Eija Hetekivi-Olsson: Miira

Eija Hetekivi-Olsson kertoo suomalaistaustaisen Miiran kasvutarinaa Ruotsissa. Teos on suoraa jatkoa esikoiskirjalle Tämä ei ole lasten maa, joka kertoi Miiran lapsuudesta Göteborgin lähiöissä.

Miiran elämä on käännekohdassa, sillä lukio ja haaveet aivokirurgin ammatista odottivat. Lukiossa tapahtuu kuitenkin kulttuurien yhteentörmäys noiden kahvittelijoiden kanssa, joiden elämä oli ihanaa. Miiran todellisuus oli toinen; hän teki siivouksia asuntoihin, joiden asukkaat olivat päättäneet päivänsä, osti rautakangen omaan asuntoonsa ja oli suhteessa opettajansa kanssa.

Kirjassa eletään nopealla sykkeellä tätä välivaihetta, jossa Miira päättääkin lukio-opiskelun sijasta tehdä töitä ravintoloissa. Työssään hän on kätevä ja tehokas eikä siedä toisten alistamista. Raivokkaalla otteellaan hän repii itseään eteenpäin.

Kirjan kieli on persoonallista, mutta kerronnan jonkin sortin poukkoilevaisuus häiritsee. Suomentaja Outi Menna on kuitenkin saanut tyylin yhtenäiseksi, mutta arvaanpa, ettei ole ollut helppoa, sillä Miiralla on usein sanajumi ja hänen äänensä tuottaa omaa kieltä, varsinkin etuliitteisiä verbejä, kuten antinuukailla, himohiplailla, flirttauskohautella, himolämääntyä, tai yhdyssanoja:

Pöllöpää oot ite, senkin pääpöllöilijä...senkin pöllöpäilijä...

En voi olla vertaamatta tätäkään teosta Susanna Alakosken samoja teemoja käsitteleviin teoksiin, joista olen blogannut täällä. Itse asiassa henkilöt ja miljööt sekoittuivat päässäni. Miiran vanhemmat vaikuttavat työteliäiltä ja hiljaisilta suomalaisilta, joita Miira häpeää. Puhumattomuutta korostetaan, mutta kuitenkin vanhemmat välittävät ja vaikka koti on köyhä, se vaikuttaa turvalliselta toisin kuin Alakosken Sikaloiden viinahuuruiset kodit.

Ei tämä loppujen lopuksi ollut mikään kasvutarina vaan läpileikkaus Miiran yhdestä elämänvaiheesta. Teos oikeastaan loppuu siihen, mistä odotin sen kertovan. Ehkäpä jatkoa on tulossa ja vielä nähdään Miiran kasvua aikuiseksi ja nousua luokkayhteiskunnassa. Kokonaisuutena kirja oli ihan luettava, kun tyyliin pääsi sisälle, mutta toivomisen varaakin jäi.

Eija Hetekivi-Olsson Miira
2017, S&S, Helsinki
Suom. Outi Menna

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Kirjablogi on välillä enemmän tai vähemmän tauolla, mutta ei vielä ihan kuopattu! Nyt syyslomalla olen lukenut niin hyviä kirjoja, että en malta olla kertomatta niistä!

Eowyn Iveyn Lumilapsi kertoo Fainasta, tytöstä, joka elää isän kuoltua orpona Alaskan metsissä. Tämä villi lapsi pikku hiljaa tutustuu Jackiin ja Mabeliin, jotka muuttavat lähistölle ja perustavat maatilan. Heidän tragediansa on oma kuolleena syntynyt lapsi, joka jäi ainokaiseksi. Mabelia painaa kaipuu omasta lapsesta ja Fainan vilahtelut pihapiirissä sekoittavat unta ja todellisuutta. 

Faina on villi luonnonlapsi, herkkä ja kaunis, mutta samalla äärettömän itsenäinen metsästäjä. Menee ja tulee niin kuin itse haluaa. Hän on lähes satua, ja realistisessa tarinassa onkin ripaus fantasiaa.

Tarina sijoittuu 1920-luvun uudisasukkaiden Alaskaan, jossa maasta raivattiin elantoa. Tässä ei voi olla samaistumatta kotimaisiin  "Suo, kuokka ja Jussi" -tyylisiin lähihistoriallisiin kuvauksiin tältä osin, vaikka kirja muuten onkin aivan erilainen. Alaskan vuodenajat samalla tavalla vivahtavat tutulta, kun ensilumen hiutaleita pyydystetään suuhun ja tarvotaan hangessa. Luonto on lähellä ihmistä, on ystävyyttä ketun kanssa, on ahman tai joutsenen pyydystämistä, sienikeitoksia, valkoisia kärppiä ja tilhiparvia puhumattakaan suuresta metsästä, vuorista ja joesta.

Ympäristön kuvaukset olivat lumoavia ja kirja vei minut mennessään toisiin maailmoihin. Tarinassa on Fainan, Jackin ja Mabelin lisäksi myös heidän ystäviään. Lähistöllä asuva Esther perheineen ottaa huolehtiakseen talon asioista muun muassa silloin, kun Jack satuttaa selkänsä. 

Minusta oli jotenkin miellyttävää lukea onnistunutta tarinaa hyvistä ihmisistä, tai oikeastaan ihan tavallisista ihmisistä. Moni viihteelliseksi ja taiteelliseksi ajateltu kirja, elokuva tai tv-sarja pitää sisällään niin paljon väkivaltaa ja petosta, että huomasin välillä epäileväni, kuinka pyyteetöntä Estherin ystävyys lopulta oli. Miten hyvältä tuntui huomata, että tällaista on todellinen ystävyys. Esimerkiksi pari päivää sitten Hesarissa vilahti silmille otsikko "Mistä on syksyn huippusarja tehty? Westworld rakentuu sadistisen väkivallan ja provosoivan alastomuuden varaan". En tiedä tuosta sarjasta tätä otsikkoa enempää, sillä näiden teemojen käsittely ei jaksa kiinnostaa, tuntuu vain, että väkivalta hyppii silmille joka paikasta. On selvää, että kirjallisuuden kautta voidaan käsitellä kaikkea mahdollista, myös ihmisen synkkää ja sadististakin puolta, mutta omat tunnelmat ovat nykyään sellaiset, että mieluummin ruokin itseäni jollakin muulla.

Minulle Lumilapsi oli yksi vuoden parhaimpia kirjoja. Siitä on kirjoitettu monessa blogissa, mutta linkitän tähän yhden esimerkin Katjan (Lumiomena), joka sanoittaa myös omia tuntemuksiani.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Bazar, 2013
Alkuperäinen teos: The Snow Child (2012)
Suom. Marja Helanen

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison on kirjailijana tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen esimerkiksi teoksillaan Sinisimmät silmät ja Minun kansani, minun rakkaani, mutta toisaalta olen lukenut häneltä myös vähemmän vakuuttavaa tekstiä, ks. postaukseni teoksesta Tervanukke. Luoja lasta auttakoon menee sinne väliin.

Bride on yönmusta tai sudaninmusta (taisi olla jossain kohtaa lakritsinmustakin) nuori nainen, joka on luonut uraa kauneusbisneksessä. Hän pukeutuu aina valkoiseen korostaakseen mustaa kauneuttaan. Hänen ihonvärinsä oli ihmetys hänen äidilleen, ja Bridesta tuntui, ettei äiti halunnut edes koskettaa häntä pienenä. Tästä kehittyy jonkinlaista traumaa, joka näyttäytyy miellyttämisenhaluna kohtalokkainkin seurauksin.

Kerronta kulkee eri henkilöiden äänellä, Briden, ja lisäksi ainakin hänen parhaimman ystävänsä, poikaystävänsä ja äitinsä. Tarina oli mukaansatempaava ja yllättävän helppolukuinen, kun jotkin Morrisonin teokset ovat olleet tässä mielessä jopa etäännyttäviä. Briden tarinaa maustaa myös ripaus maagista realismia.

Teoksessa käsitellään rotukysymyksiä, mutta lisäksi siinä on rakkaustarinaa, hyväksikäyttöä ja kohtalokkaita onnettomuuksia mielestäni liiaksi asti. Olisiko nyt voinut keskittyä enemmän johonkin? Bride oli henkilöhahmona todella mielenkiintoinen, hänestä olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Kirja oli hyvä, oikeastaan todella hyvä, mutta siltikin odotin jotain enemmän, kun kyseessä on Toni Morrison.

Kirjasta on blogattu aika paljon ja linkitänkin tähän vain Saran P. S. Rakastan kirjoja tekstin, jonka kanssa lukukokemukseni oli samansuuntainen ja josta löytyy lisää linkkejä. 

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Tammi, Keltainen kirjasto, 2015
Alkuperäinen: God Help the Child
Suom. Kaijamari Sivill

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Jo neljä miljoonaa myynyt menestysromaani

Myönnän olleeni tämän kirjan kannessa seisovan markkinointilauseen uhri, kun haahuilin kirjakaupassa etsimässä lomalukemista. "Menestysromaani" ei voi olla läpeensä huono. 

Täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti, mistä on merkkinä se, että kirjaa ei malttanut laskea kädestään. Vaikka kirja varmaankin luokitellaan ns. viihdekirjallisuudeksi, se käsittelee vaativaa aihetta, nimittäin neliraajahalvaantuneen Willin ja hänen avustajansa Louisan suhdetta.

Kirjan ensi sivuilta on arvattavaa, miten juoni kehittyy, mutta se ei haittaa, sillä niin mukaansatempaavasti Moyes onnistuu tarinaa kirjoittamaan.

Henkilöt ovat jossain määrin karikatyyrisiä, kuten Louisan urheiluun ja terveelliseen ruokavalioon hurahtanut poikaystävä Patrick, tai Louisa itse, hieman hassu ja tietämättään elämässänsä hieman hukassa oleva, mutta salattua älykkyyttä omaava päähenkilö. Will puolestaan oli ennen onnettomuuttaan menestyvä liikemies, jolla oli kaikki rikkaus ja komeus.

Sana "viihderomaani" on suuressa kontrastissa sen kanssa, että Willin kautta käsitellään kysymystä eutanasiasta, sillä Will on päättänyt lopettaa elämänsä. Hän ei näe halvaantuneena omalla elämällään arvoa eivätkä kivut ja sairaudet helpota tilannetta. Tämän näkemyksen muuttamisesta tulee Louisan missio. Samalla hänestä kuoriutuu omaa elämäänsä haltuun ottava nainen. 

Teemallisesti teos ei varmasti saavuta kuin pintaraapaisun neliraajahalvaantuneen elämästä, mutta loppuratkaisu on koskettava ja ajatuksia herättävä. 

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Suom. Heli Naski

Alkuteos: Me Before You, 2012

Gummerus, 2016

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski on todella mielenkiintoinen ruotsinsuomalainen kirjailija, joka löi itsensä läpi teoksellaan Sikalat vuonna 2006. Teoksessa kerrottiin suomalaisen työläisperheen elämästä 1970-luvun Ruotsissa. Olen lukenut myös hänen teoksensa Hyvää vangkilaa toivoo Jenna, jossa hän jatkoi syrjäytymisteemaansa. Köyhän lokakuu on selvemmin omaelämänkerrallinen, joskin myös aiemmissa teoksissa on käsittääkseni aineksia hänen omasta lapsuudestaan, vaikka ovatkin fiktiivisiä romaaneja.

Köyhän lokakuu on päiväkirja, joskin hyvin erikoislaatuinen sellainen. Tyyliin oli alkuun vaikea päästä mukaan (ja samaa ajattelin lukiessani aiemmin Hyvää vangkilaa toivoo Jenna). Se on poukkoilevia ajatuksia, lainattuja lauseita ja katkelmia omasta elämästä. Onneksi teksti alkaa kantaa ja lopulta kiehtoo mukaansa.

Teemana on köyhyys ja luokkajako. Alakoski puhuu mm. kodittomuudesta (silloin todella säällä on väliä), päihteiden käytöstä, maahanmuutosta. Tuomalla esille väläyksiä omasta tarinastaan Alakoski ottaa vahvalla tavalla kantaa hyvinvointivaltion sosiaalipalveluihin, siihen, miten köyhyys on jotenkin näkymätöntä ja miten vaikeaa siitä on nousta, vaikka miten ahkerasti käytäisiin töissä, kuten hänen vanhempansa, jotka tuhosivat raskaassa työssä selkänsä ja söivät kipulääkkeitä päivittäin. Miten hänen äitinsä sanoi monta kertaa haluavansa kuolla ja sekoitti tabletteja. Miten samasta osasta tulevat tunnistavat toisensa ja miten harvinaista oli, että samanlaisista oloista joku päätyisi korkeakouluun opiskelemaan. Siellä hän etsi katseellaan yhtymäkohtaa, mutta eipä juuri löytänyt.,

Teos avaa sitä, mitä se tarkoittaa, että on köyhä tämän päivän Ruotsissa. Lapsena hän oli ylimääräinen kaverin synttäreillä, häpesi rikkinäisiä housujaan eikä ollut varaa mennä maksullisille luokkaretkille. Vouti vei imurinkin, joskin odotti sentään joulun yli. Nämä olivat vielä pieniä asioita sen rinnalla, mitä kaikkea päihteiden käyttö toi mukanaan. Kirjassa on sitaatteja tutkijoilta ja myös sosiaalitoimen raportteja hänen perheestään:

ASIAKASASIAKIRJA,YSTADIN KUNTA 17.3.1972
(Alakosken perhe)
Perheen isä löi vaimonsa melkein tajuttomaksi.

Oma sosionomin ammatti yhdistettynä omaan kokemukseen ja luokkanousuun antaa kyllä Alakoskelle erinomaisen näköalan syrjäytymiseen. Yksi mielenkiintoinen näkökulma on maahanmuutto, onhan hänen perheensä tullut Ruotsiin Suomesta. Hän siteeraa Södertäljen maahanmuuttajia, tuo kaupunkihan oli ennen suomalainen mutta nykyää assyrialainen. Eräs toimittaja kysyy suomalaiselta:

"Miksi te suomalaiset ette ole pitäneet meteliä itsestänne ja ottaneet samalla tavalla paikkaanne kuin assyrialaiset?" Suomalainen mies katsoo suomalaista miestä. He hiljenevät. Sitten nainen naurahtaa ja sanoo: "En tiedä, kai tässä on totuttu taistelemaan yksin."

Niin, ovatko jotkut enemmän maahanmuuttajia kuin toiset, hän kysyy. Ei häneltä kysytty koulussa, mistä hän on kotoisin. Silloin hän olisi voinut kertoa vaikka Kekkosesta ja äidin tuhansista uimajärvistä. Hän kuitenkin selviytyi, teki luokkanousun (ei kuitenkaan niin isoa loikkaa kuin jotkut miehet, hän huomauttaa). Onneksi näin, sillä nyt hän on ääni näille köyhimmille.

Seuraavaksi minulle on jo menossa Alakosken Lähimmäisen huhtikuu. Siitä jatkossa.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja

Shildts & Söderströms, 2012, Helsinki 2013

Suom. Katriina Huttunen

Tässä muutama muu kirjabloggareiden arvio:

Kirjainten virrassa

Täällä toisen tähden alla

Kujerruksia

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen Lopotti on jatkoa Neljäntienristeykselle, esikoisteokselleen, jolla hän ampaisi suoraan tämän päivän suomalaisten kirjailijoiden kärkijoukkoihin. Mielestäni Lopotilla hän vain vahvistaa asemiaan.

Lopotissa kerrotaan jatkoa Neljäntienristeyksen perheen vaiheisiin. Tällä kertaa pääosissa ovat sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas. Kerronta vaihtelee episodeittain Helenan ja Tuomaksen näkökulmiin ja kattaa ajallisesti Helenan lapsuuden evakkomatkasta nykyaikaan. Lapsena Helena lapsena hoivasi veljeään Johannesta ja minkälainen side tästä syntyikään myös seuraavaan sukupolveen, kun Johanneksen poika Tuomas uskoutuu Helenalle.

Vaikka päällimmäistä pintaa teoksessa on erilaisuus, Helenan sokeus ja Tuomaksen homous, käsittelee Kinnunen näitä teemoja niin syvällisesti ja taitavasti, että teos on ennemminkin kuvaus ihmisyydestä ja kaipuusta, ristivedosta omien juurien ja toisaalta haaveiden välillä. 

Teoksessa on paljon sellaista, mistä varmasti moni suomalainen lukija tunnistaa itsensä enemmän tai vähemmän: kesämökit, pääsykokeet, ristiäisilmoitukset, vaniljaeskimot,  mummolan kesäiset sunnuntait tai Baby don't heart me tanssilattialla.

Etenkin Helena päähenkilönä kiehtoo. Jo sokeus on sellaista, mistä harvoin on saanut lukea. Helena on vahva nainen, hän selviää tuon ajan sokeainkoulun raadollisesta pedagogiigasta ja löytää uran musiikin parista ja myös rakkauden. Kinnunen antaa kasvot sille, miten sokea hahmottaa maailmaa. Uskomatonta, miten Helena nauraa itselleen ja esittää tarvittaessa vaikka vajaamielistä. Menee ikään kuin huvin vuoksi siihen muottiin, joka laisilleen helposti asetetaan. Hän sanoo rakastetulleen:

Ole jo hiljaa. Älä imartele minua näkevien kuvilla, sillä en kaipaa niitä.

Helenan elämänkaarta ajatellessani tulee kuitenkin mieleeni tulee vain kliseisiä ilmauksia, kuten että "lyödään lyötyä" tai "elämä iskee päin kasvoja" tai "vedetään matto jalkojen alta". Onneksi Kinnunen ei sorru kliseisiin.

Teoksessa on sopivasti kerroksia, sopivasti kerrontaa ja sopivasti aukkoja. Tämä kirja kosketti minua enemmän kuin Neljäntienristeys, enemmän kuin moni muu viime aikoina lukemani kirja.

Suosittelen!

Muutamia muita kirjabloggareiden arvioita:
Kannesta kanteen
Kirsin kirjanurkka
Leena Lumi
Jokken kirjanurkka
Lukuisa

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016, 352 (s.)
e-kirja

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Koivukarin Unissasaarnaaja kertoo 13-vuotiaasta Tuulikista, Heinosen perheen herkästä ja sairaalloisesta tyttärestä. Tuulikki kulkee pitkin metsiä ja soita puhuen Mielikille, henkimaailman ystävälleen.

Tuulikille sallitaan tietynlainen erilaisuus, onhan hän niin heikko ja sairas, ettei työntekoa voi ihan samalla tavalla vaatia kuin muilta. Kirjan nimi tulee siitä, että Tuulikki alkaa saada kohtauksia, joissa hänen äänensä muuttuu kirjakieliseksi ja joissa hän alkaa saarnata parannuksenteosta ja maailmanlopusta.

Tätä ihmettä tullaan sitten kylältä katsomaan ja asiat kehittyvät siihen malliin, että kolehtiakin voidaan kerätä kansalta. Tuulikin saarnaaminen menee niin pitkälle, että lähdetään jopa porukalla pohjoisinta Suomea puhuttelemaan. Tässä kuviossa saumansa näkee sitten Sihvonen, saarnamies, jolla ei sitten olekaan niin vilpittömät aikomukset.

Lukijana ärsytti Tuulikin isän avuttomuus etenkin Sihvoseen liittyvässä kuviossa, mutta toisaalta, olihan hänellä omat sotatraumansa, mitkä omalla laillaan muovasivat hänen persoonaansa. Kuitenkin rintamiestalo oli rakennettu, vaikka muuten ei elämästä ollut kovinkaan ahkeraa ja napakkaa otetta.

Ajallisesti tarina sijoittuukin sodanjälkeiseen Suomeen vuoteen 1949, mikä on mielestäni teoksen hyviä puolia. Enpä äkkiä muista tuolta ajalta lukeneeni kaunokirjallista lähihistoriaa. Sodan ajalta tai 1900-luvun alkupuolelta lienee enemmän kirjoitettu. Vakka-Suomi tapahtumapaikkana oli mielenkiintoinen pärekoreineen.

Yksityiskohtana kosketti Tuulikin äidin hampaat: voi mikä riemu, kun mädäntyneet tyngät revittiin pois ja saattoi tekohampaiden myötä taas hymyillä! Tällaista realismia Unissasaarnaajaan onneksi mahtui, oikeastaan aika paljonkin. Mielestäni teos on melko realistinen lähihistoriaan sijoittuva romaani tästä unissasaarnaamis-elementistään huolimatta. Itse saarnat on kirjoitettu uskottavalla uskonnollisella kielellä.

Teosta voi kyllä suositella luettavaksi, vaikka se ehkä onkin paikoin vähän rosoinen. Teemat (uskonnollinen hurmos ja sodanjälkeisessä Suomessa eläminen) kuitenkin kantavat.

Teos on saanut Runeberg-palkinnon.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
Johnny Kniga, 2015, 332 (s.)

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Halusin nyt joululomalla lukea lapsille (6-10-v.) yhteistä kirjaa. Se ei ole enää kovin helppoa, sillä kymmenvuotiaalla on jo aika paljon vaativampi maku verrattuna eskarilaiseen, jolle käy lähes mikä vaan lastenkirja. Nyt joulun alla oli kuitenkin täydellinen hetki yhteiselle Mestaritontulle.

Pelkäsin, että vanha saturomaani (julkaistu alkuaan vuonna 1919) olisi liian hidastempoinen ja kuvaileva. Kirja murskasi nämä epäilyt saman tien, sillä ei tarvinnut kovin montaa sivua lukea, kun Mestaritonttu oli jo jättänyt paikkansa Satumaan vartijana ja lähti reissulleen, jossa tapasi ensi töikseen noidan. Tämän jälkeen jännittävä suomaa ja Kyöpelinvuori lohikäärmeineen piti kyllä kuulijat otteessaan!

Kirjassa on tyypilliset satuklassikon ainekset ja sopivasti juonenkäänteitä. Paha juoni kirouksiaan ja hyvät taistelivat välillä joutuen ongelmiin. Tai'at ja taikaesineet olivat osa juonenkulkua, kun Mestaritontulle selvisi, että Satumaan kuninkaantytär on vangittuna, kun ei ollut lupautunut morsiameksi Kyöpelinvuoren kuninkaalle. Kuten saduissa yleensäkin, loppu on hyvä ja onnellinen.

Somersalon kieli on lumoavan satumaista. Vanhat sanat - kuten impi tai virvatulet - eivät tuntuneen haittaavan kuulijoita. Välillä selvitimme jonkun sanan merkitystä yhdessä, kuitenkaan vanhalta tuntuvaa kieltä ei ollut ollenkaan liikaa.

Suosittelen kirjaa joululukemiseksi kaikenikäisille, myös aikuisille. Itse latasin sen e-kirjana, kun en enää kirjastosta saanut käsiini.

Ps. Tampereen Työväenteatteri esittää Mestaritonttua musikaalina, joten seuraavaksi sitten sinne, jos vain saamme liput!

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Wsoy, 1919, 2012 (e-kirja)

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille 60 kauneinta palmikkoa ja lettikampausta

Lettibuumi jatkuu edelleen: näemme entistä useammin erilaisia kalanruotoja, lettiruusukkeita ja tvistilettejä eri ikäisten hiuksissa erilaisissa tilanteissa, esimerkiksi lapsilla juhlissa tai urheilijoilla kilpailuissa.

Letitys on ilmiönä vanha, mutta nykyisin melko harva taitaa muutakin kuin perusranskanletin. Letit muoti-ilmiönä onkin herättänyt tarpeen lettiohjeille, mikä on synnyttänyt myös lettikirjabuumin. Petäsen lettikirja vastaa tähän kysyntään erinomaisella tavalla. Kirjan ideana on esitellä kuusi peruslettiä, joita varioimalla voi luoda erilaisia kampauksia. Perusohjeiden jälkeen Petänen on jäsentänyt teoksen mm. söpöihin ja särmikkäisiin sekä jumppa- ja juhlaletteihin.

Laura Mendelinin kuvituskuvat esittelevät lettejä erilaisissa tilanteissa ja antavat sellaisenaan käsityksen lettikampausten mahdollisuuksista. Mallina ovat olleet enimmäkseen Petäsen omat pitkähiuksiset tyttäret; hieman vanhempia teini-ikäisiä malleja olisi muutaman kuvanäytteen perusteella voinut olla enemmänkin.

Etenkin lettiohjeissa kuvien merkitys nousee arvoonsa. Letitysohjeet on laadittu valokuvasarjoin, joissa olennaista on paitsi hiussuortuvien kulku myös Petäsen käsillään näyttämä ote suortuvista. Kolmiulotteisen toiminnan kuvaus kuvin on vaativaa ja siksi onkin hyvä, että kuvaa tukee sanallinen ohjeistus. Helpoissa perusleteissä tämä ohjeratkaisu vaikuttaa toimivalta. Saattaa olla, että vaativampiin letteihin, kuten tuplakukkanutturaan tai viisiosaiseen nauhalettiin, tällainen ohje on kuitenkin aloittelijalle riittämätön. Petänen kuitenkin korostaa harjoittelun merkitystä ja antaa oivia vinkkejä lettien yhdistelyyn ja jopa hiuslenkin piilotukseen.

Suomalaisen lettitaiteilijan tekemä teos palvelee kotimaista lukijakuntaansa sillä, että teoksessa käytetään eri leteistä suomalaisten lettiharrastajien parissa vakiintunutta termistöä, esimerkiksi läpivetoletti, köysiletti tai merenneitoletti. Kaiken kaikkiaan kirjan kuvitus mutta myös Petäsen käyttämä kielellinen ilmaisu vie lukijan mukanaan kieputusten, ideansuortuvien, tukkakärhämien ja hulmuamisten maailmaan. Kuten Petänen toteaa, erilaisia lettejä lettejä yhdistelemällä pystyisi tekemään erilaisen lettikampauksen vuoden jokaiselle päivälle.

Leteistä kiinnostuneille:

Tässä linkki Jenni Petäsen lettiblogiin.

Tässä linkki omaan lettiblogiini ja tässä Instagram-tiliini (nimellä Elisabetsisters)

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille 60 kauneinta palmikkoa ja lettikampausta

2015, WSOY

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Kun olimme olleet yhdessä vuoden eikä hän vielä tuntunut leppyneen minulle, pyysin häntä katsomaan taivaalle. Lensivätkö tiaiset ja kuukkelit eteenpäin, vai räpistelivätkö silmät niskassa taaksepäin? Entä kalat Joenjoessa, näkikö hän niiden pyristelevän pyrstö edellä koskeen? Pyysin sopuisasti häntä katsomaan eteenpäin menneen sijasta.

Päivi Alasalmi kirjailijana oli minulle aiemmin vain nimeltä tuttu ja siksi mielenkiinnolla luin hänen uusimman romaaninsa Pajulinnun huuto. Kirja kertoo nuoren saamalaisnaisen Soruian ja hänen kylänsä tarinan 1500-luvulta, jolloin "suomaalaiset" ja kristinusko alkoivat levitä myös pohjoisimman Suomen alueille.

Tarina kerrotaa Soruijan äänellä. Kerronta on melko yksinkertaista tapahtumien ja asioiden kuvailua, mikä ei suinkaan ole pahaksi. Soruija oli aiemmin rakastunut pirkkalaiseen Tornion seudulta kotoisin olevaan Kaukomieleen, joka oli hänet kuitenkin hylännyt. Nyt Soruia asuu kotikylässään hoitaen lasta, jonka sai Kaukomielen kanssa, ja eläen aviossa oman kylän miehen, Matten kanssa. Soruialla on näkijän ominaisuuksia, mutta tämä piirre jää aika vähäiselle osalle. Se kuitenkin limittyy keskeisesti yhteen tarinan teemaan, nimittäin saamelaisten perinneuskon ja arjen kuvaukseen.

Alasalmen kerronta on parhaimmilaan saamelaisten kulttuurin kuvauksessa Soruian äänellä. Kuvaus antaa lumoavan harmonisen kuvan ihmisen ja luonnon yhteydestä. Taikauskoinen maailmankuva lomittuu arjen askareisiin saumattomasti; Sarakalle, Äijihille ja muille jumalille uhrataan epäilemättä hetkeäkään jumalien olemassaoloa ja vaikutusvaltaa, toisaalta nukutaan ja syödään kammiossa, kerätään talvivarastoja, kuljetaan Aanarin kylältä peuranpolkuja pitkin metsään, kullerot kukkivat ja joutsenetkin inhimillistyvät poikasistaan huolehtiviksi olennoiksi. 

Tätä harmoniaa tulevat vainolaiset rikkomaan Kaukomielen johdolla, he kun ovat kiinnostuneita kyläläisten arvokkaista turkiksista jaa joen kultahipuista. Mukanaan he tuovat munkki Tuomaan, jonka pakkokastamiset ja ärjyntänsä ovat kristinuskon irvikuva.

Pikku hiljaa ristiriidat kärjistyvät ja konflikti on vääjäämätön. Vaikka asetelma on mustavalkoisesti hyvä vastaan paha ja kuva saamelaisten elämästä romantisoitu, Alasalmi on kuitenkin mielestäni onnistunut luomaan vetävän tarinan. Itselleni Alasalmi kirjailijana oli näin ollen sen verran positiivinen tuttavuus, että mielelläni luen lisääkin.

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

2015, Gummerus 

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?

HS Kirjat on julkaissut kirjan Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstan kysymyksistä ja vastauksista. Palstan ja siten kirjan ideana on, että lapset ovat lähettäneet kysymyksiä toimitukselle, joka on etsinyt asiantuntijoita vastaamaan kiperiin kysymyksiin.

Toimittajien mukaan useimmat kysymykset liittyvät avaruuteen, ihmisiin ja eläimiin, mutta mukaan on päässyt kysymyksiä myös kulttuurista. Professorit ja muut asiantuntijat näyttävät paneutuneen kysymyksiin, esimerkiksi Veli-Matti Ikävalko kertoo vastauksessaan itse kokeilleensa, palaako saippua. 

Mitäpä Måns Huldén vastaa kysymykseen siitä, mikä on maailman vaikein kieli? Pitkän pohdinnan ja perustelujen jälkeen hän vastaa viisaasti: maailman vaikein kieli on se, jota ei halua oppia. Myös koulu-sanan alkuperä yllättää:

Vapaa-aika on kreikaksi skhole, ja tämä sana alkoi sitten merkitä myös koulua, josta latinan kielessä tuli schola. Sieltä se periytyi kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, meillekin. Aika hassua, että alkuperäinen koulu olikin välitunti! (Anto Leikola)

Kirja on hyvin toimitettu ja kirjoitettu. Lukukokemuksena se imaisi mukaansa yllättävänkin vahvasti. Viisaus on vaikeiden asioiden yksinkertaistamisessa ja selittämisessä niin, että lapsikin tajuaa. Tieteellinen jargon on kaukana näistä selityksistä. Tällaista soisi enemmänkin jo ihan yliopistoon eikä vain lasten palstalle.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on yhtä hyvä kuin palstansa sanomalehdessä.

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä? Lapset kysyvät, professorit vastaavat. 

Tuomas Kaseva, Touko Kauppinen ja Juha Merimaa (toim.)

HS Kirjat, 2015

159 s.

(arvostelukappale)

Muita arvioita:

Järjellä ja tunteella

Tomi Kontio ja Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa

Kissat ovat itsenäisiä, äiti sanoi, mutta minä en tuntenut itsenäisyyttä itsessäni, ainoastaan yksinäisyyden. Minä olin yksinäisin koira maailmassa. Koira, jonka nimi oli kissa.

Voiko olla parempaa lastenkirjan nimeä kuin Koira nimeltään Kissa? Se on jo itsessään niin puhutteleva, että herättää kertaheitolla huomiota. Kiinnostuin teoksesta luettuani Päivi Heikkilä-Halttusen arvion Helsingin Sanomissa. Arvio nimittäin otsikoitiin: "Upea kuvakirja palauttaa uskon suomalaisen lastenkirjallisuuden laatuun". 

Kirja kertoo koirasta, joka äiti jättää oman onnensa nojaan jo heti alussa. Tämä tietysti on lapsilukijalle jo dramaattista. Elämän suuret kysymykset ovatkin läsnä pitkin teosta: kuka minä olen, pitääkö minun olla itsenäinen - vai olenko sitten vain yksinäinen? Muutamilla lauseilla Kontio onnistuu tuomaan teokseen monia syvällisiä teemoja itsensä etsimisestä aina rahan valtaan ja vapauteen saakka.

Teos onnistuu möyhentämään myös aikuislukijan tunteina. On myönnettävä, että harvoin lastenkuvakirja on koskettanut minua tällä tavoin. Kissa löytää kuin löytääkin ystävän, mutta minkälaisen: jonkinmoisen pitkäpartaisen haisevan ukkelin. He ovat yhdessä "karvaisia turjakkeita, sekarotuisia piskejä", kuten kuten mies nimeltä Näätä itse kuvailee.

Kirjassa mennään Suomen lumisista maaseuduista kesäiseen Helsinkiin ja tämä vaihtelu kiinnittää teoksen mielenkiintoisella tavalla nykyaikaan. On metroja, on Helsingin paikkoja Punavuoresta Kamppiin. 

Kuvitus on loistavaa. Värimaailma on maanläheistä ja harmonista, mutta hahmojen lisäksi ympäristö on kuvattu siten, että se kuvastaa usein Kissan tunteita. 

Se, mikä nostaa teoksen hyvälle tasolle syvällisten teemojen, selkeän tarinan ja kuvituksen lisäksi on huumori. Lapsilukijoitani nauratti esimerkiksi hassut hahmot metrossa tai koirapuiston tapahtumat. 

Kirja on viipyillyt illasta toiseen 6-vuotiaani kädessä. Hän haluaa kerta toisensa jälkeen lukea ja katsella sitä. Tämä teos ei hevillä unohdu.

***

Odottelin teosta Junior Finlandia -ehdokkaaksi, mutta eipä sitä näkynyt listassa. Liekö asiaan vaikuttanut osaltaan se, että teksti on aikaisemmin julkaistu teoksessa Keltainen kaupunki - Kuvitettuja tarinoita Helsingistä (Napa Illustrations, 2012).

Kontiohan on myös jo voittanut palkinnon vuonna 2000 teoksellaan Keväällä isä sai siivet. Myös Warsta on kuvituksellaan päässyt ehdokkaaksi asti vuonna 2003 Heli Laaksosen teoksella Aapine. Tämähän ei kuitenkaan olisi mikään este ehdokkuudelle, onhan mukana jälleen Christel Rönns.

Ps, Pikkuisen nikottelin, kun kirjan hinta kirjakaupassa oli noin 37 euroa. Mielestäni se on paljon kirjasta, mutta kyllä kyllä, laatu maksaa.

Myös Sininen keskitie on kirjoittanut teoksesta.

Koira nimeltään kissa

Tomi Kontio

Kuvitus: Elina Warsta

Teos, 2015

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Neidonpaula on Kristiina Vuorelta jo neljäs historiallinen romaani. Aiemmin olen  kirjoittanut hänen teoksestaan Siipirikko sekä Näkijän tytär. Myös Disa Hannuntyttären olen lukenut, vaikkakaan en ole postannut. Ilmiselvästi siis olen kuitenkin niin paljon teoksista pitänyt, että heti vuosittain uuden teoksen ilmestyttyä olen ne lukenut

Neidonpaulassa on yhteyksiä Näkijäntyttären Eiraan, sillä teoksen kaksostytöt ovat samaa Ilvesten näkijöitten sukua. Nyt eletään kuitenkin 1400-lukua, kun Näkijäntytär sijoittui 1200-luvulle. Britalla on parantajan lahjoja ja päähenkilöksi nousevalla Trudalla maagisia yhteyksiä eläimiin. Hän pystyy taidoillaan nostattamaan paikan päälle susia ja karhuja vangitsemalla niiden mielen. 

Tyylilajiin ja tuohon aikakauteen kuuluu, että talon tytärten elämää leimaa aika kapealta näyttävät vaihtoehdot, joita ovat joko nunnan elämä luostarissa tai avioituminen. Niinpä tarinan ideana on kaksostyttöjen elämänkulun kohtaloiden kuvaus murheineen ja rakkauksineen. 

Trudan suuri rakkaus on maalari Lukas Danske, joka osoittautuu kuninkaan sukulaiseksi. Truda on kuitenkin kihlattu toiselle. Kaikkien henkilöiden motiivit eivät kuitenkaan sitä, miltä ne Trudalle alkuun näyttävät. Hänen erikoiset, Ilvesten suvun ominaisuutensa ovat nimittäin tiedossa ja niitä haluttaisiin mielellään käyttää hyväksi.

Lukukokemuksena teos käynnistyy hitaasti, mutta kun Trudan äänellä tapahtuva minä-kerronta pääsee vauhtiin, teoksesta sukeutuu tasapainoinen romaani. Parasta antia ja mieleenjääneitä kohtauksia olivat kuvaukset Trudan yliluonnollisista voimista:

Minä olin liki maata, vetistä, mullalta ja mädäntyviltä lehdiltä haiskahtavaa tannerta, joka siveli notkeaa kehoani kauttaaltaan. Minä matelin, kiemurtelin ja liu'uin. Näin eteeni, nyt jo selkeän kirkkaasti, mutta kaikki oli jotenkin vääristynyttä, väärän kokoista ja näköistä. Liian pelottavaa.

Realistisen romaanin ystävälle tässä teoksessa magiikkaa oli juuri sopivasti eikä yhtään liikaa. Trudan maagiset ominaisuudet eivät olleet sellaisia, mitä hän itse olisi välttämättä kaivannut ja hän itse sanookin, että ne vievät hänen voimansa ja kuluttavat loppuun. Toiset näkivät näitä ominaisuuksia lykyn tuojina, mutta helposti onnettomuuden sattuessa tällaisia ihmisiä kirottiin ja ajateltiin heidän aiheuttaneen onnettomuuden. Ajankuvauksessa vanhat uskomukset ja loitsut elävät rinnakkain kristinuskon kanssa.

Yksityiskohtana pidin siitä, että kohtauksessa, jossa väkivalta olisi ollut ilmiselvä ratkaisu, sitä ei tullutkaan - olen niin kyllästynyt  väkivaltaan ja sen yksityiskohtaiseen kuvaukseen sekä elokuvissa että monissa kirjoissa, että pisteet Vuorelle tästä mielestäni uskottavasti juonenkäänteestä.

Mielestäni tämä nousee Vuoren parhaimmaksi romaaniksi. Esimerkiksi Näkijän tyttäressä jotkut juonenkäänteet tuntuivat epäuskottavilta, mutta nyt tällaista tunnetta ei tullut ollenkaan. Kun Neidonpaula sijoittuu 1400-luvulle, alkoivat noitavainot todenteolla 1600-luvulla. Jatkaako Vuori seuraavaksi Ilvesten suvun naisten tarinan jatkumoa tuolle aikakaudelle?

Kristiina Vuori

Neidonpaula

Tammi, 2015

Tässä muutama muu kirjablogiarvio:

Kirjahilla

Kirjasähkökäyrä (Mai Laakso sanoo myös odottavansa jatkoa, sillä edessä ovat noitavuodet)

Vinttikamarissa

Matti Airola: Isin ja tyttöjen Lettikirja

Matti Airola: Isin ja tyttöjen Lettikirja

Schildts & Söderström, 2015

Valokuvat: Anna Autio

Piirroskuvat: Anni Virtanen

Graafinen suunnittelu: Anna-Mari Tenhunen

Erilaiset letit ovat tehneet tuloaan jo muutamien vuosien ajan, mutta viime aikoina niiden suosio kampauksissa on lyönyt kunnolla läpi. Katsokaapa vaikka esimerkiksi tv:ssä toimittajien kampauksia sillä silmällä! 

Tähän saumaan on ilmestynyt ensimmäinen suomalainen lettikirja - aiemmat ovat olleet käännöksiä ulkomaisista teoksista. Tämä näkyy esimerkiksi kirjan lettien nimissä: tässä kirjassa lettien nimitykset ovat sellaisia, jotka ovat viime vuosina vakiintuneet aidosti käyttöön.

Matti Airola on haastatteluissa kertonut, että hänen lettiharrastuksensa alkoi siitä, että hänen tyttärensä pyysi tuttavaa tekemään uudestaan ja uudestaan ranskanletin. Tällöin hän perheen isänä ajatteli, että eiköhän se lettien teko häneltäkin onnistu. Ja  lopputuloksen näemme tässä.

Kirja on kätevän pieni kooltaan ja pehmeäkantinen. Sitä on helppo kuljetella mukana ja pitää vaikka aamuisin hiuksia laittaessa esillä. Lettien teko voikin parhaimmillaan olla mukavaa vanhempien ja lasten yhdessäoloaikaa. Lapsia saa varmasti myös motivoitua hiustenlaittoon esimerkiksi siten, että he saavat itse valita kirjan kuvista haluamansa kampauksen.

Kirja sisältää yhteensä 30 ohjetta, on ranskalaiset ja hollantilaiset letit, poninhäntäletit, neljä- ja viisiosaiset letit, nauha- ja juhlaletit. Vaikka kirjan nimi ja kuvat viittaavat lapsiin, letit sopivat kaikenikäisille, esimerkiksi sotkuinen kalanruotoletti on sopivan rento aikuiseenkin makuun. 

Haastava osa lettikirjan teossa on kuvata kolmiuloitteista toimintaa printtimuodossa. Tässä kirjassa ohjeet ovat piirrettyinä kuvasarjoina ja kuvien alla on vielä sanallinen ohje, mikä vaikuttaa toimivalta. Toinen vaihtoehto olisi tehdä valokuvasarjalliset ohjeet.

On selvää, että Youtuben ohjevideot ovat helpompi tapa ymmärtää jotakin letitystekniikkaa, mutta kirjan hyviä puolia on sen helppo käytettävyys. Lisäksi  on erilaisia tapoja oppia; jollekin kirja voi sopia paremminkin kuin videomuoto. Kirja toimii myös hyvänä johdantona ja esittelynä siihen, miten monenlaisia kampauksia leteillä voi ylipäänsä tehdä. 

Kirjan kuvitus on kaunista. Kansikuva kuvastaakin koko kirjan henkeä. Siinä näkyvät tyttäret Maisa ja Kerttu ovat saaneet olla isän hiusmalleina kirjaa varten. Taitto on rauhallinen ja selkeä, vasemmalla ohje ja oikealla kuva. Pidän siitä, että tekstiä ei ole liikaa.

Saattaa olla, että tarkastelen tätä kirjaa hieman sumentunein silmin, sillä kahden pitkähiuksisen tyttären äitinä itse harrastan lettikampausten tekoa. Koska itse tiedän ja tunnen kirjassa esitetyt erilaiset letit, olen todella iloinen, että voin vilpittömästä suositella tätä kirjaa kenelle vaan leteistä kiinnostuneille.

Liitän tähän vielä kuvia itse tekemistäni leteistä. Ylhäältä alaspäin katsottuna tässä on läpivetoletti, korsettiletti ja viisiosainen nauhaletti. Näihin kaikkiin löytyy ohje Isin ja tyttöjen Lettikirjasta:

***

Mikäli kiinnostuit leteistä lisää, Matti Airolan blogi löytyy täältä.

Oma lettiblogini täältä. Inspiroivia lettikampauksia löytyy Instagramista esimerkiksi hashtagilla #letti #lettikampaus ja tietysti englanniksi #braid.  Tässä vielä linkki omaan Instagram-tiliini @elisabetsisters.

Jos tiedät, että joku muu kirjabloggari on kirjoittanut Isin ja tyttöjen Lettikirjasta, olisi kiva, jos vinkkaisit kommenteissa!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Blogi on ollut luovalla (?) tauolla mutta lukeminen ei! Säästelin kahden huipputeoksen - Kähkösen Graniittimiehen ja Valtosen Finlandia-voittajan - lukemista monta kuukautta ja nautiskelin näistä laatukirjoista joululomallani.

Valtosen teos oli jollain tapaa erilainen eikä minulla oikein edes ollut käsitystä mitä odottaa, kun taas Graniittimies oli tuttua ja laadukasta Kähköstä, kertakaikkisen hienoa tekstiä. Toivoin jo aiempien näyttöjen perusteella Kähköselle Finlandia-palkintoa, mutta ei. Hän jos kuka olisi sen ansainnut!

He eivät tiedä mitä tekevät on pitkä ja monitahoinen. Mahdollisesti liiankin rönsyilevä. Toisaalta onhan se hyväkin asia, jos teos ei solahda mihinkään tiettyyn kategoriaan. Pituus on itselleni yleensä vain plussaa, sillä on hyvä, että kirja ei lopu liian nopeasti (siksi olen huono lukemaan novelleja: juuri kun pääset alkuun, stop, ja se on siinä).

Kirja on kertomus Samuelista, jonka amerikkalainen tutkijaisä ottaa ja häipyy Amerikkaan ja Samuel kasvaa yksin äitinsä kanssa, ja sitten äidin uuden perheen kanssa. Samuel on karismaattinen, älykäs, nuoruudessaan uhmakas ja tyhmäkin, on särkynyttä sydäntä, oman uran etsimistä, isoveljenä oloa. Toisaalla on tarina eläinkokeiden vastustuksesta ja tulevaisuuden teknologiasta.

Itse pystyin samaistumaan yliopistomaailmaan ja tarkkanäköisiin huomioihin suomalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuurista ja olin aika lailla myyty heti alussa. En vain arvannut, minkälainen tulevaisuuden teknologisen kehityksen kuvaus tästä kehkeytyi, mutta ei se mitään, se oli hyvin uskottavaa luettavaa. Olen jäävi arvioimaan, kuinka uskottava tuo visio on, mutta ainakin minut se vakuutti.

Erinomaisella tavallaa erilainen kirja tällaiselle historiallisten romaanien ystävälle.

Katso myös Kirsin kirjanurkan arvio. Kirsi sanoitti (taas kerran) täydellisesti sen, mitä itsekin olisin voinut tästä sanoa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 
2014, Tammi

Mitä mieltä Finlandia Junior -ehdokkaista?

Suomen Kirjasäätiö on julkistanut ehdokkaat Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Tässä he ovat:

• Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli (Tammi)
• Iiro Küttner – kuvitus Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä (Books North)
• Jyri Paretskoi: Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat (Karisto)
• Ulf Stark – kuvitus Linda Bondestam: Min egen lilla liten/Oma pieni pikkuruinen. Suomentanut Liisa Ryömä. (Schildts & Söderströms & Teos)
• Mila Teräs – kuvitus Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus (Lasten Keskus)
• Maria Turtschaninoff: Maresi. Krönikor från röda klostret/Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. Suomentanut Marja Kyrö (Schildts & Söderströms &Tammi)

Aika mielenkiintoinen kattaus, jossa on varmasti tarkoituksella ajateltu koko laajaa kategoriaa lasten kuvakirjoista satuun ja nuortenromaaneihin. Runoja ei tänä vuonna päässyt ehdokkaaksi. Pakko myöntää, että olen jäävi näistä mitään sanomaan, kun en ole vielä lukenut, mutta ainahan voi spekuloida! Useimmat tekijät ovat kuitenkin jollain lailla tuttuja lukuunottamatta Saku Heinästä ja Jyri Paretskoita. Jälkimmäinen voitti Topelius-palkinnon Shell's Angels -kirjallaan, ja jäi mieleen lähinnä lehtien palstoilta. 

Huomiota herätti ainakin Hesarin jutussa se, että ehdokkaana on riikinruotsalainen Ulf Stark. Kirjaa pidetään kuitenkin kotimaisena suomalaisen kustantamon vuoksi, ja se on tehty suomalaiselle kohdeyleisölle. Olkoon niin. Veikkaan, että teos on hyvä ehdokas, mikäli jatkaa persoonallisen Diktaattorin linjalla.

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo tulivat tutuiksi Elli ja tuttisuu -kuvakirjasta. Hienoa, että ovat päässeet listalle, mutta riittäneekö voittoon?

Maresiin törmäsin, kun peräänkuulutin kirjalahjaideoita 15-vuotiaalle - tulipahan ostettua oikein ehdokaskirja (kiitos Sinisen linnan Marialle vinkkauksesta). Fantasia-tyyppinen teos.

Ville Tietäväinen oli viime vuonna ehdokkaana aivan loistavalla Vain pahaa unta -teoksellaan. Olisiko hänen vuoronsa tänä vuonna yhdessä Iiro Küttnerin kanssa? Tämän teoksen ainakin hankin itselleni mitä pikimmin, sen verran kiinnostavalta se vaikuttaa arvioiden perusteella, esimerkiksi Lumiomenan Katja (linkki alla) luonnehtii teosta näin: Helppolukuinen ja ikiaikainen, myös yhtä monikerroksinen kuin kauan kasvanut puu. Kirja edustaa perinteisempää sadun genreä. 

Ketä veikkaisit voittajaksi? Jäikö joku huipputeos valitsematta?

Tässä linkki palkintoraadin perusteluihin. Raadin muodostivat taidekasvatuksen professori Helena Sederholm, libristi Riitta Kähkönen ja toimittaja Anne Moilanen. Voittajan valitsee käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaa.

Päivitystä 7.11.2014

Lastenkirjakriitikko Päivi Heikkinen-Halttunen kommentoi tämän päivän Helsingin Sanomissa, että ehdokasvalinnassa olisi voinut suosia suomalaisia kirjailijoita sen sijaan, että mukana on yksi ruotsalainen.

Kirjabloggaajien arvioita:

Amman lukuhetki: Shell's Angels ja Kalajoen hiekat

Suketus: Maresi
Värikäs päivä: Zaida ja lumienkeli
Lumiomena: Puiden tarinoita. Puuseppä
Sininen keskitie: Olga Orava ja metsän salaisuus

Kuvituskuva: Kirjamuseo Pukstaavin lasten- ja nuortenkirjojen osasto

Susan Spencer-Wendel & Bret Writter: Kunnes sanon näkemiin

On ihanaa, kun ystävä tulee kylää ja tuo tullessaan läjän luettavaa. Tätä teosta olen kuitenkin vältellyt kuukausikaupalla, sillä oletin sen sisältävän sydäntäraastavaa perheestä luopumista. Kirjan kirjoittaja ja päähenkilö Susan nimittäin sairastaa parantumatonta, lihasten toimintaa rappeuttavaa ALSia. Saadessaan diagnoosin hän oli 44-vuotias kolmen lapsen äiti ja elinajaksi arvioitiin yksi vuosi. Kirja perustuu hänen todelliseen elämäänsä.

Susan tekee päätöksen: hän ei kieriskele itsesäälissä vaan päättää elää viimeiset ajat hyväksyen sairautensa ja viettäen aikaa läheistensä kanssa. Hän haluaa luoda muistoja perheenjäsenilleen ja matkustelee siskonsa, miehensä ja lastensa kanssa. Hän tutustuu biologiseen äitiinsä ja edesmenneen isänsä kreikkalaiseen sukuun. Hän matkustaa takaisin Unkariin, missä vietti nuorena aikaa miehensä kanssa. Järjestää juhlia.

Kirja ei ole kronologinen kertomus asteittaisesta heikkenemisestä vaan ennemminkin episodeja näistä muistojen rakentelusta. Kyllä tietysti sairaus häilyy mukana eräänlaisina arjen käännekohtina, kun meikkaus ei enää onnistukaan (Susan ottaa kestopigmentin) eikä vessassa pyyhkiminen (miehen kanssa on sovittu tähän sopiva avunantokäytäntö),

Kirjan alaotsikko "ilon vuosi" kiteyttää koko kirjan hengen. Susanin asenne on ihailtavan positiivinen. Liiankin positiivinen? Suotakoon se hänelle, sillä hän jos kuka on oikeutettu tätä asennetta levittämään, kun kerran omalla esimerkillään siihen pystyy.

Ammatiltaan Susan oli toimittaja ja kirjoittamiensa artikkelien perusteella kustantaja otti häneen yhteyttä ja tarjosi hyvää sopimusta. Aikaa ei ollut paljon, mutta saatu raha jäisi perheelle. Niinpä Susan naputteli kirjan peukalollaan älypuhelimella, kun muut sormet eivät enää liikkuneet eikä tietokoneen näppäimistöön riittäneet voimat.

Nap, nap, naputtelin viimeisellä sormellani kirjain kerrallaan.
M-A-R-I-N-A
A-U-B-R-E-Y
W-E-S-L-EY
N-Ä-K-E-M-I-I-N rakkaimpani.


Kirjasta ovat kirjoittaneet lisäksi ainakin Norkku ja Minna Ilselästä.

Susan Spencer-Wendel & Bret Witter: Kunnes sanon näkemiin
Wsoy, 2013, 363 (s.)
Alkuteos: Until I say goodbye
Suom. Terhi Vartia

Merkintöjä junassa

Istun työmatkalla lähijunassa ja pakollisten sähköpostien hoitamisen jälkeen kiinnitän huomiota matkustajien median käyttöön. Pieni vaunu, istumapaikat täynnä.

Vanhempi mieshenkilö lukee Iltasanomia. Kaksi nuorta poikaa kuulokkeet korvilla, kuuntelevat musiikkia ja tuijottavat kännyköitään. Keski-ikäinen nainen istuu vieressä iPadin kanssa. Näyttää lukevan jotain, ehkä e-kirja? Tai ainakin joku yhtenäiseltä tekstiltä näyttävä.

Mies vastapäätä: kuulokkeet korvilla ja tietokone sylissään.

Vieressä nuori poika nahkarotsissaan. Arviolta 14-15-vuotias. Lukee tavallista kirjaa, paksuhkoa romaania. Yes, nuorissa on toivoa! Vaikka puhutaan, että nuoret lukevat kirjoja entistä vähemmän, ainakin tämä on selvästi tarinassa. Hiplailee pinkki-violettia kirjanmerkkiä.

Mutta mikä kirja? En saa selvää, vilkuilen etukantta, mutta ei näy. Odotan sopivaa hetkeä. Sen erotan, että suomenkielinen.

Konduktööri tulee ja poika näyttää lippuaan. Kirjan kansi vilahtaa: Jo Nesbö.


****
(Sorry, nimen oikeaa kirjainmerkkiä ei ole tässä härpäkkeessä).

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri

Carlos da Cruz ja Annina Mikama ovat tehneet hevosaiheisen lasten tietokirjan. Ideana on esitellä eri hevosrotuja ympäri maailman ja siinä samalla myös eri maita. Kohderyhmäksi sopii mielestäni lähinnä kouluikäiset lapset, sillä tietoiskuissa on melko vaativaakin tekstiä sisällöllisesti.

Kuvitus on paikoin sarjakuvamaista, sillä piirroshahmojen sanomiset ovat puhekuplissa. Omille lapsilleni (5 - 9 v.) lukiessani huomasin, että nämä sarjakuvamaiset osiot toimivat, mutta poissaoleva ja harhaileva katse valtasi alaa, kun esittelin ja luin tietotekstimäisempiä osioita. Kirja toimiikin ehkä parhaiten lähinnä katselu- ja selailukirjana, josta voi tarpeen tullen sitten lukea itseä kiinnostavia osioita. 

Kirja poikkeaa aika paljon perinteisestä tietokirjasta, esimerkiksi juuri puhekuplien käytössä tai siinä, että sisällysluettelon sijasta aloitusaukeamalla on esitetty maailmankartta ja polku hevosrodun nimestä toiseen. 

Yleisilme jää valitettavan pirstaleiseksi enkä saa kirjan ideasta kiinni. Esimerkiksi suomenhevonen esitellään siten, että hevosilla on keskiaikainen turnajaisasu ja ritarihaarniskaiset ratsastajat. Hetken aikaa luettuani tajuan, että kuvassa vain esitetään keskiaikaa, sillä toinen ratsastaja (!) kommentoi täydestä vauhdista seuraavasti:

Historianelävöittäjät harrastavat entisaikojen käsitöitä, ruuanlaittoa ja taistelutaitoja. He järjestävät myös aitoja keskiaikaisia turnajaisnäytöksiä.

Suomenhevosesta esitetään pari faktaa, mutta itse rotu jää mielestäni varjoon, kun taas keskiaika korostuu. Aukeamalla kerrotaan esimerkiksi, että nykyisin rockfestivaaleistaan tunnetulla Ruissalon saarella Turussa järjestettiin 1500-luvulla turnajaisia eli "keskiajan ritarien sotaleikkejä". Lisäksi kerrotaan ainakin Kuninkaantiestä, keskiajan ratsupalvelusta, keppihevosista ja esitellään keskiaikaisten karamelliomenien resepti. Tämä keskiaikaan liittyvä lähestymiskulma suomenhevoseen on kyllä aika kaukainen liittyen tämän päivän suomenhevoseen. 

Tässä tullaan samalla kirjan ongelmaan: se ei osaa päättää, onko se lopulta hevostietokirja vai eräänlainen eri maiden kulttuureista tai kulttuurihistoriasta hevosten kautta kertova kirja. 

Kirjassa on mukana kevyt kehystarina, jossa tyttö seikkailee maasta toiseen ja kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Tämä tyttö jää kuitenkin aika anonyymiksi - ehkä häntä olisi voinut esitellä alussa ensin paremmin lukijalle ja luoda kirjaan samalla tarinamaisempia siirtymiä maasta ja hevosrodusta toiseen. Lukemista jonkin verran kuitenkin helpottaa se, että kukin aukeama on  toteutettu samalla formaatilla. Sivuhuomiona voidaan mainita, että lopun askartelu on ihan ylimääräinen - tällaisia juttuja on muualla saatavilla runsain mitoin. 

Heppaharrastus on etenkin tyttöjen suuressa suosiossa ja voin kuvitella, että kirja kuitenkin sopisi ratsastusta harrastaville tai keppariaan tuunaaville tytöille. Sen vuoksi olisin ehkä toivonut, että itse hevonen ja etenkin eri hevosrodut olisivat pelkistetymmin esillä. Tähän mukava kuvitustyylikin olisi sopinut hyvin.

Muita blogiarvioita: 

Värikäs päivä

Sininen keskitie

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Teksti: Annina Mikama ja Carlos da Cruz
Kuvitus: Carlos da Cruz
Tammi, 2014, 41 (s.)
Kirja on saatu arvostelukappaleena

Joyce Carol Oates: Putous

Viime kesänä luin Oatesin Haudankaivajan tyttären ja olin otettu. Hetimiten tämän jälkeen marssin kirjastoon lainaamaan Putouksen. Odotukset olivat korkealla enkä nytkään pettynyt.

Jälleen Oatesin henkilökuvaus on huippuluokkaa, millaisia persoonia hän luokaan! Tarinan alku on dramaattinen, sillä Ariah, papintytär, on juuri mennyt naimisiin, mutta vastavihitty sulho hyppää Niagaran putouksiin. Tuosta noin vaan häitä seuraavana päivänä, kun muutakaan ratkaisua ei ahdistukseensa keksinyt. Kirjailija lainaa alkusanoiksi M. L. Traun balladia vuodelta 1931:

Putousten julma kauneus kutsuu sinua 

 - Antaudu! 

Tästä alkaa Ariahin murhe, mutta hänet pelastaa voimakas Dirk Barnaby. Uuden miehen kanssa Ariah saa lapsia ja elää perheenäitinä, mutta menneisyys jää salaisuudeksi, josta ei puhuta. Niagaran voima kytee taustalla.

Kirjassa on mielenkiintoista Niagaran alueen lähihistorian kuvausta, missä toisaalta turismi ja toisaalta teollistuminen näyttelevät osaansa. Asianajajana Ariahin mies pyrkii riskilläkin tarttumaan näkemiinsä epäkohtiin.

Ariah itse kohtaa kuitenkin uusia järkyttäviä vaiheita elämässään ja etsii omat keinonsa selviytyä. Tietynlainen erakoituminen leimaa häntä ja viimeinen asia minkä hän tekisi olisi nöyrtyminen, heikkouden ja avun tarpeen myöntäminen. Loppua kohden aiemmin Ariahin aikuistuvat lapset saavat oman äänensä esille, mistä jälleen kuoriutuu uudenlaista syvyyttää tarinaan.

Siinä missä Haudankaivajan tyttären Rebecca oli rakastettava, Ariah on lukijalle ennemminkin luotaantyöntävä jääräpää, ei ollenkaan niin ihastuttava. Näin jälkikäteen ajatellessa juuri Ariah on kuitenkin se, mitä kirjasta jää erityisesti mieleen.

Haudankaivajan tytär oli itselleni piirun verran parempi ehkäpä juuri inhimillisestä myötätunnosta Rebeccaa kohtaan, mutta erittäin hyvä tämäkin oli. Oatesin fanitus jatkuu.

Tässä muutama muu arvio: Jaana, Maria, Mari A., Katri.

Ps. Täällä päivitystä siihen, kun viimeksi kyselin lahjavinkkejä 15-vuotiaalle lukijalle.