sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Antti Majander sanoo arviossaan Helsingin Sanomissa (26.2.2014), että tämä kirja on tapaus, että tällaisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä.

Tottakai tällainen kehuva arvostelu asettaa melkoiset odotukset kirjalle ja ylipäänsä sai minut kiinnittämään  huomiota koko teokseen.

Kyseessä on realistinen romaani Suomen lähihistoriasta ja eräänlainen sukutarina. Ajallisesti liikutaan aivan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle ja paikallisesti jossakin itäisessä ja eteläisessä Lapissa tai Pohjois-Pohjanmaalla. Tuntureita näkyy ja Ouluun on matkaa. Majander paikantaa tapahtumat Kuusamoon ja arvelee taustalla olevan vaikutteita Kinnusen oman suvun vaiheista.

Rakenteellisesti ei kuitenkaan edetä kronologisesti, mikä on toimiva ratkaisu, sillä näin lukija kiinnitetään salaisuuksien ja kysymysten verkostoon. Lopussa tulee väistämätön halu palata takaisin ja lukea saadun tiedon perusteella uusin silmin aiempia osia. Vuorollaan jokaisen tarina saa osansa: Maria, Marian tytär Lahja, hänen miehensä Onni ja heidän poikansa vaimoineen.

Tarinan alkuäiti Maria on itsenäinen ja voimakas nainen ja kätilö ammatiltaan. Hän rakennuttaa itselleen talon ja siitä tulee kylän keskeinen paikka, josta kätilö tarpeen tullen haetaan apuun. Maria on erittäin kunnianhimoinen ja vastoin tuon ajan yhteiskunnan moraalisia vaatimuksia kasvattaa yksin aviotonta tytärtään.

Kuriositeettina ei voi välttää ajatusta, että mieskirjailija kirjoittaa kätilön työstä, mutta miksikäs ei, eihän synnytys siihen liittyvine tapahtumineen ole yksinomaan naisten omaisuutta, vai miten tuon kielentäisi? Itse asiassa tässähän on juuri kirjallisuuden voima, kun kirjoittaja voi kuvitella, mitä haluaa.

Ihmismielen ymmärryksessä ja sen taidokkaassa kuvauksessa on Kinnusen vahvuus. Sivutaanpa teoksessa myös syntyvyyden säännöstelyä ja uskonnollisten yhteisöjen käytänteitä aina paljonpuhutuista hoitokokouksista alkaen. Mutta tällaiset teemat eivät nouse mitenkään keskeiseksi vaan ovat "vain" yksi juonne ihmisen elämässä.

Lapin sota on läsnä evakkomatkana, kun elämän kestänyt kodinrakennus on pakko jättää taakse. On niin riipaisevaa lukea, kun mietitään, mitä reppuun otetaan ja mitä jätetään. Kinnunen taitaa hienovaraisen kertojantaidon ja kykenee yksityiskohdilla luomaan jännitteitä. Mitä esimerkiksi tehdä talon avaimella, kun talo jätetään evakkoon lähdettäessä? Seuraavassa esimerkki dialogista, joka on yhtä aikaa pientä ja suurta:
-Se siellä takkaa rakentaa, Lahja kertoo seinän tapetille.
-Mitä tekee? Kaarina kysyy.
-Takkaa siihen uunin paikalle.
-Vai sellaista tekee.
Kaarinan ääni on pehmeämpi. Se sulkee oven ja askelet kuuluvat menevän alakertaan.
En tiedä käykö kontekstista irrotetusta dialogiesimerkistä ilmi se, että kyseessä on tämän perheen tunteiden ilmaisun räiskettä. Lahja ottaa miehekseen Onnin, joka on ihanteellinen aviomiesehdokas, sillä hän ottaa Lahjan tyttären omakseen ja tulee myöhemminkin toimeen erittäin hyvin perheen lasten kanssa. Lahjan kanssa on kuitenkin vaikeaa ja hän näyttäytyy äreänä vaimona; sisäinen tuska heijastuu töksähtelevänä käytöksenä. Perheessä päädytäänkin katkeran puhumattomuuden ja salaisuuksien tielle, mikä johtaa siihen, että lämpimistä perhesuhteista ei lopulta ole paljoakaan jäljellä. Lahjan ja Onnin pojan vaimo Kaarina on kuin raikas tuulahdus kaiken katkeruuden keskellä, mutta jaksaako hän elää samassa talossa anoppinsa kanssa?

Teos on kielellisesti ja tyylillisesti tasapainoinen, mikään ei tökkinyt. Mielestäni Kinnunen on kyllä näyttänyt kirjailijan taitonsa ja teos on ehjä, harkittu ja taitava kokonaisuus. Sellaisenaan se solahtaa sivuuttamattomana ja jollain lailla luontevana osana kotimaisten realististen romaanien ketjuun. Seuraavassa sitaatissa jotakin keskeistä siitä hengestä, mitä Kinnunen haluaa tästä perheestä ja ehkä myös jotakin (pohjois)suomalaisuudesta sanoa:
Valtava talo täyttyi hiljaisuudesta ja kohteliaasta huomioonottamisesta, jossa aukijätetty ovi varmuuden vuoksi työnnettiin hiljaa kiinni, jottei rikottaisi toisen rauhaa. Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä oli mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien omien vankeja.
Miten vaikeaa on joskus ylittää nuo näkymättömät rajat.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy, 2014, 240 (s.)
(Luettu e-kirjana)

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Maksim Gorki: Orlovin pariskunta


Jaanan Venäjä-haasteen innoittamana käänsin katseeni kirjahyllyni venäläisiin klassikoihin, jotka ovat olleet pitkään lukematta. Itse haasteen suorittaminen jäi väliin - olen ihan onneton kaikissa haasteissa -, mutta pääasiaa eli venäläisen kirjallisuuden lukemista on kyllä tapahtunut jonkin verran. Tunnustan, että venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu lähinnä Dostojevskiin ja etenkin nykykirjallisuus on jäänyt väliin.

Aloitin kuitenkin klassikoista ja  Nikolai Gogolin teoksesta Kuolleet sielut, mutta se oli auttamatta liian hidas teos minulle ja jäi kesken. Toinen hyllystäni löytynyt klassikko oli Maksim Gorkin Orlovin pariskunta.

Tässä kirjassa olikin enemmän jytyä. Siinä missä Kuolleet sielut oli viipyilevää tekstiä, Orlovin pariskunta on lyhyt, noin sadan sivun mittainen tarina suutari Grigori Orlovista ja vaimostaan Martjonasta. Aluksi hieman huokailin, että jaaha, kyse on parisuhdeväkivallasta, kun Grigori hakkaa vaimoaan:
-Senkin tylppäkärsäinen emakko! Mitä sinä luulet ymmärtäväsi? Mokoma ämmänräähkä!
Kirjaa voisikin lukea yhdenlaisena psykologisena kuvauksena väkivallan kierteestä, jossa mies selittelee tekojaan Grigorin sanoin:
-Taas alkaa tuo ruikutus! Minuun koskee tuhat kertaa enemmän, kun lyön sinua. Käsitätkö? No, ole sitten hiljaa. 
Toisin sanoen mies etsii oikeutusta hakkaamiselleen ja kääntää tilanteen niin, että vaimo onkin syyllinen. Oma paha olo projisoidaan läheiseen.

Kaupungissa kuitenkin riehuu kolera ja pariskunta päätyy toisten kehotuksesta lähtemään ulos pahaisesta kellarikodistaan töihin sairaalaan. Tästä aukeaa mielenkiintoinen teema tiedon merkityksestä ihmisen kehitykselle ja ajattelun avartumiselle.

Grigori painiskelee elämänsä kanssa; kunnianhimo ja tyytymättömyys omaan elämään nousevat. Grigori on pääosassa mutta mielestäni suurimmat muutokset tapahtuvat Martjonan mielessä. Suostuuko hän vielä alistettavaksi? Miten Grigori ja Martjona löytävät tien pois tylsästä elämästään? Kumpikaan ei näytä enää tyytyvän entiseen.

Kirja kyllä antaa lopulta myös selkeitä vastauksia, mikä tyydyttää lukijaa. Kokonaisuudessaan Orlovin pariskunta on mielestäni hyvä teos, joka kesti kaksikin lukukertaa. Ei siis mikään turha klassikko ihmismielen kuvauksesta.

Lisää venäläisestä kirjallisuudesta ja linkkejä tässä Jaanan postauksessa.

Maksim Gorki: Orlovin pariskunta
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1980, 104 (s.)
Venäjänkielinen alkuperäisteos Suprugi Orlovi (1897)
Suom. Eila Salminen

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Nostalgiasarjakuva Uljas Musta


Kirjabloggari palailee tässä talviuniltaan ja aloittaa hieman kevyemmin jälleen lapsuusmuisteloilla. Uljas Musta -sarjakuva perustuu Anna Sewellin samannimiseen romaaniin Black Beauty, joka on ilmestynyt niinkin varhain kuin 1877. Kirja oli aikanaan menestys ja siitä on tehty useampikin elokuvaversio.

Sarjakuvassa, mikä kaiketi pitkälti mukailee kirjan juonta, Uljas Musta syntyy hyvään kotiin ja on upea, hyväluontoinen hevonen. Se joutuu kuitenkin erilaisten käänteiden kautta omistajalta toiselle, joista osa on hyviä ja osa huonoja. Juonellisesti sarjakuvassa tapahtumat seuraavat toisiaan nopeaan tahtiin ja huipentuma ja todellinen nyyhkykohtaus on tämä, jossa Uljas Musta antaa uupuneena periksi ja rohjahtaa maahan, kun ei enää kertakaikkiaan jaksa vetää lastiaan:



Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä ylirasittunut Uljas Musta päätyy lopulta viisaisiin käsiin, jotka antavat sen levätä ja toipua. Uudessa kotipaikassaan Uljas Musta tapaa nuoruuden hoitajan Joe Greenen, joka ei aluksi edes tunnistanut vanhaa ystäväänsä, niin runneltu se oli:


Tarinan keskiössä on käytännössä eläinten kaltoinkohtelu ja Uljas Musta emoineen todistaa esimerkiksi metsästysonnettomuutta, jossa hevonen joudutaan lopettamaan sen kompastuttua. Iso lauma ratsastajia jahtaamassa yhtä jänistä on jotain, mitä he eivät voi käsittää. Tietysti sarjakuvassa tulee esille muutenkin englantilaista vanhaa kulttuuria ajureineen aikana, jolloin autoja ei ollut.

Tarina kerrotaan Uljas Mustan äänellä minä-muodossa, mikä tietysti yli-inhimillistää tarinan, joka on muutenkin naiivi, mutta ei se haittaa, pystyin edelleen täysin eläytymään lapsuuden yhteen suosikkisarjakuvaani.

Piirtäjänä on Rudy Nebres, filippiiniläinen sarjakuvataiteilija, jonka mustavalkoinen tyyli on mielestäni tässä hieno, vaikka etenkin nuoremmat ihmiset ovat jotenkin kloonatun kauniita.

Luin tätä 1980-luvulla hiirenkorville, onko sinulle tuttu?

Anna Sewell: Uljas Musta
Piirtäjä: Rudy Nebres
Lehtimiehet oy, 1979, 62 (s.)