sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Asmo Alho ja Mika Waltari: Kieku ja Kaiku

Olen aikoinaan pelastanut tämän sarjakuvaklassikon mummolan kirjahyllystä. Kiekua ja Kaikua nyt uudestaan vuosikymmenten jälkeen lukiessani huomaan tuntevani häivähdyksiä lapsuuden lukukokemuksista. Muistan mummolan tunnelmat ja näiden sarjakuvien ihmettelyn.

Hassujen kananpoikien ja possun kommellukset on puettu runomuotoon ja joka ikinen säe on riimitelty. Riimittelijänä itse Mika Waltari – yksi lempikirjailijoistani! Wikipedian mukaan V. A. Koskenniemi on kertonut lukevansa Kiekua ja Kaikua vain nähdäkseen, kuinka paljon kolmitavuisia loppusointuja Waltari pystyy keksimään. Huomaa, että riimit ovat todellakin kolmetavuisia sanamuotoja yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, esim. aina vain – painavain. Ja juuri tämä on nykypäivänkin aikuislukijalle kiintoisaa. Tässä muutama esimerkki:
Pihasta ei kuulu melua.
Kummallista vitkastelua!

Aivastaen patsas halkeaa,
karistellen kuorta valkeaa.

Silloin tällöin on säkeenylityksiä:

Helppo itsensä on sotkea
lumeen, kun on selkä notkea.

Sarjakuvat on mustavalkoisia, kukin tarina yhden sivun mittainen. Tekstit eivät ole puhekuplissa vaan säkeenä kuvan alla, mikä poikkeaa suuresti nykypäivän sarjakuvasta.

Itse tarinat ovat naiiveja ja opettavaisia, mistä kertovat jo otsikot: Kaiku halveksii suksivoidetta, Possut yrittävät livistää lattianpesusta, Tepsivä kulovaroitus. Aiheet liittyvät kotitöihin ja ulkoiluun eli ns. tavalliseen arkielämään. Juonen kannalta kiinnitin huomiota Kuvaruudun uudet ihmeet – sarjakuvaan, jossa realismia rikotaan ja possu hyppää mukaan television seikkailuun: Käsketty on osallistumaan, Possu ei voi jäädä istumaan.


Mirja Huuhka sanoo albumin alkusanoissa, että Kieku ja Kaiku ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1933 Otavan Oma koti -lehdessä, joka seuraavana vuonna yhdistettiin Kotilieteen (Yhtyneet kuvalehdet Oy). Waltari toimi riimittelijänä vuosina 1934 - 1975. Lukemani teos on kokoomateos 1960 - 1970-luvuilla ilmestyneistä sarjoista. Hauskaa on pedagoginen virittely: albumia kehutaan erinomaiseksi virikekirjaksi, josta saa värikynillä iloisen värikuvasarjan tai aiheita pikku näytelmiin! Enteilläänkö tässä siis puuhakirjojen tuloa?  Mutta mitäpä itse taiteilija olisi tästä väritysideasta tuumannut?

Tämä on riimittelyn kulta-aitta, mutta opettavaisuudessaan hellyyttävän vanhanaikainen.
Asmo Aho ja Mika Waltari: Kieku ja Kaiku
Kotilieden sarjakuvakirja, 1979, toinen painos, 96 s.

***
Lisäys 10.5.2012. Eräänä iltana monta viikkoa kirjan lukemisen jälkeen tytär 7 v. kysyi "Äiti, missä se hauska Kieku ja Kaiku -kirja on?" ja lueskeli sitä sitten itsekseen jonkin aikaa, eli kyllä, uppoaa myös lapsiin.

7 kommenttia:

  1. Olen tutustunut näihin Kiekuihin ja Kaikuihin vanhojen aikakausilehtien välityksellä, joita on pyörinyt isovanhempien mökillä. Parasta ovat nämä riimittelyt.

    Pirkassa taisi olla myöhemmin vastaavat Rieku ja raiku.

    Pitäisi lukea uudestaan, sillä lapsena opetukset otti ihan opiksi.

    VastaaPoista
  2. Muistan nämä sarjakuvat lapsuudestani. Pitäisi melkein lukea uudestaan, jos avautuisivat näin aikuisena aivan eri tavalla.

    VastaaPoista
  3. Minä muistan lapsuudesta mm. jäihin tippumisen ja tulen leviämisen opetuksen kannalta. Kun näihin syventyy, niin ei ne sittenkään ehkä niin naiiveja olekaan, vie vain aikansa tottua tyyliin. Ja lopulta ne ovat aika ajankohtaisiakin, kuten "Nälkiintymisen seuraukset", jossa Kieku hylkii ruokaa ja Kaiku ahmii liikaa. Lopulta löytyy tasapaino "Vähitellen kunto kohentuu, Kieku lihoo, Kaiku ohentuu". Kultainen keskitie on siis opetus.

    VastaaPoista
  4. Onneksi pelastit, nämä ovat aarteita!
    Oletko lukenut kirjaa lapsillesi (jos siis ovat siinä iässä)?
    Pitävätkö?
    Mä olen huono lukemaan lapsille sarjakuvaa, mutta runoja tykkään lukea, ja lapset pitävät kovasti mm. Kunnaksen ja Itkosen runoista.
    Tuota olis jännä testata, jos vain löytyy kirjaston valikoimista.

    VastaaPoista
  5. Jonkun verran olen lukenut ja ovat alle kouluikäisiä. Kyllä he pitivät, vaikka täytyy myöntää, että olin itse epäilevä etukäteen. He nappasivat heti hahmojen kohellukset ja huomasivat, että Kaiku on se joka enemmän tekee asioita (ja sitten tietenkin molemmat halusivat olla Kaikuja). Hiihtokommellusten kohdalla ihan naurahtelivat. Muutaman kerran piti lukea joku kohta uudestaan, kun on ehkä jonkun verran vanhahtavia sanoja.

    VastaaPoista
  6. Puuhakirjoja ja erityisen paljon värityskirjoja oli jo 60- ja 70-luvulla. ELi kun tämä Kieku ja Kaiku -albumi, johon Kotilieden sarjakuvia on koottuna, julkaistiin vuonna 1979, puuhakirjat olivat jo todella tuttu juttu jopa kahdelle sukupolvelle. - Taina Saarinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Taina! Olet varmasti oikeassa puuhakirjoista. On kuitenkin hieman erikoista, että sarjakuvateos tarkoitettiin väritettäväksi.

      Poista