torstai 23. toukokuuta 2013

2000-luvun paras kotimainen romaani


Hesari peräänkuuluttaa 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Jokainen voi äänestää listaamalla omasta mielestään viisi parasta perusteluineen. Tässäpä minun listani:

1. Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Tämä ei ole varmaan kenellekään yllätys. Kähkösen olisi jo aika saada enemmän medianäkyvyyttä upealla Kuopio-sarjallaan.

EDIT: Hesarin sivuilla perustelin tätä sillä, että Kähkönen on paras murteenkäyttäjä dialogeissa sitten Väinö Linnan.

2. Sofi Oksanen: Puhdistus

Puhdistuksesta en ole blogannut mutta olen toki lukenut (vaikka moni varteenotettava on lukematta). Teos nousi kansainväliseksi teokseksi eikä sitä voi sivuuttaa. Ehdoton plussa on myös teoksen näytelmäversio. Tulee olemaan Hesarin äänestyksen voittaja.

3. Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Viime aikojen parhaita lukukokemuksiani. Voitti aikanaan Finlandia-palkinnon. Turhaan hieman unohduksissa?

4. Markus Nummi: Karkkipäivä

Tästäkään en ole blogannut, mutta olen lukenut. Nostan sen listalle siksi, että se kuvaa juuri 2000-luvun yhteiskuntaamme.

5. Hannu Väisänen: Vanikan palat

Väisänen on Taiteilija. Tässä teoksessa viehätti 1950-luvun oululaismiljöö ja äidittömän pojan mielenliikkeiden ja aistimusten kuvaus.

****
Kolme ensimmäistä on itselleni aika varmoja valintoja, seuraavat vähän fiilisten pohjalta. Mietin myös Saision Punaista erokirjaa, joskin siinä taisi lopulta viehättää Saisio itse, samoin Jaana muistutti Liehun Helenestä, mikä todella oli hyvä teos, mutta ei ehkä kuitenkaan niin mieliinjäävä kuin esim. Runoilijan talossa.

Koin lopulta aika vaikeaksi hahmottaa 2000-luvun alkupuolen kirjoja ja lisäksi blogini on sen verran nuori, ettei muistiinpanoja ole paljoa kertynyt. Tästä löytyy aiempien vuosien Finlandia-palkintoehdokkaat (Suomen kustannusyhdistyksen sivut), mikä auttaa muistamaan ainakin sen, mistä kulloinkin on puhuttu.

Aika hyvä rajaus Hesarilta tämä 2000-luku - tässä haetaan tulevaisuuden klassikkoja.

Listat ovat väistämättä subjektiivisia ensinnäkin siksi, että harva "maallikko" kirjankuluttuja on kuitenkaan lukenut ja muistaa laajalla rintamalla kaikkia varteenotettavia teoksia ja toiseksi siksi, että kirjallinen taide-elämys voi olla myös aikaan sidottu; jännä nähdä, peittoaako uudemmat teokset vähän vanhemmat puhtaasti sen takia, että tuoreempi lukuelämys on paremmin muistissa. Toisaalta hieman vanhempi teos on saattanut osoittaa laatunsa sillä, että on kestänyt muistissa, joskin ajallisesti puhutaan vain 13 vuodesta taaksepäin. Kaikenkaikkiaan tulos tulee aika varmuudella olemaan se, että Puhdistus on paras.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Kristiina Vuori: Näkijän tytär



Laitoin Näkijän tyttären merkille viime vuonna sen ilmestyessä. Tällaista 1200-luvulle sijoittuvaa rakkaustarinaa ei voi olla vertaamatta Kaari Utrion historiallisiin romaaneihin, joista pidän paljon. Niitä saatetaan moittia viihteellisyydestä, mutta itse arvostan juuri tuon viihteellisyyden ja vahvan tarinan yhdistämistä historiaan. Miten mukavaa onkaan ollut eläytyä vuosisatojen takaisiin hämäläisiin maisemiin!

Sama toteutui tässä kirjassa ja täytyy sanoa, että Kyllä Kristiina Vuorikin on tutkinut historiankirjoja romaaniaan varten. Esimerkiksi kansanperinteen pieni sanasto lopussa on mukava lisä, vaikka ei sitä juurikaan lukiessa tarvittu. Jälkikäteen oli kuitenkin mukava tarkastella sanoja, kuten kuutti ’pieni vene’, honkio ’yhdestä männystä koverrettu ruuhi, vene’ tai haubernekki ’mekkomainen kangaspaita’.

Näkijän tytär kertoo rikkaamman talon tyttärestä Eirasta, jonka isästä ei ole varmuutta ja äitikin kuolee Eiran syntymään. Ulkonäkö kuitenkin jo kertoo, että todennäköisesti Eira on ilvesten tietäjäsukua, ja jo hyvin nuorena Eira ymmärtää erikoiset näkijän lahjansa. Mielestäni nämä Eiran parantajan taidot, näyt ja yliluonnolliset kokemukset on hyvin kuvattu, vaikka toistuivatkin samantapaisina useaan kertaan:

Kotka levitti pitkät siipensä, liukui nousevan ilmavirtauksen mukaan ja rentoutui pitkään liitoon. Harmaanruskean kotkan sisään vangittu Eira kiljaisi tuuleen: jiah-a-a-a. Hän pelästyi outoa ääntään, ja liito katkesi kuin seinään. Eira putosi useita kymmeniä jalkoja alaspäin kunnes tavoitti tasapainonsa iskien raskaasti leveillä siivillään.

Eletään 1200-lukua, jolloin kristinusko ja pakanuus elävät rinnan; tästä kehkeytyy ristiriitoja jopa perheiden sisälle.

Aikuistuva Eira elää kahden miehen ristitulessa: samassa talossa kasvaneen Richardin ja Elofin, johon hän tutustuu myöhemmin joutuessaan lähtemään lapsuuden kodistaan. Tämä dramatiikka sekä muun muassa kotitilan perinnön kohtalo on keskeistä juonenkulun kannalta. Sivuhenkilöt kuten Eiran lapsuuden hoitaja ja äitihahmo sekä muutamat miespuoliset palvelijat ovat uskottavia ja miellyttäviä.

Tarinassa on vihaa ja rakkautta, uskollisuutta ja petollisuutta, hyviä ja pahoja ihmisiä. Moittisin kuitenkin sitä, että etenkin loppua kohden juonenkäänteitä oli mielestäni vähän liikaa ja liian nopeassa tahdissa. Eira saattoi esimerkiksi tuosta noin vaan tuohtuessaan lähteä talven selkään pitkälle matkalle hevosen kanssa. Ei kovin realistista, joten pikkuisen aikuisten sadun puolelle mentiin. Kyllä kuitenkin mielelläni luin loppuun.

Ei ole Utrion voittanutta mutta hyvä kakkonen. Toisaalta ei ehkä sittenkään ole oikeudenmukaista verrata esikoisteosta pitkän uran tehneeseen kirjailijaan...

Linkitän tähän nyt vain Sallan arvion, vaikka muitakin varmasti on; hän on tehnyt tarkkoja huomioita kirjan kielestä. Loppuratkaisusta olen täydellisen samaa mieltä.

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Tammi, 2012, 569 (s.)

torstai 9. toukokuuta 2013

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa


Eija Hetekivi Olssonin esikoisteos kertoo toisen polven suomalaistytöstä Ruotsissa 1980-luvulla. Maahanmuuttajan leima pysyy, vaikka Miira on syntynyt Ruotsissa ja asunut Göteborgin kerrostalolähiössä koko ikänsä. Aihepiiriltään teos muistuttaa Susanna Alakosken Sikaloita sillä erolla, että Miiran vanhemmilla ei ole alkoholiongelmaa vaan moneen muuhun tuon ympäristön lapseen verrattuna suhteellisen tasapainoinen koti. Äiti raataa rappusiivojana ja isä on töissä Volvon tehtaalla. Kesälomamatkat isän kotikylään kuvastavat takapajuista ja pysähtynyttä Suomea, jossa ei välitetä onko vessapaperia, sillä sanomalehdet ja puukepit kelpaavat yhtä hyvin.

Kirja keskittyy täysillä Miiran elämään lähiössä, jossa elämä ei ole helppoa. Miira on vihainen, todella vihainen tyttö. Viha tulee ulkopuolisuuden tunteesta, kun suomalaistaustaisena hänen täytyy käydä koulua "suomipelleluokalla" 3Fi: Fi kertoi suoraan, miten hän poikkesi muista.

Oikeasti Miira haluaisi olla ruotsalainen ruotsalaisten joukossa. Miira ehkä koki vihaa myös toisen puolesta; yleensä ottaen kaikenlainen alistaminen ja hyväksikäyttö tuntui epäoikeudenmukaiselta:

Oli ihan ok, että haukuttiin huoraksi tai paskapääksi tai että pojat kähmivät, mutta ei ollut ok reagoida siihen. Oli myös ok saada kritiikkiä opettajalta, mutta ei ollut ok kritisoida opettajaa. - - Eikä hän halunnut piirtää prinssejä ja prinsessoita, hän halusi piirtää peikkoja, epäsikiöhirviöitä--.

Kirjassa seurataan Miiran elämää ala-asteelta yläasteelle, ja hänen maailmansa on raaka ja väkivaltainenkin. Miira itse ei jätä reagoimatta eikä epäröi lyödäkään. On näpistyksiä, sytkärillä polttamista, jopa pommiuhkauksilla leikkimistä. Miiran mielestä Palmekaan ei ollut tehnyt sen asian eteen mitään, että hän joutuu hengailemaan rappukäytävissä ja narkkaritalossa, palelemaan, pissaamaan tunneleihin ja istumaan eristettynä tuolla suomipelleluokalla.

Miira on kunnianhimoinen ja voimakas. Hän lukee salaa älykkökirjoja, tai ainakin yrittää ymmärtää neurologiaa. Hän kokee, etteivät opettajat ymmärrä häntä:

Mitä jos maahanmuuttajaruotsi pilaa kaiken, hän sanoi hakulomakkeelle. Mitä jos maikat päättävät antaa hänelle numeroita alakanttiin viimeiseen asti. Mitä jos en pääsekään luonnontieteelliselle linjalle, koska olen saanut ikuisen keskivertomaahanmuuttajaleiman.

Siinäpä pohdittavaa kotimaiseenkiin maahanmuuttokeskusteluun. Sirkku Latomaa käsittelee kirja-arviossaan ruotsinkielistä alkuperäisversiota ja toteaa, että kirjassa hyödynnetään monikielisyyttä: vanhempiensa kanssa Miira puhui suomea, kavereiden kanssa lähiökieltä. Tämä monimuotoisuus on varmasti ollut suomentajalle haaste ja epäilen, että se ei aivan tule suomennoksessa esille. Toki dialogissa on puhekieltä ja tuota kulttuuria kuvaavia sanoja ja sanontoja, esim. finssoni. Mukana on myös mielestäni ihan onnistuneita ilmauksia, esim. nenä häpeännyrpyssä, räppiröyhtäsi. Häpeä-alkuisia verbejä oli useita ja ne toimivat.

Mielestäni kirja oli melko hyvä, mutta odotin enemmän. Alakosken Sikalat vei pidemmän korren - se oli jotenkin uskottavampi. Tässä oli ehkä muutama pieru liikaa.

Koin välillä myös vaikeaksi uskoa kaiken tuon vihan määrää, eli en pystynyt samaistumaan. Toisaalta aika mahdotonta se varmasti minulle onkin hypätä Miiran saappaisiin. Kirjailija itse esitellään kansilehdellä lähtökohdiltaan Miiranlaiseksi rappusiivoustyötä myöten eli omasta elämänkokemuksesta tarina varmasti kumpuaa. Kaikenkaikkiaan on kuitenkin hyvä, että tämä lähihistoria on saanut Ruotsissa julkisuutta kirjan palkitsemisen myötä.

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa
Schildts & Söderström 2013, 349 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos Ingenbarnsland (2012)
Suom. Outi Menna

torstai 2. toukokuuta 2013

Carol Shields: Pikkuseikkoja


Pidin jonkin verran Shieldsin teoksesta Ruohonvihreää, mutta täytyy heti alkuun sanoa, että Pikkuseikkoja oli mielestäni paljon parempi. Kirjat liittyvät toisiinsa siten, että teosten päähenkilöt ovat sisaruksia, mutta itse tarinat ovat erilliset. Uskoisin, että Ruohonvihreän kautta Pikkuseikkojen päähenkilö Judith sai kuitenkin mielissäni jonkinlaista historiaa, sen verran mieliinjäävä persoona oli hänen kaavoihin kangistunut äitinsä ja ylipäänsä kotitaustan kuvaus. Kuten Pikkuseikoissa todetaan, sisarukset hakeutuivat kirjallisuuden pariin pelkästä kulttuurisesta aliravitsemuksesta. Charleenista tuli runoilija ja Judithista elämäkertojen kirjoittaja.

Myönnän, että etukäteen kävi mielessä epäilys, mitenköhän elämäkertojen kirjoittamisesta saadaan aikaiseksi hyvä romaani. Shield teki sen kuitenkin, sillä juuri tähän Judithin kirjailijan ammattiin liittyy mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Ovelasti sellaisia, että lukija tavallaan tietää, mitä tuleman pitää, mutta silti Shields onnistuu hiukan yllättämäänkin.

Teos kertoo Judithin minä-kertojan äänellä hänen elämästään ja suhteistaan kirjailijakollegoihin, mieheensä, lapsiinsa ja itse asiassa myös Susannaan, 1800-luvulla eläneeseen naiseen, josta Judith valmistelee elämäkertaa. Lyhyestä virsi kaunis: Shieldsiä pidetään arjen kuvauksen taitajana eikä turhaan. Tämän teoksen myötä liityn Shieldsin fanittajiin.

Ironia on tosiaan merkillinen asia. Tuollainen nyreänpuoleinen nautinto.

Carol Shields: Pikkuseikkoja
Otava 2011, 235 (s.)
Alkuteos Small Ceremonies (1976)
Suom. Hanna Tarkka