tiistai 27. marraskuuta 2012

Grimmin sadut



Risto Räppääjien, upean uuden Diktaattorin (Stark & Bondestam) ja muiden modernien kirjojen lomassa luin vaihteeksi myös perinteisiä Grimmin satuja lapsille. Vanhoja klassikkosatujahan on aika ajoin lehtien palstoilla syytetty liian pelottaviksi ja jopa traumatisoiviksi (ks. esim. vanha Iltasanomien juttu). Mutta mitä tuumivat omat 5- ja 7-vuotiaat "koehenkilöni"?

Väkivaltaahan useissa vanhoissa saduissa tavallaan on, mutta taustalla on aina hyvän ja pahan taistelu. Ajatellaanpa vaikka tätä perinteikästä satua Susi ja seitsemän pientä kiliä. Siinä kiltti äitivuohi jättää suloiset pikku kilinsä hetkeksi yksin kotiin, ja eikös iso paha susi heti huomaa hetkensä koettaneen. Viekkaudella ja oveluudella se huijaa kilit avaamaan oven ja syö ne suihinsa. 

Palattuaan äitivuohi on tietysti surullinen, sillä vain yksi kili on säästynyt. Mutta susi röhnöttääkin lähistöllä unten mailla pitkin pituuttaan ja äitivuohi huomaa sen vatsassa liikettä. Niinpä se leikkaa saksilla (!) suden vatsan auki ja pelastaa poikasensa. Kostoksi suden mahaan laitetaan kiviä ja vatsa ommellaan kiinni:




Pahan kohtalo varmistetaan siten, että susi vielä hukkuu kaivoon kivivatsansa kanssa. Pienten kilien ja äitivuohen kannalta loppu oli siten onnellinen. Eipä tule ilkeä susi enää vaanimaan ja syömään suihinsa.
 


Lasten kommentti eka lukukerran jälkeen oli: "Uudestaan!" Se ehkä kertoo kaiken, eli ei meillä ainakaan perinteisiä satuja ole liikaa pelätty vaan sopivalla jännityksellä on ihmetelty muun muassa pelottavia noitia. Tästä 70-luvun kokoelmasta luimme moneen kertaan myös ikisuosikit Lumikin ja Peukaloisen.

Lumikin ilkeä noitaäitipuoli lienee ollut se pelottavin satuhahmo tyttärelle. Noitakuvia on vertailtu eri versioista ja välillä on suljettu jännityksestä silmät, mutta ehkä näiden satujen viehätys on se onnellinen loppu. Viesti on se, että pahuus ja pelko ovat voitettavissa. 


Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua
Suomentanut Anja-Liisa Vartiainen
Saksankielinen alkuperäisteksti sadusta Susi ja seitsemän pientä kiliä:
Der Wolf und die sieben junge Geisslein
Kuvittanut Svend Otto S. alkaen 1972, tämä kokoelma painettu 1987
Wsoy

8 kommenttia:

  1. Itse en ole kasvatusneuvoja, mutta keskustelua olen seurannut.
    Jos kritisoidaan joitain lasten
    kirjoja tai kasvatusmenetelmiä, pitäisi antaa tilalle jotakin muuta.
    Minusta luonnossa on kasvinsyöjiä ja lihansyöjiä, ja ekosysteemissä vallitsevat tietyt pelisäännöt.
    Myös maailmassa on hyvä ja paha, ja jotakin sieltä keskeltä, miten ja koska tämä pitää kertoa lapselle, siinä on iso ongelma, joka minusta pitää vanhempien keskenään päättää, ja jollekin lapselle asian voi kertoa aiemmin, toiselle myöhemmin, jollekin ei tarvitse kertoa ollenkaan, tajuaa itse. Pientä lasta pitää joiltain traumatisoivilta asioilta suojata, niitä tulee joskus myös tv-uutisissa, eli siihen pitäisi minusta laittaa K7, en tiedä onko :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä tuonkin sadun kuvamaailma on aika kevyttä verrattuna esim. tv-uutisiin. Ne ja muu uutisvyöry jonkin pahan sattuessa ovat varmasti suurempi uhka lasten mielenrauhalle kuin perinteiset sadut.

      Poista
  2. Tietysti lapsen ja iän ja tilanteen mukaan, mutta minun mielestäni on TÄRKEÄÄ, että saduissa on myös pelottavia ja hurjia asioita. Nehän antavat lapselle mahdollsuuden käsitellä negatiivisia tunteitaan (joita lapsilla ihan varmasti myös on) turvallisessa sadun ympäristössä. Sanoo keittiöpsykologi Merenhuiske :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin minäkin ajattelen. Se on turvallinen paikka tuijottaa vaikka sitä pahaa noitaa silmästä silmään.

      Poista
  3. Ollessani au pairina joskus kauan sitten oli 2,5 vuotiaan hoitolapseni lempisatu Punahilkka. Siis se vanha versio, jossa susi oikeasti söi Punahilkan ja satu päättyi siihen. Menin mokoma pilaamaan tarinan, kun kerroin kesymmän lopun tarinalle ja toin metsästäjän pelastamaan. Sen jälkeen ei kauheasti luettu tuota tarinaa, vaikka siihen saakka oli ollut ihan supersuosikki... ihan selkeästi oli tytön mielestä huomattavasti parempi paljon pelottavammalla lopulla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä siis opimme...ei liian pliisuja tarinoita.

      Poista
  4. Minä olen kauhea herkkis, vaikka luen välillä niin rankkoja kirjoja, sillä tuo kuvitus tekee pahaa;-) Naurat: Et usko.

    Meidän Meri pelkäsi aina kun luin Punahilkan, sillä esitin sen niin todesti näytellen. Tajusin lopettaa. Siirryimme Andersenin satuihin ja aloimme itkeä Pienen tulitikkutytön kohtaloa...Sen jälkeen siirryimme Lindgreniin ja nauroimme itsemme kuoliaaksi ilta illan jälkeen Eemelin metkuja. Vain Veljeni Leijonamieltä en lukenut tyttärelle ihan samatahtisesti muiden Atridin satujen kanssa.

    VastaaPoista
  5. Uskon Leena, minä olen sitä joskus myös. Elokuvissa en kestä raakuutta sekuntiakaan, kirjoissa huomaan, että itse epäröin jotakin enemmän kuin lapset, jotka eivät vähästä hätkähdä.

    VastaaPoista