Jari Tervo: Esikoinen

Vihdoinkin Jari Tervo kirjoitti kirjan, jonka tiesin heti haluavani lukea. Aiemmasta tuotannosta esim. Myyrä ja Ohrana eivät ole kiinnostaneet ja muutenkin - myönnän - olen ollut ennakkoluuloinen hänen teoksiaan kohtaan. Ehkä poliittisten teemojen vuoksi? Layla oli tosin jo lähellä tulla luetuksi. Kosketuspintaa Tervon tyyliin on lähinnä vauva-arjesta kertovat hauskat ja oivaltavat Kallellaan-jutut, joista on ihan kirjakin ilmestynyt, mutta muistelen lukeneeni niitä jostakin lehdestä kolumnina.

Esikoinen kertoo rovaniemeläisen pojan tarinaa päiväkirjamaisesti: ensimmäinen päiväys on tammikuun ensimmäinen 1972, jolloin poika oli 12-vuotias. (Mainitaanko hänen nimeään - en muista, sillä ääni on minä-kertojan). Perheessä on isä ja äiti sekä 6-vuotias pikkuveli Unto Abraham, jonka sairaus tuo elämään huolta ja surua.

Perheeseen kuuluu myös aikamoinen joukko mummoja, setiä ja tätejä, ja etenkin naisten tarinat kiehtovat poikaa ja vievät arkista
kuvausta jopa fantasiamaisiin ulottuvuuksiin. Isomummo Esmeralda (jota kutsuttiin "ajan säästämiseksi Esmeksi") kertoo pojalle nuoruuden seikkailujaan ja onnetonta rakkaustarinaansa. Poika etsiikin tietoa suvustaan, sellaista tietoa, joka vanhempien mielestä ei hänelle edes kuulu. Se oli pojan mielestä helppoa kuin "käsittä pyöräily". Näistä ulottuuvuuksista ja perheen salaisuuksista liikutaan sujuvasti arkisempiin nuoren pojan mielenmaisemiin kuten tyttöjen ja seksuaalisuuden mysteeriin ja koulumaailmaan.

1970-luvun Pohjois-Suomi tulee kulttuurisesti vahvasti esille. Yksi Tervon vahvuus on taitava yksityiskohtien viljely. Miten luontevasti kerrontaan liittyy esimerkiksi Cassette Recorderit, Saab ysikutoset, tähtipullat ja palloedamit. Perhe on vasemmistolainen ja myös politiikka on arjessa mukana.

Kirja on toisaalta realistinen, toisaalta jopa tragikoominen. Mutta ennenkaikkea Tervo on todellinen sanataituri. Ehkä kirja ei ollut itselleni kokonaisuutena aivan vuoden parasta antia, mutta kielenkäyttö oli huikean oivaltavaa yksityiskohdissa. Paikoin piti pysähtyä miettimään, että missään mennään ja että keitä nämä Lemket ja myntit olivatkaan. Lopputulema kuitenkin: hieno teos, joka karisti turhat ennakkoluuloni Tervoa kirjailijuutta kohtaan.

Olen lukenut kaksi hyvää kirjaa tässä lähiaikoina: Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Tervon Esikoisen. Nämä ovat kertakaikkisesti ja täysin erilaiset teokset. Siinä missä Rauhalan tyyli on kuin lempeä ja lämmin kesäsade raskaista teemoista huolimatta, Tervon kielenkäyttö on kuin tikittävä raekuuro. Nopeaa ja nokkelaa. Tyylinäyte Tervolta - varmasti parempiakin löytyisi, mutta tässä pari:

1600-lukua ja noitavainoja elävän Aune-tädin elämästä:

Pyövelöinti oli jämttiä arpeettia. Se oli kaukana slagsmålista ja murhaamisesta. Se oli ikään kuin jumalanpalvelus. Myntti keskeytti vanhoja paloveroplootuja sisältävän fatin penkomisen. Sehän ON jumalanpalvelus, Myntti mylväisi.

Totisemmasta arkielämästä:

Äiti on periaatteessa hurahtamaton luonne, mutta gulassiin se sekosi.
     Mamin mielestä pörkölt olisi ollut kätevämpi rovaniemeläisen kielen lausua ja kokata, mutta ulkomaanruoka taivutettiin meillä suussasulavaan muotoon: kulassi. Kaikki keet rusikoitiin meillä päin samalla tavalla paitsi Marion Rung.  (--)  
     Kulassi on sosialistista pyhäruokaa. Meille jää raskaan ruoan jälkeen kevyt mieli siitä että olemme kannattaneet oikeudenmukaista maailmaa vaikka nauta on ostettu kapitalistisesta Karja-Pohjolasta. 

Pari muuta arviota:
Marjatta, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa


Jari Tervo: Esikoinen
Wsoy, 2013, 237 (s.)
(Luettu e-kirjana)