lauantai 31. elokuuta 2013

Kirjamuseo Pukstaavi


Vierailin viime viikolla Kirjamuseo Pukstaavissa Sastamalassa (noin 50 km Tampereelta länteen). Pukstaavi on Suomen kirjainstituution säätiön valtakunnallinen museo, joka on erikoistunut suomalaiseen kirjaan ja siihen liittyvään kulttuurihistoriaan. Museossa käsitellään kirjaan liittyviä asioita teemoittain, esimerkiksi kirjan tekoprosessia, lastenkirjallisuutta, sarjakuvaa, ihmistä kirjan käyttäjänä jne. Hyvin toimiva ratkaisu! 

Yllä olevassa kuvassa on puusepän tekemä näköisjäljennys entisajan "painokoneesta" kirjasimineen. Kuva ei tee oikeutta hienolle puusepän työlle, sillä oppaan mukaan laite on tehty viimeisen päälle toimivaksi. Oli hienoa nähdä livenä entisajan kirjasimia ja ymmärtää, miten paljon työtä mm. eri fonttien sijoittelu on vaatinut. Näytillä oli myös erilaisia papereita eri aikakausilta ja mikä hienointa, tässä museossa papereihin ja esineisiin sai muutamaa poikkeusta lukuunottamatta koskea.


Yllä esitellään jättikirjan muodossa lastenkirjallisuuden historiaa Topeuliuksesta Tatuun ja Patuun. Voisin kuvitella, että (myös) lapsista olisi hienoa käännellä tällaisen megaison kirjan sivuja.


Myös multimediaa oli hyödynnetty: yllä otos Maija Karman kuvitusta esittelevästä videosta. Multimediapisteet toimivat siten, että vierailija saa itse valita kiinnostavan kuvittajan, runoilijan tms. ja kuunnella juuri häntä kiinnostavan kohdan. Tai sitten vaikka kaikki: oppaamme nimittäin kertoi, että eräs poika oli kuunnellut kuin naulittu kaikki 30 kuvittajaesittelyä. 


Näetkö tuon mustan nappulan Härkösen Häräntappoaseen alla? Sitä painamalla saattoi kuulla nuoren lukijan oman kirjavinkkauksen teoksesta. Ja näitä kirjavinkkauskirjoja oli monia.

Alla olevassa kuvassa kohtaus entisajan kirjastosta. Tässä saattoi läprätä vanhoja kirjastokortteja ja vaikkapa leikkiä kirjastoa.


Museossa tutkailtiin myös ihmistä kirjan käyttäjänä kuvaamalla eri aikojen koteja. Tässä alla vanhanajan kirjahylly (-40-50-luvulta?) nuorenparin kodista. Infotaulu tiesi kertoa, että vaneritehtaan siivoojan ja konemiehen kirjasto koostui tyypillisesti almanakasta, katekismuksesta, muutamista muista kristillisistä kirjoista sekä ammattiyhdistyskirjallisuudesta. Hyvä vinkki nykyajan tuunaajille, ei muuta kuin lankarullat pötköön!



Olen tässä esitellyt muutaman pienen väläyksen museosta, joka kyllä laadukkuudellaan teki vaikutuksen. Näiden otosten lisäksi voisi kertoa vielä vaikkapa pienoismalleista, kirjarovioista, satujunasta tai naapuritalon Kiljusen Herrasväki -näyttelystä! 

Museota voisi suositella luokkaretkikohteeksi koululaisille ja myös ihan lapsiperheille, sillä eri pisteissä oli myös toiminnallisia elementtejä ja leikkimahdollisuuksia, mutta myös minulle kirjaharrastajana museo oli hyvin antoisa.




Museo sijaitsee vanhassa apteekkarin talossa viehättävässä miljöössä; rakennuksessa on myös kahvila (testattu, hyvää oli!). Tästä linkki Pukstaavin omille sivuille.

Ja mikäs tuo punainen plakaatti museon seinustalla onkaan - siinähän on isä Kiljusen sanoin:

 Kaikki ei ole totta mitä kirjoihin on painettu!

Ps. Lähistöllä sijaitsee myös Herra Hakkaraisen talo.

tiistai 27. elokuuta 2013

Märta Tikkanen: Emma ja Uno



Jotenkin olen mielissäni yhdistänyt Merete Mazzarellan ja Märta Tikkasen suomenruotsalaisiksi laatukirjailijoiksi, joihin en jostain kumman syystä ole kunnolla vielä tutustunut. Mazzarellaan ihastuin lukiessani Matkalla puoleen hintaan. Pieni tutkimusretki googlettamisen ihmeelliseen maailmaan kuitenkin paljasti, ettei Mazzarella mikään suomenruotsalainen ole, onpahan sentään tanskalainen äiti ja suomalainen isä ja ammattina pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Kaikkea sitä oppii!

Mutta Märta Tikkanen. Hän on suomenruotsalainen ja tunnettu etenkin teoksestaan Miestä ei voi raiskata. Samoin on hehkutettu teosta Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta, jota sitäkään en ole (vielä!) lukenut. Oi että, nyt olen sentään yhden sivistyksellisen aukon saanut paikatuksi, kun luin ensimmäisen Tikkasen, nimittäin Emman ja Unon.

Kirjassa Tikkanen kertoo tyttärentyttären näkökulmasta isovanhempiensa (rakkaus)tarinan ja tekee sen tyylikkäästi. Rakkaus on sulkeissa siksi, että rakkauden rajoja venytellään, sillä Uno, tuo miehenretale, on aika itsekäs laatuaan.

Emma tapaa Unon nuorena, vain 18-vuotiaana ja heidän mentyä naimisiin lapsia syntyy jotensakin vuoden välein yhteensä kuusi. Uno luennoi taiteesta ja kirjallisuudesta ja on välillä kansanopiston rehtorina. Isä elää töiden vuoksi erossa perheestään ja Emma huolehtii lapsista. Elämä on Unon ainakin ajoittaisesta suosiosta huolimatta niukkaa. Voi tuota Unoa! Kun ei hän ymmärrä rakkauden päälle. Miten Emma jaksaa? Kirjailijan ääni etsii todisteita rakkaudesta Emmaan, mutta niitä ei löydy. Kuitenkin Emmasta henkii positiivisuus.

Kirjoittaisin niin kovin mielelläni sen kirjeen Unon puolesta. Olen kuukauden toisensa jälkeen elänyt käytännöllisesti ottaen Emman ja Unon ihon alla, Emman kaipauksen ja Unon sanojen parissa, Unon iskevät sanakäänteet huulillani, silmieni edessä hänen kaunis käsialansa kirjeen kellastuneilla sivuilla ja dokumenteissa, kaikki selostukset hänen tiensä mutkista. Mutta kun on kyse hänen tavastaan ilmaista lämpimiä tunteita, minulla ei ole mitään esikuvaa. ei ole mitään mihin tarttua.

Pariskunta päätyy lopulta eroon, jonka syyt jäävät kuitenkin hieman hämärään. Tarina kuitenkin jatkuu aina lasten aikuistumiseen asti. Lukijana minulle ei tullut ollenkaan sellainen olo, että tässä tehdään jotain suuria ja noloja paljastuksia, päin vastoin. Tikkanen kirjoittaa melkolailla dokumentaristisesti ja yrittää salapoliisin lailla ymmärtää vanhojen kirjeiden perusteella tuota mystistä Emman ja Unon suhdetta. Mielenkiintoista antia oli Emman ja Unon suhteen ymmärtäminen psykologisessa mielessä, lasten elämän kehitys, suhde isään ja ammatinvalinnat. Samoin kuvaukset Unon työstä luennoitsijana 1900-luvun alun yhteiskunnassa oli kiinnostavaa luettavaa.

Voisin lukea toisenkin Tikkasen, vaikka nyt sen Kaksi -kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Ettei vain olisi H. Tikkasella yhtymäkohtia Unon persoonaan?

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin MariaMinnaKirsiMari A. ja Jaana.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai
Tammi 2010, 251 (s.)
Alkuperäisteos Emma & Uno - visst var det kärlek
Suom. Liisa Ryömä

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Naivistit Iittalassa



Vierailin 2-luokkalaisen tyttäreni kanssa Naivistien taidenäyttelyssä Iittalassa. Osuimme paikalle näyttelyn viimeisenä päivänä, jolloin bonuksena oli vielä kiva nukketeatterinäytös. Näyttely sijaitsee upeassa miljöössä Iittalan keskustan vanhassa puisessa koulurakennuksessa. Tuli myös todettua, että näyttely todellakin sopii myös lapsille ei vain itse taiteensa vaan myös näyttelyn toteutuksen ansiosta. Tässä esimerkiksi tauluja luukkujen takana:


Tytär piti omien sanojensa mukaan taulujen värikkyydestä ja monet eläinhahmot kiinnostivat. Tämä Kikka Nýrenin Sirkusperhe viidakkotiellä oli yksi suosikkejamme:


Tytär ihastui myös Tinga Tinga -polkupyörän osiin, jonka alkulähteet ovat Tansaniassa. Käsittääkseni pyörän osat on maalattu Tansaniassa Tinga Tinga -taideyhteisössä (lisätietoja Linnan Pyöräverstaan sivuilta). Kertakaikkisen hienoja ketjusuojia ym.!


Bongasimme näyttelystä myös Petra Heikkilän, joka on tunnettu myös lastenkirjailijana ja kuvittajana, ainakin teoksista Lokin logiikkaa ja Pikku Nunuun löytöretki (Lastenkeskus)Tyypillistä Heikkilän kuvitukselle on isosilmäiset eläinhahmot:



Naivistiselle taiteelle on tyypillistä myös patsas- ja asetelmatyyppiset teokset. Niissä oli monia mielenkiintoisia ja humoristisia oivalluksia. Esimerkiksi Markku Huhtamon Piispan tarkastuksessa konkreettisesti tarkastettiin piispaa ja Hevoskuiskaajassa se onkin heppa joka kuiskaa. Tässä alla Markku Mäen Sonnikuiskaaja Muikkulainen Kuopiosta:


Huomaan, että esimerkkeihin on valikoitunut eläinhahmoja sisältäviä teoksia ja jotta ei tulisi liian yksipuolinen kuva, tässä lopuksi Raija Männistö-Kosken Krapsuta kyljestä, joka henkii jotain naivismille tyypillistä huumoria ja lämpöä:



Näyttely oli mukava loppukesän tapahtuma; tytär jaksoi lopulta katsella ja tutkailla teoksia jopa pidempään kuin äiti! 


Tässä vielä linkki Naivistit Iittalassa -näyttelyn sivuille. *Kuvaukseen ja julkaisuun kysytty lupa järjestäjiltä.

lauantai 24. elokuuta 2013

Puolivälin kommentti Taivaslaulusta

Pauliina Rauhala on kirjoittanut upean esikoisteoksen. Uskallan sanoa näin, vaikka olen vasta puolivälissä kirjaa eikä taideteosta pitäisi arvioida keskeneräisenä.

Vilja ja Aleksi rakastuvat ja perustavat perheen. Vanhoillislestadiolaisuus tuo mukanaan suviseurat, Siionin virret ja ehkäisykiellon. Rauhala kuljettelee Viljan ja Aleksin mielissä ja perheen arjessa. Pidän mm. Aleksin kouluvuosien kuvauksista - ylipäänsä isän mukanaolo on erittäin hyvä juttu, kun käsitellään lasten syntymiä ja pienperhe-elämää, joka on hyvää vauhtia muuttumassa suurperhe-elämäksi.

Parasta on kielellinen ilmaisu. Vaikka Rauhala käyttää tyylillisesti aika rohkeitakin ratkaisuja, mielestäni kokonaisuus on tasapainoinen.

Pidän kalevalaisesta soundista, kuvittelukonditionaalista (Tää ois barbi) ja persoonallisesta, tuoreesta ilmaisusta. Muutama blogitekstikin on mukana, tosin ainakin tässä lukuvaiheessa ne katkovat muuten harmonista kokonaisuutta.

Kirjasta on kirjoitettu positiivisia arvioita monessa blogissa. Linkitän tähän vain Unnin arvion, joka on aika tyhjentävä.

Luin kirjaa äidiltäni, joka oli kyläilemässä ja vei kirjan mukanaan kotipaikkansa kirjastoon. Harmikseni en ehtinyt lukea kokonaan ja nyt olen kirjaston varausjonossa sijalla 14. Niin kauan pitää odottaa, että saan sukeltaa taas näiden ihanien Viljan ja Aleksin maailmaan. Aika hirveää joutua pakosta jättämään hyvä kirja kesken, harvoin tällaista edes tapahtuu!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Miina ja Manu - mikä näissä viehättää?


Olisi helppoa tuomita nämä Satukustannuksen kymmenet Miina ja Manu -kirjat taiteellisesti vähemmän kiinnostaviksi. Toisaalta lasta lukijana täytyy myös kunnioittaa, siksipä koetan kysyä, miksi 3,5-vuotiaalla tyttärelläni on ns. Miina ja Manu -kausi (= luetaan lähestulkoon päivittäin). Kotikokemuksen perusteella kohderyhmä onkin noin 3-5 -vuotiaat.

Miina ja Manu -kirjoja on ilmestynyt pitkä liuta, ensimmäinen jo vuonna 1982. Teksteistä ja kuvista vastaa nimimerkki Teutori ja ainakin uudemmassa Salaperäinen lentäjä on tekijänä Jari Koivisto.

Aloitetaan tarinasta. Kuvassa olevassa Vanhan linnan salaisuudessa Miina ja Manu seikkailevat linnassa ja sattumalta löytävät vanhan aarteen. Juonessa on äärimmäisen jännittäviä elementtejä, kun vanha haarniska alkaa pelottavasti kolista ja salaovikin paukahtaa yllättäen kiinni. Yksinkertaisella tavalla saadaan aikaan lasta kiehtovaa jännitystä. Aiheet vaihtelevat tällaisista jännitystarinoista arkisempiin kuten kiukutteluun tai lääkärireissuun.

Kuvitus on selkeää, esittävää ja perustuu perusväreihin. Kun niitä on kuvakirjalle tyypillisesti joka sivulla, pienempikin lukija jaksaa kuunnella koko kirjan, sillä nämä eivät kuitenkaan ihan lyhyitä. Veikkaanpa, että yksi viehätys on myös tutut hahmot ja tutunlainen kuvitus. Tässä ehkä tullaan sitten siihen taiteellisuuskysymykseen: kaikki kirjat on toteutettu samalla kaavalla eikä kuvataiteellisesti juurikaan etsitä persoonallisia ilmaisukeinoja. Olikohan tarpeeksi diplomaattisesti sanottu? Ehkä Pupu Tupuna saattaa olla tyylillisesti lähin vastaava suosittu kirjasarja.

Osa kirjoista on hyvin opettavaisia, esimerkiksi Miina ja Manu pyöräilevät, Miina ja Manu uimakoulussa ja Miinan ja Manun liikenneaapinen esittelevät ihan hyödyllisiä taitoja ja asioita kuten liikennemerkit. Eräs mieleen jäänyt opittu seikka on Miina ja Manu maatilalla -kirjasta eri viljalajien nimet. Kirjan kautta tämäntapaisia asioita on ollut hauska opetella. 

Nämä kirjat eivät varmastikaan niitä palkintoja, mutta niin kauan kuin näitä saa ostettua suht edullisesti marketeista, suosio on taattu, eikä asiaa varmasti heikennä nimikkokeksit ja värityskirjat. Itsekin niitä on tullut hankittua, koska kaikki lapset ovat näistä pitäneet. Lapset tuntuvat olevan hyvin avoimia lukijoita - lopulta aika harvoin tulee vastaan kirja, josta he eivät ollenkaan pidä.

Mutta mitäpä tuumii itse kohderyhmäläinen? Hän toistaa noin 20 kertaa Tämä on kiva osoitellessaan kirjan takakannesta Miina ja Manu -kirjojen kansikuvia. Enempää en saa kommentteja irti, tai no, kyllä hän innoissaan selittää, millaista ääntä Vanhan linnan salaisuuden haarniskat pitävät kolistellessaan.

Mitä mieltä muut olette näistä? Luetaanko teillä Miinoja ja Manuja? Käykö teillä kaikki kirjat vai ohjaatko hienovaraisesti (tai vähemmän hienovaraisesti) itse arvostamiesi kirjojen suuntaan?

Miina ja Manu Vanhan linnan salaisuus
Teksti ja kuvat Teutori
Satukustannus
2008, 23. painos

tiistai 13. elokuuta 2013

Isabel Allende: Sydämeni Inés


Osallistun tällä Tarukirjan ¡Hola! español -haasteeseen, jossa tarkoituksena on tutustua espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen. Myönnän, aloitin lukemisen helposta päästä, nimittäin tutusta ja turvallisesta chileläisestä Allendesta, jolta esimerkiksi Zorron tarina oli yllättävänkin hyvä seikkailutarina. Muutoin luulen lukeneeni suht vähän alkujaan espanjankielistä(kin) kirjallisuutta.

Sydämeni Inés kertoo kertoo oikeasta historiallisesta henkilöstä Inés Suárezista, joka eli vuosina 1507-1580. Hän oli osallisena espanjalaisten Chilen valloituksessa ja Santiagon kaupungin perustamisessa. Alkusanoissa Allende tuo esille, että historioitsijat pitkään unohtivat Inéksen merkityksen näissä "uroteoissa". Siitä voi tietysti olla montaa mieltä, että onko kyseessä uroteko, kun mennään ja valloitetaan maita. Riippuu kenen näkökulmasta asioita katsotaan.

Allende sanoo pitäytyneensä tarinassaan historiallisiin faktoihin, mutta tietenkin kaunokirjallisen teos on ensisijaisesti historian fiktiivistä uudelleen kirjoitusta, kun kirjailija vaistonsa varassa herättää henkiin historian henkilöitä.

Itse tarina siten on mitä suuremmissa määrin mielikuvituksen tuotetta, vaikka saattaakin olla, että mm. valloitusretkien ajankohdat, reitit ja sotatilanteet pitävät paikkansa. Tämä on myös aika pitkälle rakkaustarina, sillä Inéksen elämässä on muutamakin merkittävä mies, joista yksi on Pedro de Valdivia, yksi Chilen valloittajista.

Kirjassa kuvataan Inéksen matkaa Espanjasta Chilen maille ja uudisraivaajan elämästä siellä; hän itse kertoo vanhana naisena tarinaa tyttärelleen. Mielenkiintoista ainesta on intiaanien kohtaaminen ja valloittamisen problematiikka. Tähän Inéksen loppupuolen pohdintaan kytkeytyy paljon:

Tuo profetaallinen joulukuu oli mapuchejen kapinan alkua, armotonta sotaa, joka ei  ole loppunut neljäänkymmeneen vuoteen eikä loppua näy; veri virtaa niin kauan kuin elossa on yksikin intiaani ja yksikin espanjalainen. Isabel, minun pitäisi vihata heitä, mutta en voi. He ovat vihollisiani, mutta minä ihailen heitä, ja jos minä olisin heidän asemessaan, kuolisin taistelussa maani puolesta, kuten hekin kuolevat.

Mielestäni kirja oli tyylillisesti tyypillistä Allendea mutta ikään kuin isommalla vaihteella: tässä oli enemmän intohimoa, enemmän verenvuodatusta ja väkivaltaa kuin aiemmissa teoksissa. Minun makuuni mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta vähän liian monta väkivaltaista kuolemaa. Toivottavasti Allende ottaisi jatkossa askeleen taaksepäin ja "rauhoittuisi".

Isabel Allende: Sydämeni Inés
Otava, 2006, 367 (s.)
Espanjankielinen alkuteos: Inés del alma mia (2006)

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni


11-vuotias Diamante ja 9-vuotias Vita lähetetään köyhästä italialaisesta kylästä paremman elämän toivossa New Yorkiin 1900-luvun alussa. Ajatelkaa, miten pienenä on pitänyt selviytyä! He asuvat Agnellon luona, joka pitää jonkinmoista vuokramurjua elannokseen. Agnellosta piirtyy aika ankara ja brutaalikin kuva, ja myös hänen vuokra-asukkinsa ovat jos jonkinmoista sakkia. Agnello on kuitenkin Vitan oikea isä, vaikka Vita kuvitteleekin isänsä olevan kuuluisa laulaja Enrico Caruso.

Kirjan lukemisesta on jo useampi viikko ja jälkikäteen parhaiten on jäänyt mieleen, miten paljon raakaa työtä tuon ajan köyhät ihmiset joutuivat tekemään. Diamantekin työskenteli vuosia vesipoikana rautateille eikä tuosta ajasta jäänyt edes säästöjä. Samoin tuossa yhteisössä toimivat alamaailman lait mafioineen, joskaan tuota mafia-nimeä ei kirjassa taidettu käyttää. Kuitenkin rikollisten valta oli suuri ja ihmishengen arvo pieni:

Ero amerikkalaisen hevosen ja italialaisen pikkupojan välillä on seuraava: Jos isäntä jättää hevosen liian pitkäksi aikaa kylmään, voi Society for Prevention of Cruelty to Animals syyttää häntä eläimen pahoinpitelystä, antaa hänelle sakot aina viiteen dollariin asti ja ottaa häneltä eläimen pois. Jos isäntä jättää pikkupojan kylmään, kukaan ei edes huomaa koko asiaa.

Diamante on fiksu ja selviytyjä, mutta löytääkö hän paremman elämän? Hän rakastaa Vitaa, mutta he joutuvat eroamaan, kun Diamante lähtee työnhakuun muualle. Rakastavaisia erottaa usein aika ja välimatka, jopa valtameren mittainen.

Käsittääkseni kirjailija on selvitellyt oman sukunsa vaiheita ja paikoin teos hyppää dokumentaarimaiseen kuvaukseen siitä, mitä tiedon murusia on mistäkin löytynyt. Näiden murusten ympärille kirjailija on rakentanut fiktiivisen teoksen, johon jää paljon aukkoja.

Mielestäni Diamanten myöhemmät elämänvaiheet paljastetaan liian aikaisin ja Vitan, teoksen nimikkohenkilön elämästä olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Muidenkin henkilöiden kohdalle jää aukkoja. Miten esimerkiksi kävi Agnellon Lenalle, joka toimitti amerikkalaisen vaimon virkaa, vaikkei vihille voinutkaan mennä, olihan Agnellolla Italiassa vaimo. Onnettomien sattumusten jälkeen Lena vain häviää tarinasta.

Kokonaisuus on siis rönsyilevä ja aukkoinen, vaikkakin itse teema, italialainen maahanmuuttajayhteisö 1900-luvun Amerikassa, on erittäin mielenkiintoinen. Teos on kansilehden mukaan voittanut Italiassa arvostetun Premio Strega -kirjallisuuspalkinnon.

Diamante tietää, että hänen harjoittelukautensa on päättynyt. Ei ole enää mitään, mitä Amerikka voisi opettaa hänelle tai kätkeä häneltä. Amerikalla ei ole hänellä enää salaisuuksia tai houkutuksia. Hänellä ei ole enää harhaluuloja. Tietyssä mielessä kyse ei ole edes Amerikasta, vaan kaikesta. Tämä on samanlainen paikka kuin muutkin.

Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni
Avain, 2004, 447 (s.)
Italiankielinen alkuteos Vita (2003)
Suom. Taru Nyström Abeille

maanantai 5. elokuuta 2013

Hesarin äänestyksen tulokset


Hesarin järjesti lukijoilleen äänestyksen, jossa metsästettiin 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Omaa listaa miettiessäni tuntui, etten oikein edes muista, mitkä romaanit ovat ilmestyneet juuri tuolla ajanjaksolla, mutta muutama erottui heti omalle listalleni. Lopputulema on hyvin odotettu, sillä Oksasen Puhdistus voitti eikä Lundbergin Jää toisella sijalla ollut yllätys sekään, joskin varmasti tulokseen vaikutti se, että teos oli vasta paljon esillä Finlandia-palkinnon vuoksi.

Äänestyksen kymmenen parasta:
1. Sofi Oksanen: Puhdistus 4004
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) 2982
3. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran 2739
4. Kari Hotakainen: Ihmisen osa 1599
5. Rosa Liksom: Hytti nro 6 1459
6. Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie 1352
7. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 841
8. Katja Kettu: Kätilö 834
9. Antti Hyry: Uuni 813
10. Aki Ollikainen: Nälkävuosi 718

Mielestäni tässä kymmenen kärjen listassa ei ole yllätyksiä. Itselläni tosin Kätilö odottaa vielä hyllyssä ja Sinisalon kirjaa kerran aloitin, mutta se ei ollut ollenkaan minun kirjani.

Oma listani ja alla suluissa sijoitus Hesarin äänestyksen listalla:

1. Sirpa Kähkönen: Hietakehto
(62.) Huono sijoitus suhteessa teoksen laatuun! Lakanasiivet sijoittui paremmin sijalle 44.

2. Sofi Oksanen: Puhdistus
(1.)  Ihan ansaittu tulos.

3. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
(23.) Jee, hyvä sijoitus yhdelle viime aikojen parhaimmalle lukukokemukselleni.

4. Markus Nummi: Karkkipäivä 
(20.) Veikkaan, että kirjan menestykseen vaikutti se, että se suht uutena teoksena oli vielä mielessä; toivottavasti tämä hyvä kirjaa löytää myös myöhemmin lukijansa.

5. Hannu Väisänen: Vanikan palat 
(25.) Väisänen pärjäsi muutenkin, sillä Toiset kengät löytyy sijalta 34 ja Taivaanvartija sijalta 40.

Yksityiskohtana Eve Hietamiehen Yösyöttö nousi sijalle 52. Tämä on mielestäni hienoa, sillä tyylilaji ja aihe ei ole helppo: huumorin sävyttämää tekstiä yksinhuoltajaisästä.

Tässä vielä linkki Helsingin Sanomien listaan, jossa lukijoiden 100 suosikkia. Tässä on muuten samalla hyvä vinkkilista, mitä voisi vielä lukea. Onneksi maailmasta eivät hyvät kirjat lopu!