Pete on noin 14-v. "mopopoika" ja nyrkkeilyn harrastaja. Hän elää kahdestaan pikkusiskonsa Suvin kanssa, sillä äiti on Oulussa opiskelemassa. Mummo ja pappa huolehtivat ruoasta ja katsovat perään. Aika hurjaa sinänsä, että noinkin nuoret asuvat yksikseen.
Peten isäpuoli Pertti painiskelee alkoholiongelmansa ja itsetuhoisten ajatustensa kanssa: riittääkö mikään anteeksipyyntö aiempiin väkivaltaisiin tekoihin? Onko perheväkivaltaan syyllistyneellä juopolla toivoa paremmasta?
Rakenteellisesti teos vuorottelee Peten, isän ja äidin näkökulmissa yhden viikon ajanjakson, mikä on selkeä ja toimivanoloinen rakenne. Isän ja Peten itsensä osuudet ovat paremmat kuin äidin, joka lähinnä pohtii onnettomia miessuhteitaan. Pari kertaa lukija on tekstissä edellä ja arvaa juonenkäänteet. Nämä muutamat yksinkertaiset ratkaisut hieman harmittivat.
Pidin paljon Kemin seudun murteen käytöstä ja tässä Franzén on parhaimmillaan. Se sai monessa kohtaa hymyilyttämään, vaikken ihan tuolta seudulta olekaan kotoisin, niin tutulta ja kotoisalta tuntui! Jäin miettimään, miten murteen käyttö, jota on aika paljon, istuu sitä tuntemattoman lukijan korvaan (tai silmiin). Sanasto on paria kläppiä ja nakkua lukuunottamatta kuitenkin aika tavanomaista.
Kokonaisuutena kirja on valoisa. Vaikka taustalla on väkivaltaisia kokemuksia, toivo elää. Petestä kasvaa sympaattinen ja tasapainoisen oloinen nuori mies, vaikka nuoruuden typeryyksiäkin mukaan mahtuu. Moni asia on vanhempien poissaolosta huolimatta hyvin, kuten upeat isovanhemmat ja etenkin lämmin, keskusteleva suhde isoisään, isän roolia kantava nyrkkeilyvalmentaja ja luotettava ystäväkin. Pete ei jäänyt yksin vaan selviytyy. Tunteista peräti puhutaan ja tosimies ottaa vastuun tapahtuneesta:
Elä itke... tai jos sun pittää niin itke, sanon, enkä voi kääntää katsettani tytöstä, joka näyttää nyt tosi pieneltä, pienemmältä kuin Suvi.
***
Se on kuule oikiasa, Malmberki. Harva meistä sankareiksi elämäsä yltää, mutta mies sitä pittää koittaa olla raskaammanki taakan alla, Teukka löi lisää vettä myllyyn ja vilkaisi Perttiä ohimennen.
Tämä oli helppo- ja nopealukuinen ja sympaattinen teos. Arvatenkin paljon kevyempi kuin Tumman veden päällä. Henkilökohtaisesti tämä oli myös nostalginen matka lapsuuden pienen paikkakunnan kulttuuriin.
Suvi Ahola vertaa kirjan tunnelmaa jopa varhaisten nuorisokirjojen maailmaan käsittääkseni juuri tuon toivon, katumuksen ja anteeksiannon tematiikan vuoksi. Ihan niin pitkälle en kuitenkaan menisi, vaikka päähenkilöinä onkin nuorisoa, mutta allekirjoitan tietynlaisen keveyden. Ahola myös kritiikissään mainitsee teoksen sijoittavan nostalgiseen 1970-luvun pikkukaupunkiin, mutta kyllä tässä liikutaan jo Dingon ja Samantha Foxin 1980-luvulla.
Muutama muu arvio: Mari A., Lukuisa, Luettua.
Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi, 2013, 223 (s.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti