Imbi Paju: Torjutut muistot

Kansikuvan naisen katse kertoo kaiken. Surumielisen katseen taustalla on menneisyys Viron neuvostomiehityksen aikaisella pakkotyöleirillä, josta nainen toteaa, että mieluummin kuolee kuin kertoo tarinansa. Kuvan nainen on Imbi Pajun äiti Aino Paju vuonna 1955, vuosi sen jälkeen kun hänet oli vapautettu. Tällä teoksella Imbi Paju pyrkii antamaan äänen äitinsä kaltaisille vainotuille ihmisille.

Menemättä sen enempää Viron historiaan, totean tässä, että kyyditysaallot olivat kirjan mukaan vuosina 1940-1941, 1944-1945 ja 1947. Esimerkiksi vuonna 1941 yhdessä yössä 3400 miestä ja 6600 naista ja lasta kyyditettiin Venäjälle. Läpi kirjan tulee esille, että kovia kokeneet eivät ole halunneet puhua menneisyydestään - käytännössä ihmiset peloteltiin hiljaisiksi. Imbi Pajun mukaan vaikeneminen johtui leimautumisen tai uuden vainon pelosta.

Pajun teos Viron neuvostomiehityksen aikaisista vainoista on mielenkiintoinen sekoitus historiallisia faktoja ja ihmisten kertomia kokemuksia. Kirjaa nimitetäänkin muistianalyysiksi, jossa pyritään ikään kuin inhimillistämään historian kirjoitusta. Pajun mukaan Virossa ei ole vielä uudelleenitsenäistymisen jälkeen kirjoitettu maan historiaa sosiaali- ja moraalihistorian näkökulmista.

Imbi Pajun kirja tuo esille julmuutta, jolla virolaisia tuohon aikaan kohdeltiin. Heitä pahoinpideltiin ja vainottiin, koteja ryöstettiin. Tuomiot neuvostovastaisesta toiminnasta olivat mielivaltaisia. Paju kritisoi historioitsijoita, jotka eivät välttämättä osaa lukea neuvostoajan dokumentteja "stalinismin käsialana", sillä systeemi oli kieroutunut. Järjestelmä ikään kuin muuttaa kielenkäytön, jolloin kieli ei olekaan kommunikaation väline, vaan sitä käytetään järjestelmän ja todellisuuden välisen kuilun naamioimiseen. Kielen avulla todellisuus taivutetaan maailmankatsomusta vastaavaksi.

Mielestäni Paju kiteyttää tämän problematiikan hyvin: on helppo sanoa, että stalinismi on pahasta, mutta paljon vaikeampaa on tutkia sitä.  Paju hämmästelee, miten lähdekritiikittömästi jotkut tutkijat tuntuvan suhtautuvan neuvostoajan aineistoihin. Esimerkki: jossakin dokumentissa mainitaan tsekistiä (poliisia) rangaistun kuulusteltavan lyömisestä. Tällaisen yksityiskohdan kirjaaminen järjestelmällinen kidutuksen systeemissä on Pajun mielestä mustaa huumoria. Toisaalta esimerkiksi suomalainen professori Seppo Zetterberg on kirjan mukaan korostanut lähdekritiikkiä tuon ajan aineistoa tutkittaessa, olihan kyseessä diktatuuriyhteiskunta.

Kirjallisuuskulttuurin kannalta Paju ottaa esille Oskar Lutsin teoksen Kevade (v. 1912), joka kertoo tavallisesta virolaisesta kouluelämästä. Kansan keskuudessa kirjasta tuli suosittu, vaikka kirjallisuuskriitikot olivat tuohon aikaan enemmän Pariisiin päin kallellaan. Pajun isosetä oli vaikuttamassa siihen, että kirjan pohjalta aikanaan tehtiin elokuva, josta tuli Viron kaikkien aikojen katsotuin elokuva. Elokuvan valmistumista neuvostosensuurin ja venäläistämisen aikaan Paju pitää ihmeenä, kuvasihan elokuva virolaista kulttuuria, jossa mm. vietettiin joulua. Isosetä Johanneskin korosti, että virolaisten on opittava muistamaan, jos haluavat virolaisuuden säilyvän.

Kirjassa siteerataan myös Viivi Luikia, jonka mukaan viisikymmentä vuotta Neuvostoliiton miehitystä, yksi historian minuutti, pyyhki paitsi Viron, myös muiden kansojen muistista paljon. Luikin tulkinnan mukaan tämä minuutti teki Virosta vieraan jopa lähinaapureille Suomelle ja Ruotsille.

Imbi Pajun mukaan hän ei itsekään aivan viime vuosiin saakka täysin ymmärtänyt sitä, miten pitkälle julmuus ulottui, mutta haastateltuaan kymmeniä vielä elossa olevia naisia, hän tietää enemmän. Havainnollista on, että hänen äitinsä kotipaikka oli vielä v. 1939 turvallinen maalaispaikka, mutta viiden vuoden kuluttua noita metsiä kutsuttiin murhatekojen vuoksi luukappeliksi. Erään tutkimuksen mukaan miehitysaikana tuhottuja naisia olisi 18 000. Niin, salainen poliisi määritteli tavallisia ihmisiä "vaarallisiksi elementeiksi". Imbi Pajun esimerkki näistä on hämmentävää luettavaa. Tällainen vaarallinen elementti oli esimerkiksi Karin Aidnik (s.1941), joka kyyditettiin vastasyntyneenä äitinsä kanssa ja vapautettiin 15-vuotiaana vuonna 1956.


Kirja tuo kasvoja koetuille vainoille, ihmiskohtaloita ja nimiä on riposteltu kirjaan pienin annoksin. Kuitenkin kirjassa on myös paljon historiallisia yksityiskohtia ja sitä voi lukea Viron historiankirjana. Kirjallisesti teos on paikoin poukkoileva, mutta se sallittakoon Imbi Pajulle.


Imbi Paju: Torjutut muistot
Like, 2006, 5. painos, 316 (s.)
Suom. Kaisu Lahikainen