keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Eija Hetekivi-Olsson: Miira


Eija Hetekivi-Olsson kertoo suomalaistaustaisen Miiran kasvutarinaa Ruotsissa. Teos on suoraa jatkoa esikoiskirjalle Tämä ei ole lasten maa, joka kertoi Miiran lapsuudesta Göteborgin lähiöissä.

Miiran elämä on käännekohdassa, sillä lukio ja haaveet aivokirurgin ammatista odottivat. Lukiossa tapahtuu kuitenkin kulttuurien yhteentörmäys noiden kahvittelijoiden kanssa, joiden elämä oli ihanaa. Miiran todellisuus oli toinen; hän teki siivouksia asuntoihin, joiden asukkaat olivat päättäneet päivänsä, osti rautakangen omaan asuntoonsa ja oli suhteessa opettajansa kanssa.

Kirjassa eletään nopealla sykkeellä tätä välivaihetta, jossa Miira päättääkin lukio-opiskelun sijasta tehdä töitä ravintoloissa. Työssään hän on kätevä ja tehokas eikä siedä toisten alistamista. Raivokkaalla otteellaan hän repii itseään eteenpäin.

Kirjan kieli on persoonallista, mutta kerronnan jonkin sortin poukkoilevaisuus häiritsee. Suomentaja Outi Menna on kuitenkin saanut tyylin yhtenäiseksi, mutta arvaanpa, ettei ole ollut helppoa, sillä Miiralla on usein sanajumi ja hänen äänensä tuottaa omaa kieltä, varsinkin etuliitteisiä verbejä, kuten antinuukailla, himohiplailla, flirttauskohautella, himolämääntyä, tai yhdyssanoja:

Pöllöpää oot ite, senkin pääpöllöilijä...senkin pöllöpäilijä...

En voi olla vertaamatta tätäkään teosta Susanna Alakosken samoja teemoja käsitteleviin teoksiin, joista olen blogannut täällä. Itse asiassa henkilöt ja miljööt sekoittuivat päässäni. Miiran vanhemmat vaikuttavat työteliäiltä ja hiljaisilta suomalaisilta, joita Miira häpeää. Puhumattomuutta korostetaan, mutta kuitenkin vanhemmat välittävät ja vaikka koti on köyhä, se vaikuttaa turvalliselta toisin kuin Alakosken Sikaloiden viinahuuruiset kodit.

Ei tämä loppujen lopuksi ollut mikään kasvutarina vaan läpileikkaus Miiran yhdestä elämänvaiheesta. Teos oikeastaan loppuu siihen, mistä odotin sen kertovan. Ehkäpä jatkoa on tulossa ja vielä nähdään Miiran kasvua aikuiseksi ja nousua luokkayhteiskunnassa. Kokonaisuutena kirja oli ihan luettava, kun tyyliin pääsi sisälle, mutta toivomisen varaakin jäi.

Eija Hetekivi-Olsson Miira
2017, S&S, Helsinki
Suom. Outi Menna


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti