perjantai 25. tammikuuta 2013

C.S Lewis: Velho ja leijona - klassikkofantasiaa lapsille

Luin eskari- ja ekaluokkaikäisille lapsilleni ääneen C. S. Lewiksen Narnia-sarjan ensimmäisen osan Velho ja Leijona. Hieman mietin, että ovatko he vielä liian nuoria tälle kirjalle, mutta vielä mitä. Tarina sieppasi heidät mukaansa niin, että he istuivat kuuntelemassa kuin naulittu. Koko kirjan lukemiseen käytettiinkin vain pari iltaa.

Kaikki varmastikin tietävät tarinan idean: Neljä lasta lähtee sotaa pakoon maaseudulle persoonallisen professorisedän isoon kartanoon. Siellä tapahtuu mysteerisiä asioita, kun yhden vaatekaapin kautta tupsahdetaankin toiseen maailmaan, Narniaan.

Narniassa valkea velho huseeraa pahojaan ja vallitsee ikuinen talvi. Tämä kylmyyden taika murtuu Aslanin tullessa ja neljän ihmisen lapsen istuessa neljällä valtaistuimella. Lapset Lucy, Susan, Edmund ja Peter ystävystyvät Narniassa hyvisten kanssa, kuten faunin ja majavien. Mutta Edmund pettää sisaruksensa valkean velhon taikajuoman ansiosta ja paljastaa heidät velholle. Lopulta Aslan, pelottavan hyvä ja vaikuttava leijona, tuo mukanaan kevään ja pelastuksen.

Tarinassa käsitelläänkin siten petosta, anteeksiantamista ja uhrautumista. Se on täynnä tunteita laidasta laitaan, mutta ennen kaikkea se oli tämänikäisille lapsille jännittävä hyvän ja pahan taistelu.

Kirjassa oli liitteenä muutamia kuvia kirjasta tehdystä elokuvasta. Alkuun tämä harmitti, sillä valokuvamaisen kuvan voima on niin suuri - olisin pitänyt enemmän vanhempien painosten mustavalkoisista pikku kuvista. Lapset tuijottivat kuvat läpi moneen kertaan ja niihin palattiin aina välillä. Monet yksityiskohdat herättivät kiinnostusta ja keskustelua, kuten joulupukin ilmestyminen tarinaan tai Aslanin leijonanharjan leikkaaminen (miten paljon, mistä kohti jne.)

Itselleni ääneen lukiessani korostui runsas ympäristön ja luonnonkauneuden kuvaus,  mihin joskus kirjaa nuorena lukiessani en niin kiinnittänyt huomiota; oli vihreitä tiheikköjä, punarintojen laulua, purojen solinaa, tuoksuvia kukkaketoja ja pehmeitä sammalia. Tarinassa vilisi paljon erilaisia hahmoja, kuten hurmaava jättiläinen Rumpelipum, ja vastapainoksi oli pahisten kuvausta, kuten seuraavassa, jossa kertoja myös puhuttelee suoraan lukijaa:

Olipa siinä väkeä! Hirviöitä, joilla oli kammottavat hampaat, ja miehiä, joilla oli härän pää. Ihmissusia ja pahojen puiden ja myrkyllisten kasvien henkiä; ja sitten siellä oli niin kammottavan näköisiä olentoja, etten aio kuvailla niitä, sillä silloin aikuiset eivät ehkä antaisi sinun lukea tätä kirjaa.

Tämäntapaista teksti oli kauheimmillaan, mutta pojan mielestä parasta olikin hyvisten voitto. Lapsille kirja oli vaikuttava, vaikka luulen, etteivät he ihan kaikkia sanoja ymmärtäneet kentaureista dryadeihin ja minotauroksiin. He olisivat silti halunneet lukea heti uudelleen, tai paremminkin kuunnella uudelleen.

Kirjoitettuani tämän googlasin muita blogikirjoituksia ja löysin Lumiomenan Katjan kirjoituksen - hän oli myös lukenut kirjan ääneen lapselleen, vieläpä samanikäiselle ja samoin kokemuksin!

Ääneen lukemisessa on sitä jotain. Tietysti iltasatuja on aina luettu lapsille, mutta miksei aikuisetkin voisi lukea ääneen toisilleen. Mikäs sen parempaa parisuhteen laatuaikaa.

Edit. 3.9.2013 Noin puoli vuotta kirjan lukemisen jälkeen: Lapset ovat yllättäen muistelleet sitä "leijonakirjaa", jossa on se "Narnia". He muistelivat nimiä ja tapahtumia ja vaativat, että kirja täytyy heti hakea kirjastosta uudestaan. Tätä kärttäystä on nyt jatkunut parina päivänä, joten uusintalukukierros on tulossa.

C.S. Lewis: Narnian tarinat: Velho ja leijona
Otava, 2005, 175 (s.)
Alkuteos: The Lion, the Witch and the Wardrope (1950)
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Käännöstä tarkistanut Tarja Kontro 2005

tiistai 22. tammikuuta 2013

Minna Canth: Köyhää kansaa


Luin välipalaksi hyllystä pitkästä aikaa Minna Cantin pienoisromaanin Köyhää kansaa kokoelmasta Ihmiskohtaloita,  mutta olisihan se pitänyt arvata, että Marin tarina oli enemmän kuin välipala.

Tarinan Mari on perheenäiti, joka yrittää selviytyä jokapäiväisestä elämästä eli käytännössä pitää perheensä hengissä. Mies on vähän saamaton eikä löydä töitä, ja hänen housunsa ovat niin hiutuneet, että takapuoli paistaa. Vuokraisäntä on tyly ja vie vaikka viimeiset huonekalut vuokran edestä. Sentään ystävälliseltä naapurilta irtoaa kerran keittoa, mutta muuten ruokana on vain kerjuulla saatu peruna tai hiirensyömä leipäpala. Mari on kovilla fyysisesti ja henkisesti, kun pienin vielä sairastuu ja menehtyy.

Tällaista köyhyyttä on vaikea kuvitella tänä päivinä, tai jos äärimmäistä köyhyyttä on, on myös ainakin periaatteessa jonkinlaisia yhteiskunnan turvaverkkoja. Marilla ei ollut ruokaa, ei mahdollisuutta vaihtaa märkää vaippaa pienelle kuiviin. Eikä mistään tullut apua. Niinpä Marin kokemus oli tämä: köyhän puolta ei kukaan pidä.

Pienen kuolema katkaisi lopullisesti Marin otteen. Jo aiemmin hänellä oli ollut pimeitä ajatuksia, sellaisia, että josko olisi parempi tukehduttaa kaikki ja hypätä itse avantoon. Hän tunsi outoa kiristystä aivoissa ja levottomuutta.

Köyhää kansaa oli aikanaan yhteiskunnallinen kannanotto köyhien puolesta, mutta nyt lukiessani mieleen jäi Marin mielenliikkeiden kuvaus. En ole pitkään aikaa lukenut niin koskettavaa lopetusta. Muutamia yksittäisiä sanontoja lukuunottamatta kielikään ei tuntunut vanhahtavalta:

Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni, karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. (--) Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä.

Ihmiskohtaloita-kokoelmassa oli myös kertomukset Kauppa-Lopo ja Salakari, mutta en osannut enää keskittyä niihin, kun tämä kosketti niin. Klassikot on rautaa. Jos Minna eläisi tänään, mistä hän kirjoittaisi?

Lisäys: Ilokseni huomasin, että Canth on ollut esillä blogeissa, tässä esimerkiksi Annikan arvio.

Minna Canth: Ihmiskohtaloita
(Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Salakari)
Otava, 1944, 280 (s.)
(Köyhää kansaa on alunperin ilmestynyt v. 1886)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Ravilon kirjan Eerika on äpärälapsi, suomalaisen Ennin ja saksalaisen sotilaan tytär. He asuvat Lapissa pienessä kylässä, tiukan uskonnollisessa ympäristössä, jossa aviotonta lasta kohtaan ei tunnettu sympatiaa. Koulussa sai nippa nappa käydä istumassa mutta ei hänelle siellä mitään puhuttu.

Myöhemmin Eerika muistelee lapsuuttaan Lapissa ja kaipaa sitä, kun pystyi kuulemaan tippuvien lumihiutaleiden sihinän hangelle. Eristäytymisestä huolimatta luonnonläheinen elämä näyttäytyy myöhemmin kipeänä kaipuuna, mutta sitä samaa lapsuuden Lappi-maisemaa ei enää löydykään.

Ai niin, tämähän on kansilehdellä nimetty rikosromaaniksi, mutta kirja ei selvästi solahda mihinkään genreen eikä tietysti tarvitsekaan.

Rikos liittyy ihmissuhteisiin ja alistamiseen, jota Eerika myöhemmin aikuisena kokee Etelä-Suomessa eläessään. Hänen tarinansa käsittelee suhteitaan nuoruuden rakkauteensa, aviomieheensä, poikaansa ja anoppiinsa sekä yleensä elämäänsä perheenäitinä ja saksalaisen sotilaan tyttärenä.

Juuri tätä ennen luin Ravilolta Kuolleet lehdet ja tässä teoksessa tyyli ja teemat jatkuivat hyvin samanlaisina. Esimerkiksi molempien kirjojen päähenkilö oli samaan tyyliin uskonnonvastainen. Varmasti tuomitsevaa ja armotonta lahkolaisuutta onkin syytä kritisoida mutta minua vähän häiritsi ihan samanlaisina jatkuvat kielikuvatkin juutalaisten saduista ja "jumalantömpelöstä".

Ravilon vahvuus on tarinassa. Eerikan elämä vie mukanaan ja kirja oli pakko ahmia loppuun.

Tässä Booksyn arvio. Myös Jori ja Salla ovat kirjoittaneet teoksesta.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Myllylahti Oy, 2012, 430 (s.)

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet

Hilkka Raviloa pidetään hyvänä mutta vaiettuna kirjailijana. Blogeissa hän on saanut jonkin verran huomiota ja itsekin kiinnostuin lukiessani arvioita hänen uusimmasta teoksestaan Nimeltään Eerika. Mistä tuo tuntemattomuus sitten johtuu? Tuntemattomammasta kustantajasta? Kuolleet lehdet -teoksen päähenkilö, Orvokki, kirjoittaa elantonsa eteen ja kommentoi mm. näin:

Kirjailija ei nykyisin ole kirjoja kirjoittava ihminen, se on tuote. Helpoimmin tuote saadaan tehdyksi nuoresta naisesta, jolla on pitkä tukka ja nahkainen minihame.

Ehkä näin on, mutta toisaalta haluaisin uskoa vetävän tekstin voimaan hieman idealistisestikin. Esimerkiksi viimeisintä Finlandiavoittajaa en ole nähnyt minihameessa. Ja onpa Ravilo itsekin ollut aikoinaan ehdokkaana teoksellaan Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tietysti äänessä on fiktiivinen henkilö, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että Orvokki toimii kirjailijan äänitorvena. 

Kuolleet lehdet on määritelty rikosromaaniksi ja sellainen se onkin, mutta ei mikään perusdekkari, jossa lukijaa kuljetellaan murhan tutkinnassa poliisin/etsivän/ lakimiehen mukana ja jossa arvoitus ratkeaa lopuksi. Orvokki on nimittäin aviovaimo, jonka äänellä tarina kerrotaan. Ravilon teksti on hyvin selväpiirteistä; Aikuinen Orvokki kertoo takautuvasti rakastajalleen Mikalle lapsuudestaan, nuoruudestaan sekä avioliitostaan Arvin kanssa. Kertoessaan tarinaansa Orvokki oli muistaakseni 47-vuotias.

Orvokki on nuorena lapsellisuudessaan mennyt naimisiin ihastuksensa kanssa, joka puolestaan haikailee Amerikkaan lähteneen ja laulajan uraa tehneen rakkautensa perään. Arvi on alistava mies ja kun anoppi Elli kuolee, Orvokki jää käytännössä yksin ja vangiksi taloon. Arvi on järjettömän pihi ja pitää Orvokkia piikanaan. Niin pitkälle Arvi menee, ettei esimerkiksi anna hankkia vaatteita vaan Orvokki-reppana joutuu pöytäliinasta sommittelemaan itsellensä mekon.

Tästä alistamisen kuviosta Orvokki taistelee pikku hiljaa eroon ja kostaa. Hän muun muassa löytää kirjoittamisen taitonsa. Tässä onkin sitten aikaa roisia tekstiä, kun Orvokki kirjoittaa salanimellä novelleja miestenlehtiin. Aika tyrmääviä ovat myös uskontoon liittyvät kommentit. Orvokki oli syntynyt avioliiton ulkopuolella, mikä oli tuohon aikaan 40-luvulla Lapin kylillä suuri häpeä, ja Orvokin ja isänsä uskonnonvastaisuus tulee ilmeisesti muun muassa tästä syrjinnästä.

Jotain vetävää tässä kirjassa oli. Henkilöhahmoissa oli voimaa ja tekstissä oli mukavaa entisajan elämän kuvausta. Jännitys pysyi loppuun saakka eikä juoni ollut mitenkään ennalta arvattava. Samalla teos oli kuitenkin jollain tapaa rosoinen, mutta kyllä se silti sai minut tarttumaan teokseen Nimeltään Eerika, jonka alkulehdiltä jo voi sanoa, että Ravilon tyyli on täysin tunnistettava ja omanlaisensa. Samat teematkin tuntuvat jatkuvan.

Salla on perusteellisemmin tutustunut Raviloon ja kuvaa hyvin hänen tyyliään. Äkkiseltään muita arvioita tästä kirjasta en löytänytkään.

Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
2006, Myllylahti Oy, 303 (s.)

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Helena Sinervo: Runoilijan talossa


Helena Sinervo on kirjoittanut vuonna 2004 elämänkertaromaanin runoilija Eeva-Liisa Mannerista. En tiedä olenko koskaan lukenut niin mielenkiintoisia jälkisanoja kuin tässä; niistä oli pakko aloittaa koko kirja. 

Kirjaa varten Sinervo on haastatellut kirjailijan tuttavia ja käyttänyt kirjallisia lähteitä kuten kirjeitä. Sinervo kirjoittaa, että elämäkerran sijasta Manner vain alkoi elää fiktiivisenä hahmona hänen mielessään. Ja todella voimakkaana sellaisena. Haluaisin uskoa, että hän on saavuttanut tässä fiktiivisessä hahmossa jotain Mannerin omasta äänestä.

Kirjailija asuu Espanjassa, talon katto romahtaa ja Eeva-Liisan elämä on muutenkin yhtä tunteiden myrskyä. On epätoivoisia rakkauksia miehiin ja naisiin ja väkivaltaista lapsuutta. Mielisairauskin käsitellään mitään peittelemättä ja todella taitavasti. On myös kommentteja kirjailijan teoksista, noista "onnettomista tekeleistä".

Rakenne menee luvuittain lähes episodittain. Pidin siitä, että luvuilla oli selvät otsikot tyyliin 14. luvussa Eeva-Liisa siteeraa itseään ja sanoo, että ruumis tietää kaiken mutta oppineessa päässä on naula, tai 32. luvussa Eeva-Liisa halveksii maailmaa. Niissä oli selkeydessään outoa voimaa.

Kun luin, teki koko ajan mieli alleviivata, mutta en iljennyt, sentään kirjaston kirja.

Tämän myötä Mannerin runouden lukeminen saisi ihan uusia ulottuvuuksia. Samalla tämä oli ensi tutustumiseni runoilija Helena Sinervoon ja aika vakuuttava sellainen.

Runoilijan talossa sai aikanaan Finlandia-palkinnon, enkä yhtään ihmettele miksi.

Ps. Kameraa ei ollut, joten kuvassa etelän ruusuja patiolla. Eeva-Liisan patiolla oli dama de la noche, bougainvillea-muunnos, sypressejä sekä monia tuntemattomia kasveja. Banaanipuu, ruoho, oli puhkaissut aurinkokatoksen.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi, 2004, 240 (s.)

tiistai 8. tammikuuta 2013

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo



Juha Itkosen teosta on luonnehdittu intiimiksi sukupolvitarinaksi. Ennakkoon ajatellen oli mielenkiintoista lukea, millainen on Itkosen tulkinta sodanjälkeisten sukupolvien tarinasta, kun maan raivaus ja sodat eivät enää ole suomalaisen yhteiskunnan keskiössä leimaamassa kaikkea elämää. Tartuin kirjaan heti kun olin saanut edellisen joululahjani, juuri noista sota-ajoista kertovan Hietakehdon luettua.

Teoksen henkilöhahmoina on isä ja poika, Esko ja Esa. Eskon vaimo Liisa on oikeastaan kolmas päähenkilö mutta Esan vaimo Marjaana ei itse pääse paljoakaan ääneen. Kolmatta sukupolvea edustaa Miia, Esan tytär. Sukupolvien ketju näkyy myös viittauksina Esan ja Liisan vanhempiin. Käytännössä kirja kulkee aina Wikipedian aikoihin asti.

Juoneltaan teos ei ole kovin erikoinen, onpahan vaan tavallisten ihmisten tavallista elämää. Olennaista onkin kirjan tematiikka: ihmissuhteet, lähinnä Esan suhde isäänsä ja tyttäreensä sekä yhteiskunnalliset muutokset. Kertojan äänenä on pitkälti Esa, joka kohdistaa sanansa Miialle ikäänkuin selittäen omaa osuuttaan elämässä. Esko puolestaan ihailee Amerikkaa ja luo menestyksekkään uran televisiokauppiaana. Hänen intohimonsa on tv- ja radiolaitteet; on Salorat, Luxorit, Grundigit ja Asat. Esa valitsee toisin, hän haluaa kirjoittaa, mutta joutuu kohtaamaan paljon vastoinkäymisiä. 

Erilaisten tuotemerkkien ja yksityiskohtien vyöry oli herkullista luettavaa Marie-kekseistä lähtien. Itkonen on kirjailijana arvatenkin tehnyt valtavan määrän työtä kaikkien yksityiskohtien osalta. Tällaiselle osittaiselle penkkiurheilijalle oli esimerkiksi hienoa lukea Tokion olympialaisten avajaisista - kuin olisi itsekin päässyt paikan päälle! Monessa kohtaa tarina mukavasti vältti pienet sudenkuopat, vaikka paikoin sinne oltiin menossa. Tai ehkä Itkonen rakenteli näitä koukkuja tietoisesti.

Henkilökohtaisesti oli myös kutkuttavaa seurata kirjassa esiintyviä tuttuja paikkoja Hämeenlinnan Aulangosta Oulun Nallikariin. Tällöin lukija hauskasti sijoittaa hahmot tuttuihin mielikuviin. Itkosen teksti saa aikaan hykerryttävän kokemuksen; lukeminen tuntuu soljuvan kuin itsestään etenkin Esan mietteisiin uppoutuessa.

Mietin pitkään, ovatko alun ja lopun viittaukset Tsehoviin (huom. s= se toinen s) päälleliimattuja vai ei. Eivät ne ole.

On haastavaa ennustaa, miten pitkälle teoksen siivet kantavat. Tuleeko se pidemmän päälle olemaan jonkinlainen tämän ajan sukupolvien tulkki vai jääkö se unholaan hyvänä, mutta ei sittenkään sellaisena veret seisauttavana ajankuvana, josta tulevien vuosikymmenten koululaiset väsäisivät esseitä tutustuessaan isiensä ja isoisiensä nuoruuteen? Niin, millaisiksi lopulta muodostuvatkaan sodanjälkeisten sukupolvien merkkiteokset, kun sotaa ei tarvitse enää niin käsitellä, kun ollaan jo raivattu tämä maa?

Kirja liikkui minun mukavuusalueellani niin, että innolla odotan Itkosen seuraavaa. Se sijoittui 9. Blogistanian Finlandiassa (ks. Sallan lukupäiväkirja). Eihän tuo mikään huippusaavutus ole, mutta voisi olla huonompikin. Osallistun tällä postauksella Jokken 13 haasteeseen.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava, 2012, 515 (s.)

torstai 3. tammikuuta 2013

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo: Elli ja tuttisuu



Sain kustantajalta arvostelukappaleen, jonka mielelläni "testasin" oman juuri 3 vuotta täyttäneen tyttäreni kanssa. Kirjailija Mila Teräksen ja kuvittaja Karoliina Pertamon uusi lasten kuvakirja sopii lapsiperheisiin täsmänä etenkin jos tutista luopuminen on ajankohtaista. Omalle lapselleni tutti ei enää herätä tunteita, mutta siitä viis, kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista.

Kirjassa äiti houkuttelee Elli-tyttöstä luovuttamaan tuttinsa oravan vauvalle. Sitten lähdetäänkin ruokailun ja vaatteiden laiton jälkeen ulos syksyiseen luontoon. Matkalla tavataan muun muassa hämähäkki Koipinen ja kärpässieni, mutta lopulta Elli jättää tutin kuusen juurelle oravan pesän lähelle. Jälkikäteen Elliä harmittaa, mutta äidin syli ja uni tuovat lohdun, ja loppukin on onnellinen.

Kirjan kieli on yksinkertaista etenkin lauseiltaan: Tutti maistuu ihanalta. Elli rakastaa tuttia. Tutti on kiinni paidassa nauhalla. Siinä se pysyy turvassa. Päälauseet toistuvat ja kieli on toteavaa. Ajattelisin, että tämä mahdollistaa hitaan lukemisen, jossa lapsen ja aikuisen väliselle vuorovaikutukselle jää tilaa, kun kerronta ei ole tiukan tarinallista. Vastapainoksi on onneksi myös jonkin verran kielikuvia, esim. sateen saappaat saapuvat, mikä luo sadun tuntua.

Kuvitus saa suuren roolin, tietysti, kun kuvakirjasta on kyse. Rouva Huu tietää kertoa, että Pertamon kuvitus on syntynyt eri elementtejä ja pintoja toisiinsa yhdistäen kollaasitekniikalla. Tätä en todellakaan olisi osannut päätellä itse kuvien perusteella. Kuvien värimaailma on murrettu ja syksyinen, on keltaista, oranssia, punaista; kansikuva kuvaa hyvin koko kirjan värimaailmaa ja tyyliä. Asettelut sivuille ovat monipuolisia, esimerkiksi yhden aukeaman formularata kutsuu lasta seuraamaan sitä sormellaan. Kuvituksessa on paljon yksityiskohtia, jotka kestävät monta lukukertaa. 

Kirjassa esitetään kysymys, että voiko pilvien päällä kävellä? Tämä nauratti ja kiinnosti tavattomasti. Seuraavassa 3-vuotiaan pohdintaa asiasta: Eihän noiden puiden päältä sinne pääse. Sieltähän voi tippua ja tulee pipi! Ei niiden päällä voi kävellä, kun ne on niin korkeella.

Toinen hyvin kiinnostava kohta oli Elli maalaamassa omaa kuvaansa. Mutta mikä oli lapsen mielestä kaikkein parasta kirjassa? -Pupu Pumpulinen! Niinpä, ihanat eläinhahmot, Pupu Pumpulisen lisäksi Hämähäkki Koipinen, Harakka Huttula, Kettu Konstinen ja muut eläinhahmot tuntuvat olevan lasten ikisuosikkeja. 

Mielestäni kirja parani lukukertojen myötä, olemme lukeneet sen noin neljä kertaa. Itsekseen tytär ei ole kirjaa katsellut, kuten joitakin suosikkejaan, mutta on mielellään lukenut sitä kanssani uudelleen. Kaikenkaikkiaan kirjassa yhdistyy hienolla tavalla tämän päivän lapsen arki kännyköineen ja päiväunineen ja satumaailma personoitujen eläinhahmojen kautta. 

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo: Elli ja tuttisuu
Otava, 2012, 30 (s.)

tiistai 1. tammikuuta 2013

Anne Tyler: Amerikan lapset

Kaksi Koreasta samaan aikaan adoptoitua lasta, kaksi erilaista perhettä, perusamerikkalaiset Donaldsonit ja iranilaistaustaiset Yazdanit, siinäpä herkullinen lähtökohta kirjalle. Adoptiotyttäret yhdistävät kaksi erilaista perhettä ja perhe pitää tässä käsittää laajasti, sillä sukujuhlat ja loppua kohden isoäidit ja -isät  saavat ison roolin.

Odotin lapsettomuudesta ja  adoptiosta kertovaa kirjaa eikä se ollut sitä. Odotin kulttuurieroja käsittelevää kirjaa ja, no joo, sitä oli jonkun verran. Ennen kaikkea kirja oli "vain" tarina erilaisista ihmisistä ja heidän ihmissuhteistaan, ystävyydestä, rakkaudesta, jopa sairaudesta.

Jotain kliseisen amerikkalaista on esimerkiksi "äiti"- ja "isi" -rintanapit, mutta ei Bitsy Donaldson mistään komediasarjasta kuitenkaan ole, päinvastoin, hän on nainen, joka menee äärimmäisyyksiin pitäessään yllä tyttären korealaisia taustoja, esim. etnisten vaatteiden kautta.

Toinen äiti, Ziba, jää taustalle, kun hänen miehensä äiti,  iranilainen maahanmuuttaja Maryam nousee keskeiseksi henkilöksi. Maryamin kautta käsitellään jokin verran sopeutumista uuteen kulttuuriin, vaikka muutosta on jo vuosikausia:

"Sitä rupeaa uskomaan että ulkomaalaisuus määrittää jotenkin elämää. Ajattelee, että kaikki olisi erilaista jos vain kuuluisi joukkoon. "Jos vain olisin kotona", sitä sanoo ja unohtaa, ettei kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeen kuuluisi sinnekään. Ei olisi kotona missään."

Kirjan lukemisesta on jo muutama viikko ja mieleen on jäänyt lähinnä tämä upea iranilais-amerikkalainen vanhempi nainen. Tyler kirjoittaa kyllä sujuvasti, mutta ehkä ennakkoon ajatellen odotin jykevämpää ja purevampaa teosta; minulle kokonaisuus jäi vähän laimeaksi arjen kuvaukseksi, mikä ehkä onkin se kirjan juju. Väistämättä kuitenkin vertailin Jean Kwokin niinikään Amerikkaan sijoittuvaan teokseen Girl in Translation, joka oli mielestäni paljon vaikuttavampi.

Google listaa ensimmäisiksi Lumiomenan Katjan ja Kirjavan kammarin Karoliinan arviot.

Anne Tyler: Amerikan lapset
Otava 2008, 329 (s.)
Alkuteos: Digging to America (2006)
Suom. Kristiina Rikman