perjantai 22. helmikuuta 2013

1970-luvun lastenkirjoja - muistaako kukaan?

Mummolasta on kotiimme kulkeutunut omia lapsuuden aikaisia kirjojani. Ne ovat täydellisen repaleiset ja kuluneet, sillä moni muukin on näitä lisäkseni lukenut, mutta näiden kautta pääsen sukeltamaan elävästi omiin lapsuuden lukukokemuksiini. Jotain hellyttävää noissa repaleisissa sivuissa on; ne ovat merkki kirjan elämästä. Mutta muistaakohan kukaan teistä näitä? Niitä on luettu 70-80-lukujen vaihteessa.

Tässä alkujaan tanskalaisessa kirjassa on jotain retroa kaikessa värityksessään ja tyylissään. Leenan hauska päivä (1973, Tammi) kertoo Leena-tytöstä, joka pukeutuu hienoihin vaatteisiin ja lähtee kaupungille.


Kuka nyt tuntisi Niemisen Leenaa!  Ihmiset katselivat Leenaa ihaillen, kun hän käveli kaupungilla. Katsokaa tyyliä: lierihattu, päivänvarjo ja aidot puukengät. Sellaiset ruskeat hollannikkaat minullakin oli. 



Matkalla kenkä tipuu veteen eikä neiti ole enää niin hienokaan, toisaalta eipä kesällä kenkiä tarvita, tuumi Leena ja päätyy retkelle ystävänsä Liisan kanssa. Hienosta repeytyneestä mekosta tuleekin teltta. Nyt lukiessa kirjassa on mukavaa pienen tytön elämää ja rentoa ystävyyttä:


Kaisa ja pupu on puolestaan alkujaan ranskalainen lasten kirja (1972, Tammi). Se oli ehdoton lempikirjani lapsena.



Kaisa on tomera kaupunkilaistyttö, joka tulee lomalle mummon luokse maalle. Tietämätön tyttö ei kuitenkaan tiedä, miten luonnossa toimitaan ja hoilottaa isoon ääneen ja repii kasveja maasta. Mikä pahinta, Kaisa löytää pienen pupun, jolla alkaa leikkimään vauvaleikkejä. Pupuparka on ihan peloissaan! 

Naapurin Matti lopulta opettaa Kaisalle käytöstapoja ja kotiinsa kaupunkiin hän saa hamsterin (!) lemmikiksi. Tämä kirja oli ajanhenkeen kuuluvasti hyvin opettavainen, mutta ei sitä sillä tavoin osannut lapsena ajatella.




Sitten jotain vähän tutumpaa: Richard Scarryn Kissalan perheen painos vuodelta 1973 (Tammi). Alkujaan tämä on julkaistu jo 1966. Kyllä on Scarryn tyyli pitänyt pintansa, kun kirjat ovat edelleen niin suosittuja.



Valitsin tästä kuvan, joka on parhaiten jäänyt mieleen: Katsokaa miten Kissalan äiti osaa kaataa yhdellä kertaa neljä kupillista kahvia, kolme isälle ja itselleen yhden. Näissä kirjoissahan isä käy töissä ja häntä passataan kotona. Mutta annettakoon tämä epätasa-arvoinen asenne anteeksi, ovathan kirjat aina aikansa lapsia. Nyt lukiessa on myös hauskaa näin äitinä huomata, miten kirjassa villi poika Manne väsyttää muut ja lopulta toivotaan, että hän vihdoin nukahtaisi yöunille!




Lopuksi kaikkien tuntema Astrid Lindgrenin Se Eemeli, se Eemeli vuodelta 1972 (Wsoy). Tässä kuvittajana on Björn Berg ja suomentajana itse Aila Meriluoto. Tämän Meriluodon osuuden olen tajunnut vasta tässä viime aikoina.




Nämä Eemelin temput taitavat olla edelleen suosittuja. Esimerkkinä siitä tämä uusi Vaahteramäen Eemeli -palapelikirja (Wsoy 2011), jossa palapelit muodostuvat näistä klassikkokuvituksista, kuten tuosta yllä olevasta:


Kaksi vähän oudompaa ja kaksi tutumpaa, kuka teistä on lukenut lapsena samoja kirjoja? 

maanantai 18. helmikuuta 2013

Kyssärit




Sain kysymyshaasteen kahdelta A:lta, nimittäin  Marilta ja Kristalta, kiitos! Nämä ovat mukavia ja niitä on ollut myös kiva lueskella muiden blogeista - pääsee vähän kurkistamaan henkilöön blogin takana.Haaste kuuluisi jakaa eteenpäin pienille, alle 200 lukijan blogeille, mutta koska haaste on jo jonkin aikaa kiertänyt, en taida enää jakaa sitä eteenpäin. Mutta tässä omaa napaa: 

Mari A:n kysymykset

1. Oletko kesä- vai talvi-ihminen?
Molemmissa on hetkensä: auringonpaisteinen keväthanki ja joulunaika vetävät vertoja kesäpäivälle. 

2. Mitä liikuntaa harrastat?
Olen yrittänyt viritellä uudelleen hiihtoharrastusta lähinnä lasten imussa. 

3. Afrikka vai Aasia?
Afrikka. 

4. Minkä maalaisessa ravintolassa syöt mieluiten?
Olen kaikkiruokainen, mutta ehkä vähemmän itämaista ja enemmän länsimaista.

5. Vuoret vai ranta?
Suomalainen järvimaisema.

6.  Jos kirjoittaisit kirjan, olisiko sen päähenkilö mies vai nainen?
Nainen ilman muuta. Sivuhenkilönä mies.

7. Helsinki vai Jyväskylä?
Ilman muuta Jyväskylä, oma opiskelukaupunkini, jossa on Suomen paras kävelykatu.

8. Mistä maailmankirjallisuuden klassikkoteoksesta olet pitänyt aivan järkyttävän paljon?
Vaikeaa! Sanotaan Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani.

9. Scifi vai fantasia? 
Jaa-a, pidän realismista, mutta noista ehkä mieluummin scifi, tosin lähinnä Atwoodin kautta, jos Oryx ja Crake ja Herran tarhurit kuuluu genreen.

10. Jos saisit valita: lähtisitkö puoleksi vuodeksi vapaaehtoistyöhön ulkomaille vai jakamaan ruokaa kotimaiseen leipäjonoon?
Pistitpä pahan Mari. Asiaahan voisi tarkastella vaikka miten syvällisesti, mutta pitemmittä puheitta sanotaan ulkomaille.

11. Mihin maahan viimeisin lukemasi kirja sijoittui? 
Pohjois-Koreaan.

Krista A:n kysymykset

1.  Jos lopettaisit bloggaamisen, mistä syystä sen tekisit?
Ehkä jos se veisi liikaa aikaa muilta asioita. Tai tulisi lunta tupaan niin, ettei huvittaisi jatkaa.
 
2. Oletko saanut negatiivista palautetta blogistasi? Mikä on ollut pahin jos olet saanut?

En ole saanut negatiivisia kommentteja, kaikki ovat olleet kannustavia ja ystävällisiä. Eli ei ole tullut lunta tupaan enkä ole harkinnut lopettamista, olen kaiken lisäksi aika alussakin tämän kanssa.
 
3.  Kenen Disney hahmon kanssa seurustelisit jos saisit valita?

No jopa on kysymys Krista! Ketä niitä nyt edes on..? No tietysti joku prinssi, vaikka se, joka pelasti Lumikin. Vaikka Lumikki ei taida alkuperäisesti olla Disneyn keksintöä...
 
4. Suosikki kaupunkisi Euroopassa?

Moni kaupunki on käymättä, mutta niistä joissa olen ollut, sanotaan Firenze.
 
5. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia? Mitä?

Kirjoittelen työkseni mm. tutkimustekstejä. Tässä blogissa onkin se kiva puoli, että voi vähän rennommin kertoa "miltä musta tuntuu" ilman tieteellistä perustelua.
 
6. Paras tapa viettää sunnuntai-iltaa?

Visio: olemme perheenä käyneet hiihtolenkillä aurinkoisella järven jäällä olevalla ladulla ja olemme sen päälle juomassa kuumaa kaakaota. Lapset leikkivät ja käperryn sohvalle lukemaan kirjaa.
 
7.  Mihin käytät vapaa-aikanasi eniten aikaa?

Kolme lasta = ei tarvitse paljon miettiä, mitä tekisi vapaa-ajalla.
 
8. Jos saisit tutustua yhteen kirjailijaan, kehen tahansa, niin kuka se olisi?'

Sirpa Kähkösen kanssa olisi kiva käydä lounaalla. Joo, enkä panisi pahakseni Toni Morrisonin tapaamista.
 
9. Jos joutuisit autiolle saarelle ja saisit mukaan kolme kirjaa, mitkä ne olisivat?

Hmm.. menee runokokoelmien puolelle, että olisi pidemmäksi aikaa mietittävää. Ehkä lisäksi jokin eräopas. 
 
10. Mikä on paras ominaisuutesi? 

Kokonaisuuksien hallinta, empaattisuus.
 
11. Kun luet, niin teetkö jotain samalla? Kuunteletko musiikkia, onko telkkari auki? Jos, niin mitä?

Hiljaisuudessa sohvalla/sängyssä.

Hauskaa oli. Eniten jäi mietityttämään maailmankirjallisuuden klassikon valinta...

lauantai 16. helmikuuta 2013

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa

Hupsista vaan, helmikuu on pitkällä ja tälle kuulle on kertynyt vasta kaksi postausta. Jotain olen tässä työn ja kodin pyörityksessä kuitenkin lukenutkin, mm. erään venäläisen klassikon, joka yllättäen löytyi hyllystäni ja josta kerron myöhemmin.

Iltaisin olen lukenut tätä Demickin Suljettua maata käytännössä nukahtaen muutaman sivun jälkeen. (Älkää käsittäkö väärin, kirja ei suinkaan ole ollut tylsä vaan eräänlainen rentoutumisen väline. Tässä iässä kuitenkin vain todella hyvä kirja saa valvomaan puoli yötä.)

Suljettu maa on hyvin kiinnostava ja suo kurkistuksen tuohon erikoiseen maailmaan, jossa nähdään nälkää ja eletään tiukassa yhteiskunnallisessa kurissa. Kaiken syynä on henkilökulttiin perustuvassa juche-ideologiassa, joka korostaa johtajavetoista ja riippumatonta yhteiskuntajärjestystä.

Kirjassa kerrotaan muutamien henkilöiden tarina, esimerkiksi nuorten Mi-ranin ja Jung-sanin rakkaustarina. Mielestäni kirja kuvaa hyvin joidenkin päähenkilöiden varovaista epäilyä siitä, onko Pohjois-Korean systeemissä sittenkin jotain vialla. Eräs rajan yli päässyt lääkäri tajusi, että jopa koirat saavat Kiinan puolella parempaa ruokaa. Päivät kuluivat ravinnon hankkimisen miettimiseen, esimerkiksi keittoon lisättiin ruohoa, että siinä näyttäisi olevan vihanneksia. On hämmentävää, miten tuossa yhteiskunnassa lasten (ja tietysti vanhempienkin) kuihtuminen ja lopulta kuoleminen nälkään ei herätä kapinaa. Kyse on jostain aivopesun ja pelon kokonaisuudesta. Jotkut vahvat loikkaavat Kiinaan ja edelleen Etelä-Koreaan. Mikä surullista, tällöin tietenkin rakkaita perheenjäseniä jää taakse.

Kirjan alkuperäisnimi viittaa tavalliseen elämään Pohjois-Koreassa, mikä kuvaa hyvin kirjan ideaa. Onneksi teos ei kaikessa kurjuudessaan ollut liian raaka; ehkä ennakkoon oletin sen sisältävän kidutuskohtauksia pahamaineisilla leireillä. Tarpeeksi kurjaa ihmisten elämä siltikin on.

Kirja on saanut tietokirjapalkinnon, mutta sitä lukee kuin romaania. Demick on toimittaja, joka on haastatellut loikkareita ja tehnyt matkoja Pohjois-Koreaan. Kirjan henkilöiden tarinat ovat siis tositarinoita. Kaikenkaikkiaan avartava lukukokemus, joskin käsitys Pohjois-Koreasta ei juuri muuttunut, ennemminkin vahvistui.

Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Lumiomenan KatjaJori ja Liisa.

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa
Atena, 2012, 422 (s.)
Alkuteos: Nothing to envy - ordinary lives in North Korea
Suom. Antti Immonen

torstai 7. helmikuuta 2013

Runeberg-palkinto Tennilälle


Kuulin autoradiosta uutisen palkitusta, kielivirheillä pelaavasta runoilijasta. Ensireaktioni oli, että minua ei taida kiinnostaa mikään tekotaiteellinen runoelma. Että eikö olisi mahtavaa, jos runoilija saisi nykykielen rajoissa tuotettua tajunnanräjäyttävää tekstiä?

Sitten Tennilä alkoi lukea ääneen runojaan. Ja jotenkin lumouduin. 

Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät 
eloon toisistaan.

Käälme kielii. Ei käälme kieli.
Piiltyy ja haalautuu käälmeen kieli.

Näissä näytteissä on tuo parivuotiaalle lapselle ominainen äänteellinen puhetapa, mutta paljon muitakin keinoja runoilija käyttää. Luettuna tulee esille myös tekstin asettelu ja visuaalisuus. 

Minusta runoissa on jotain raikasta ja aidosti oivaltavaa. Ne kertovat jotakin tavastamme havaita maailmaa ja väläyttävät uusia tapoja ajatella. Sanat saavat uusia merkityksiä. Ihan jokainen lause ei avaudu, mutta 89 sivuun mahtuu useita helmiä. Ja täytyy sanoa, että yksi lukukerta ei tee millekkään runoteokselle oikeutta.

Yksi suosikkikohdistani on teoksen sivulla 87 (Hän kuoli appelsiinin); runo sisältää myös teoksen nimen. Yksinkeltainen on kaksinkeltaista jäi kaikumaan mieleeni jo radio-ohjelmasta ja oikeastaan sai minut tutustumaan tähän teokseen, onneksi. Alussa mainitsin epäilyni tekotaiteellisuudesta, olin väärässä, anteeksi Tennilä, anteeksi nykyrunoilijat, kokeilkaa edelleen. Enhän edes tiedä mitä tekotaiteellisuus on.

Valo aulinkoa.

***

Runeberg-palkintoa on jaettu vuodesta 1987 saakka ja vain kolme kertaa on palkittu runoteos. Viime vuonna palkinnon sai Katja Ketun Kätilö.

Tässä linkki teokseen Poesia-kustantamon sivuilla. Ja tässä sanomalehti Uusimaan uutiseen Runeberg-palkinnosta.

Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista
Poesia, 2012, 89 (s.)

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Timo K. Mukka: Annan sinun lukea tämänkin

Pohjoisen Pellon kunnan hylkimä kirjailija, joka kärsi köyhyydestä ja kantoi huolta perheensä toimeentulosta. Monipuolinen taiteilija, joka taisteli oikeuksistaan, erosi protestina kirjailijaliitosta ja jatkuvasti vain toivoi saavansa rahoitusta työlleen.

Tämäntapaisen kuvan sain Timo K. Mukasta Annan sinun lukea tämänkin -teoksen perusteella. Kyseessä on Toni Lahtisen toimittama kokoelma Mukan kirjeitä ja kortteja perheelleen, kustantajille ja muun muassa Erno Paasilinnalle. Kirja alkaa Lahtisen nelisenkymmentä sivua pitkällä esipuheella, joka on otsikoitu "Kirjallisuushistorialliset kuoret Timo K. Mukan kirjeisiin". Tämä esipuhe avaa kirjailijan elämänkulkua aina lapsuudesta kuolemaan saakka ja auttaa tulkitsemaan hänen kirjeitään.

Jotain nostalgista vanhaa aikaa kirjeissä on jo tyyliltään. Mukka esimerkiksi kertoo itsestään auliisti kirjeitse tuolloiselle gradun tekijälle Liisa Sankarille puhuttelemalla näin: Liisa pien, kiitos kirjeestäsi (--) Onko laudaturtyösi vielä kesken? Tai näin: Sanon heti aluksi, että olen ilolla mukana kaikessa itseäni koskevassa ja yritän auliisti antaa kaiken apuni. Mahtoi tuntui gradun tekijästä hienolta käydä kirjeenvaihtoa kirjailijan kanssa ja kuulla hänen ajatuksiaan.

Mukka kuoli verrattain nuorena (s. 1944, k. 1973). Hieman ennen hänen kuolemaansa Hymyssä julkaistiin häväistysjuttu "Riiput ristillä jo, Timo K. Mukka", joka sisälsi vääristelyjä ja karkeuksia. Toni Lahtisen mukaan kirjoitusta pidettiiin kohtalokkaana käänteenä Mukan taistelussa sydänsairauttaan vastaan. Teos päättyykin Mukan kirjeeseen Urho Kekkoselle, jossa hän perää oikeuttaan ja aivan aiheesta. Kekkonen reagoikin avunpyyntöön kääntymällä oikeuskanslerin puoleen, mutta valitettavasti Mukka menehtyi aika pian tämän jälkeen. Lahtinen kertoo, että vuosia kestäneen oikeusprosessin jälkeen syytteet kuolemantuottamuksesta hylättiin, mutta asianosaisia lehtimiehiä tuomittiin ja intimiteettisuojaa koskevaa lainsäädäntöä kiristettiin.

Parasta antia teoksessa on Lahtisen esipuhe. Itse kirjeitä lopulta vain selailen ja luen vain sieltä täältä, sillä esimerkiksi erimielisyydet kirjailijaliiton kanssa eivät minua lukijana niin kiinnostaneet, mutta arvaan, että kirja-alan ihmisille ne voisivat olla äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin hyvin toimitettu ja valaisee hienolla tavalla kuvaa kirjailijasta.

Milloinkahan muuten ilmestyy ensimmäinen teos, jossa postuumisti julkistetaan jonkin edesmenneen merkkihenkilön sähköpostikirjeenvaihtoa? Liekö se edes kiinnostavaa, kun tietoa on jatkuvasti enemmän saatavilla?

Lopuksi ote Mukan 11-vuotiaana kirjoittamasta runosta, jonka hän myöhemmin aikuisena lähetti Suomen Kuvalehden toimittajalle Juha Tantulle ja joka ehkä kertoo enemmän kuin tuhat kirjettä:

Pieniä kiviä putoilee
päälleni taivahalta
kuka lie niitä nakkelee
tuntuu niin raskahalta.

Timo K. Mukka: Annan sinun lukea tämänkin
Kirjeitä 1958-1973
Toim. Toni Lahtinen
Wsoy, 2012, 330 (s.)