk) ja pojan (1.lk) kanssa. 

Taikasormi

Kirjassa on opettavainen tarina: Herra Kesälän perhe harrastaa lintujen metsästystä, mistä  taikasormen omaava tyttö ei pidä. Niinpä hän osoittaa heitä sormellaan ja hupsista vaan, taika tapahtuu ja perhe muuntautuu itse linnuiksi. Kirjan kansikuvassa näkyy näitä "lintuihmisiä".

Kesälöiden kodin puolestaan valtaa villisorsat, jotka alkavat talostella siellä kuten ihmiset. Lopulta päädytään tilanteeseen, jossa Kesälän rouva (linnuksi muuttuneena) anelee, ettei hänen lapsiaan ammuttaisi! Opetus on siis: kunnioita ja suojele luontoa ja eläimiä tai muuten sinulle käy köpelösti.

Taikasormen tytöstä tulee mieleen Matilda, jolla oli samantapaisia taikavoimia. Tämä oli hurjan juonensa ja fantasiamaisten elementtiensä vuoksi hyvä kirja, jonka luimme siltä istumalta.

Nilviöt

Mutta sitten tämä Nilviöt. Olisihan se pitänyt arvata, että jo nimi kertoo kaiken... Kirja nimittäin koostuu episodimaisista luvuista maailman sottaisimmista ihmisistä. Herra Nilviö ei esimerkiksi vaivaudu avaamaan suutaan ammolleen syödessään:

Sen takia (ja koska hän ei milloinkaan peseytynyt) hänen naamaansa peittävissä karvoissa oli aina satoja jäännöspaloja vanhoista aamiaisista ja lounaista ja illallisista. 

Rouva Nilviö oli taas maailman rumin nainen. Tässä yksityiskohta kirjasta, eli rouvan kehitys melko sievästä tytöstä rumaksi:

Tämän rumuuskehityksen syynä olivat rumat ajatukset. Sinänsä hieno ajatus tuo, että vaikka olisit miten ruma, hyvät ajatukset puolestaan saavat sinut säteilemään. 

Likaisista parroista ja rumuuden kehitysasteista päästäänkin sitten lasisilmiin, sammakkoon sängyssä ja matoiseen (!) spagettiin. Idea on se, että herra ja rouva tekevät toisilleen mitä inhottavampia jäyniä. Tässä matospagettivaiheessa lukuporukan kaikkia jäseniä ei enää huvittanut lukea ja kirja jäi vähän kesken, vaikka näille ällöttävyyksille hieman naureskeltiinkin. Aivan täysillä kirja ei kuitenkaan napannut. Silmäilin itse teoksen loppuun eikä Nilviöille tässä maailmassa kovin hyvin käynyt.

Quentin Blake on ilmeisesti Dahlin luottokuvittaja, kun kaikki näkemäni teokset ovat samaa tuttua tyyliä.

Samoihin aikoihin (kirjoitan tätä vähän jälkijättöisesti) luimme myös Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä ja lapset pisteyttivät teokset seuraavasti (0-5 pistettä):

Taikasormi 

Poika 4 p.

Tytär  5 p.

Nilviöt

Poika 3,5 p.

Tytär 0 p.

Vertailun vuoksi Seitsemän koiraveljestä

Poika 5 p.

Tytär 4 p.

Taikasormi siis ylsi kovasti pidetyn koiraveljesten pisteisiin. Nilviöistä joko pitää tai ei pidä, kokeilkaa kuitenkin!

Roald Dahl: Taikasormi

Art House, 1998 (1995) 64 (s.)

Alkuperäisteos Magic Finger (1966)

Suom. Päivi Heininen

Kuvittaja: Quentin Blake 

Roald Dahl: Nilviöt

Otava 2009, 95 (s.)

(Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen julkaisemana 1991)

Alkuperäisteos The Twits (1980)

Suom. Sami Parkkinen

Kuvittaja: Quentin Blake 

*Kuriositeettina voisi mainita, että Nilviöiden graafinen suunnittelija on muista töistään palkittu Markus Pyörälä. Hmm, kyllä tuo Nilviöiden kansi ainakin tuon perinteisempää toteutusta edustavan Taikasormen kannen voittaa.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska

Aika moni luki tämän vuonna 2012 ilmestyneen tietokirjan Aki Ollikaisen Nälkävuoden yhteydessä, mihin se sopii tietenkin aiheeltaan, vaikka teokset sijoittuvatkin historiallisesti eri ajanjaksoon.

Nälkävuosi kertoo 1867-1869 suurten nälkävuosien ajasta, jolloin Suomen väestöstä kuoli 8 prosenttia. Jumalan vihan ruoska  käsittelee suuria kuolonvuosia 1695-1697, jolloin nälkä ja taudit veivät hautaan peräti 25-30 prosenttia suomalaisista. Se on järkyttävän paljon. Lappalainen vertaa tätä kuuluisaan Irlannin pernaruton aiheuttamaan nälänhätään 1840- ja 1850 -luvuilla, jolloin irlantilaisista kuoli "vain" 11-12 prosenttia.

Kuolonvuosien aikaan halla ja sateet veivät sadon useana vuonna. Lopulta ruokaa etsivät ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja vaeltamaan ryysyläisinä kerjäämässä. Tällöin myös taudit - pilkkukuume, punatauti ja lavantauti - levisivät, sillä väki pakkautui talvikuukausiksi ahtaisiin pirtteihin, joissa heikot hygieniaolot vaikuttavat tautien tarttumiseen.

Yllättävää oli se, että metsiin jäi Lappalaisen mukaan syötävää, sillä marjoista talteen kerättiin lähinnä puolukka. Mustikkaa käytettiin lääkkeenä ja jonkin verran tuoreena. Lappalainen kyllä lienee pitkälti olettamusten varassa, sillä marjoista ei juuri ole mainintoja lähteissä. Toisaalta tämä itsessään kertoo, että marjojen merkitys oli vähäinen.

Sientenkin syöminen oli outo ajatus monille eikä ruokasieniä erotettu myrkyllisistä. Toisaalta jos viljakaan ei kasvanut, olisiko marjojen kasvu metsissä ollut kovin hääppöistä sekään? Riistastakaan ei ollut hyötyä, jos sitä ei osattu säilöä. Tuohon aikaa säilöttiin suolaamalla, mutta kuolonvuosien aikaan suolankin saatavuuskin heikkeni. Ihmiset söivät pettua ja hätäpäissään myös sammalta. Monet tällaiset selviytymiskeinot aihettivat vatsakipuja ja ripulia ja johtivat myös kuolemaan.

Lappalainen keskittyy etenkin nälänhädän syntymekanismien kuvaukseen, esimerkiksi viljan siirtely ei tuohon aikaan ollut kovin yksinkertaista. Aika paljon teoksessa käsitelläänkin siemenviljan kauppaa, varastointia ja viljatynnyreiden kuljetusta. Tiedonkulku oli hidasta. Kuolema korjasi eniten kaskitaloudesta riippuvaisilla syrjäseuduilla; esimerkiksi kainuun joukkokuolemista saapui tieto Tukholmaan vasta kun kaikki oli jo ohi.

Lappalainen kiteyttää kuolonvuosien syyksi sen, että ilmasto-olot laittoivat liikkeelle ketjureaktion, jossa kaikki mahdolliset hengissäpysymisen keinot murentuivat yhtä aikaa. Valtion tasolla laaja-alaisempi yhteiskunnallisten asioiden hoito alkoi kehittyä vasta myöhemmin: tuohon aikaan keskusvallalla ei ollut Lappalaisen mukaan käsitystä edes siitä, miten paljon valtakunnassa oli asukkaita saati siitä, miten nämä peltonsa lannoittivat tai miten tervaa polttavan talonpojan talous pyöri.

Historiantutkijana Lappalainen on ollut pitkälti riippuvainen erilaisista dokumenteista ja niitä hän siteeraakiin, mutta lähdeviittaukset on ilmaistu sujuvasti ja teksti on hyvin luettavaa. Paikoin Lappalainen vertailee eri historiankirjoittajien toisistaan erovia näkemyksiä. Aiheen käsittely on vaatinut myös tietoa ainakin ilmastosta ja väestötieteestä. Yksittäisten ihmistenkin kohtaloita sivutaan, sillä nälkä ajoi ihmiset myös väkivaltaisiin tekoihin, joista on jäänyt dokumentteja.

Kuvitus on maltillista, lähinnä muutamia maalauksia. Yhteenvetona voisi sanoa, että teos on onnistunut tietokirja, joskin tiivistäminen paikoin ei olisi ollut haitaksi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, miten yhteiskunnallisten asioiden hoito oli kehittynyt vuoden 1867-1869 katastrofiin mennessä - miksi edelleenkään ei nälkää näkeviä voitu auttaa, mitä virheitä hallinnossa tehtiin tuolloin?

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697.
Siltala, 2012, 262 (s.).

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Peter Franzénin esikoisteos Tumman veden päällä sai hyvät arvostelut. Siinä kertojana oli pieni poika ja Samoilla silmillä jatkaa Peten ja hänen perheensä tarinaa. Itse en ole lukenut esikoisteosta ja lähdin tähän toiseen niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Pete on noin 14-v. "mopopoika" ja nyrkkeilyn harrastaja. Hän elää kahdestaan pikkusiskonsa Suvin kanssa, sillä äiti on Oulussa opiskelemassa. Mummo ja pappa huolehtivat ruoasta ja katsovat perään. Aika hurjaa sinänsä, että noinkin nuoret asuvat yksikseen.

Peten isäpuoli Pertti painiskelee alkoholiongelmansa ja itsetuhoisten ajatustensa kanssa: riittääkö mikään anteeksipyyntö aiempiin väkivaltaisiin tekoihin? Onko perheväkivaltaan syyllistyneellä juopolla toivoa paremmasta?

Rakenteellisesti teos vuorottelee Peten, isän ja äidin näkökulmissa yhden viikon ajanjakson, mikä on selkeä ja toimivanoloinen rakenne. Isän ja Peten itsensä osuudet ovat paremmat kuin äidin, joka lähinnä pohtii onnettomia miessuhteitaan. Pari kertaa lukija on tekstissä edellä ja arvaa juonenkäänteet. Nämä muutamat yksinkertaiset ratkaisut hieman harmittivat.

Pidin paljon Kemin seudun murteen käytöstä ja tässä Franzén on parhaimmillaan. Se sai monessa kohtaa hymyilyttämään, vaikken ihan tuolta seudulta olekaan kotoisin, niin tutulta ja kotoisalta tuntui! Jäin miettimään, miten murteen käyttö, jota on aika paljon, istuu sitä tuntemattoman lukijan korvaan (tai silmiin). Sanasto on paria kläppiä ja nakkua lukuunottamatta kuitenkin aika tavanomaista.

Kokonaisuutena kirja on valoisa. Vaikka taustalla on väkivaltaisia kokemuksia, toivo elää. Petestä kasvaa sympaattinen ja tasapainoisen oloinen nuori mies, vaikka nuoruuden typeryyksiäkin mukaan mahtuu. Moni asia on vanhempien poissaolosta huolimatta hyvin, kuten upeat isovanhemmat ja etenkin lämmin, keskusteleva suhde isoisään, isän roolia kantava nyrkkeilyvalmentaja ja luotettava ystäväkin. Pete ei jäänyt yksin vaan selviytyy. Tunteista peräti puhutaan ja tosimies ottaa vastuun tapahtuneesta:

Elä itke... tai jos sun pittää niin itke, sanon, enkä voi kääntää katsettani tytöstä, joka näyttää nyt tosi pieneltä, pienemmältä kuin Suvi.

***

Se on kuule oikiasa, Malmberki. Harva meistä sankareiksi elämäsä yltää, mutta mies sitä pittää koittaa olla raskaammanki taakan alla, Teukka löi lisää vettä myllyyn ja vilkaisi Perttiä ohimennen.

Tämä oli helppo- ja nopealukuinen ja sympaattinen teos. Arvatenkin paljon kevyempi kuin Tumman veden päällä. Henkilökohtaisesti tämä oli myös nostalginen matka lapsuuden pienen paikkakunnan kulttuuriin.

Suvi Ahola vertaa kirjan tunnelmaa jopa varhaisten nuorisokirjojen maailmaan käsittääkseni juuri tuon toivon, katumuksen ja anteeksiannon tematiikan vuoksi. Ihan niin pitkälle en kuitenkaan menisi, vaikka päähenkilöinä onkin nuorisoa, mutta allekirjoitan tietynlaisen keveyden. Ahola myös kritiikissään mainitsee teoksen sijoittavan nostalgiseen 1970-luvun pikkukaupunkiin, mutta kyllä tässä liikutaan jo Dingon ja Samantha Foxin 1980-luvulla.

Muutama muu arvio: Mari A., Lukuisa, Luettua.

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi, 2013, 223 (s.)

Villakoiralle nimi kirjasta

Hyvät lukijat, saanko esitellä kotimme uuden tulokkaan Viti Villakoiran. Pitkään ja hartaasti mietitty koiranhankinta realisoitui joulun alla, kun haimme 9 viikkoa vanhan koiranpennun. Joulunaika menikin sitten tätä karvapalleroa ihmetellessä.

Villakoiraan rotuna päädyimme ensinnäkin siksi, että se ei tosiaankaan karvoita (ei kiitos yhtään enempää imurointia meikäläiselle). Vastapainoksi turkinhoito vaatii aikaa ja trimmaustaitoja, joita pikku hiljaa koetan ottaa haltuun. Toiseksi tällainen keskikokoinen villakoira on sopivan kokoinen pakkaus ottaa mukaan autoon ja muutenkin hyvä kaveri kouluttaa. Näyttelytavoitteita meillä ei ole vaan tarkoitus on, että Viti olisi kirjaimellisesti seurakoira ja lenkkikaveri, aktiviteettia kuitenkin varmasti riittää kolmen lapsen kanssa. Istuminen käskystä oli heti hallussa, samoin luoksetulo, ja pikkuhiljaa harjoittelemme makaamista jne.

Kova on tyttö pomppimaan innostuessaan; ihan tulee hämmästeltyä tuota hyppyvoimaa noin nuorella pennulla. Koiranpennuthan tunnetusti mielellään myös pureskelevat kaikenlaista kuten verhoja tai kenkiä. Ne ovat yllättäen saaneet olla suht rauhassa mutta mikä riemu on, jos lattialta löytyy sukka, lapanen tai peräti pipo! Sitä kuljetellaan onnesta sekaisin omalle paikalle puruleluksi.

Mutta asiaan. Pennulla oli toki hieno kasvattajan antama nimi, mutta halusimme antaa oman nimen, minkä ainoa varsinainen kriteeri oli, että se olisi lyhyt ja napakka. Muistin syövereistä tuli mieleeni Leena Laulajaisen lastenkirja Vompattisatuja ja sen ihanat vompattikaksoset. Olimme nimittäin lukeneet tätä kirjaa lasten kanssa viime vuonna ja nyt kävin kiireen vilkaa lainaamassa sen uudestaan kirjastosta.

Kirjassa seikkailee Volmari Vompatti Australiassa ystäviensä kanssa. Volmari tutustuu ihanaiseen tyttövompattiin nimeltä Moona Moon ja tätä rakkautta kuvataan viehättävästi: Vompatista tuntui kuin se olisi leijunut kohti täysikuuta. Niin onnellinen se oli! Volmari ja Moona Moon saavatkin sitten kaksosvauvat, joiden nimiä pähkäillään. Tässä sitaatti nimien pohdinnasta:

Poikavompatin nimeksi tuli Ville. Sitä nimeä kukaan ei kummastellut, sehän oli aivan tavallinen kaikkien aavikon eläinten keskuudessa. Mutta Volmari halusi antaa tyttärelleen nimen Viti. Sellaista nimeä ei ollut kenelläkään!
-Viti..., toisti Moona epäröiden. - Voiko se olla australialaisen vompatin nimi?
-Miksi ei? kysyi Volmari ihmeissään.
-Tarkoitin vain... Täällä kukaan ei ole koskaan kuullut sellaista nimeä. Mitä "Viti" merkitsee?
-Vastasatanutta lunta - valkoista, pehmeää, huikaiseva kirkasta! vastasi Volmari Vompatti.  - Olen kerran kauan sitten nähnyt sellaista Suomessa. Vitilumi on kauneinta mitä tiedän!
-Hyvä on, nyökkäsi Moona. - Mutta joskus tulevaisuudessa sinun täytyy viedä lapset ja minut Suomeen katsomaan, miltä vitilumi näyttää!

Kun Viti voi olla australiainen vompatti, miksei sitten myös suomalainen villakoira? Kun tämä nimiehdotus sai tuulta alleen muissakin perheenjäsenissä, niin sitten päätettiin. Itse tarinassa vompatit tosiaan myös matkustavat Suomeen ja näkevät sitä luntakin. Seuraavassa yksityiskohta sisäkannen Jukka Lemmetyn kuvituksesta vompattiperheestä:

Leena Laulajaisen Vompattisatuja on kooste Asukas-lehdessä vuosina 1994 - 1997 ilmestyneistä saduista ja samalla se on jatkoa Laulajaisen Loikkeliini-kirjoille. Laulajaisen omistussanoissa sanotaan seuraavaa: Pikku Markukselle kertonut Isoäiti. Miten mahtavaa, jos oma mummo on kuulu lastenkirjailija ja Markus on saanut ihan oman satukirjan. Jäin ihan triviaalia asiaa miettimään, että jos hypoteettisesti tämä Markus olisi ollut noin 5-vuotias satujen ilmestymisen aikoihin, hän olisi nyt aikamies. Mitäköhän hän miettii näistä vompattisaduista tänään?

Kirja näyttää myös olevan aika monella lukudiplomikirjalistalla 1.-2. luokkalaisille, mutta mielestäni se sopii nuoremmillekin. Aiemmin olen lukenut Laulajaiselta taidesatukirjan Aurinkolintu ja kaamoksen korppi, mikä oli aivan loistava mutta myös eri tyylinen osin Anna-Leena Hakkaraisen upean kuvituksenkin vuoksi. Vompattisatuja oli jollain lailla herttaisempi ja tavallisempi satukirja verrattuna tuohon myyttiseen Aurinkolintuun. Molempia voi suositella!

Leena Laulajainen: Vompattisatuja
Kuvitus: Jukka Lemmetty
Tammi, 1999, 58 (s.)

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kiitos äidilleni hienosta joululahjasta! Kirja oli aivan täydellistä ja rentouttavaa lomalukemista ja taattua Utrio-laatua.

Tapahtumat sijoittuvat alkupuolella 1800-luvun Kajaanin ja Iidensalmen (Iisalmen) seudulle sekä Helsinkiin. Oli aika mielenkiintoista tehdä tarinan myötä havaintoja entisajan Kajaanista pedagogioineen ja tervatynnyreineen. Todella virkistävää, että kotimaisessa romaanissa saavat sijaa tällaiset harvemmin parrasvaloihin pääsevät paikkakunnat.

Päähenkilö Linda on kaunis mutta luonteeltaan ujo ja palvelualttiiksi kasvatettu papintytär. Kuten historiallis-romanttiseen teokseen kuuluu, tarinaan kehkeytyy kolmiodraama Lindan lähtiessä seuraneidiksi sukulaistaloon Helsinkiin. Toiveissa nimittäin on, että Linda löytäisi rikkaan aviomiehen, että veljen opinnotkin samalla järjestyisivät. Aikamoinen taakka nuorelle naiselle toimia perheen taloudellisena pelastajana. Entäs jos olisi köyhän lisäksi vielä rumakin, silloin ei kai olisi veljelläkään toivoa paremmasta?

Alkupuolella piti aika ajoin katsoa henkilölistasta, että keitä nämä kaikki slottmanit, waldaut, schindelit ym. ovat, mutta tarinan edetessä kirjaan sieppasi paremmin mukaansa, henkilögalleria hahmottui ja kokonaiskuvaksi piirtyi hieno kuva Helsingin seurapiireistä aina Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriin saakka. Ihmissuhdedraaman ohella Utrio kyllä osaa huomioida historiallisen kontekstin hienolla tavalla.

Tuon ajan käytösetiketti seurapiireissä oli tarkkaa ja lukija tietysti odotti, että yliarrogantit oman arvonsa tuntevat saisivat hienoisen näpäytyksen ja muistutuksen siitä, että loppupeleissä olemme kaikki samalla viivalla. Vaikka tänä päivänä ei tuon ajan naisten ja miesten sekä säätyjen välistä epätasa-arvoa kaipaakaan, hippunen kohteliaisuussääntöjen mukaisia käytöstapoja ei joskus olisi pahitteeksi. Arvoluokat (14 kpl) olivat tarkkaan määrättyjä ja tästä Utrio on lisännyt teokseen liitteenkin.

Kyllähän juonen kulun ja loppuratkaisun ainakin jossain määrin arvasi, mutta kirja oli silti nautinnollista lukea. Mielestäni siinä oli hyvää huumoria dialogeissa ja ihmisten käytöstavoissa. Esimerkiksi ylhäiseen sukuun kuuluvan vanha neiti Waldaun luonteeseen ja ulkonäköön viiksineen on aikamoisesti tykitetty koomisia piirteitä:

Neiti oli samanlainen nähtävyys kuin Kajaanin linna. Raunio, mutta komea sellainen, ja kaupunkilaiset ylpeilivät nähtävyyksillään.

Tässä vielä Lindan kipuilua siitä, miten sopeutuisi seuraelämään:

-En osaa sopeutua sellaiseen elämään, Linda parahti.
-En, vaikka kuinka yritän.
Konsuli hymyili vinosti. Pieniä lumihiutaleita harhaili hämäryydessä. Unioninkadun kauppojen ikkunoista hehkuivat lämpöiset valot. - Tanssi, visiitti, kurtiisi, korttipeli, mässäily. Ei Lindaa voi moittia. Mutta moni haluaa sellaista elämää hinnalla millä hyvänsä.

Kirja oli pitkästä aikaa yksi parhaita lukukokemuksiani. Joskus on kiva lukea väkivaltaisten tapahtumien sijasta tanssiaisasujen ruusukkeista ja bonettien aiheuttamista suudelmaongelmista.

Muita kirjan lukeneita ovat ainakin Maria, Booksy, Amma, Kirjakko, Salla, Minna ja Pirjoliisa.

Kaari Utrio: Seuraneiti
2013, Amanita, 464 (s.) (Ihanan paksu kirja!)