Alkuun olin pettynyt - jälleen teos, jossa on perheensisäistä väkivaltaa. Ensimmäisiä kymmeniä sivuja lukiessa ajattelin myös, että teos ei yllä Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen tasolle ja laitoin sen esikoisteoksen piikkiin. Mutta sitten tapahtui jotakin: tarina tempaisi mukaansa ja siitä kutoutui vetävä teos, jota en lopulta malttanut laskea käsistäni.
Niin karmeaa kuin isän kohtelu vaimoaan ja lapsiaan kohtaan onkin, Adichien teos ei ole läpeensä toivoton. Näkökulma on 15-vuotiaan Kambilin, josta kasvaa selviytyjä. Perheeseen kuuluu myös vanhempi veli Jaja, jonka elämänkulku jää arvoituksellisemmaksi. Isä on vaativa uskonnollisuudessaan ja menestyksen tavoittelussaan, sillä monessa asiassa pitää olla paras. Syntiset ajatukset pitää karkottaa jos ei muuten, niin rangaistuksen voimalla. Ja ne ovat tuhoisia. Rangaistusten rinnalla pientä on mm. se, että Kambilin ja Jajan lähtiessä viikoksi kylään serkkujen luo isä antaa mukaan lukujärjestyksen, johon on merkitty serkkujen kanssa vietettäväksi ajaksi vain kaksi tuntia päivässä.
Jälleen kerran äiti aina antaa mustat silmänsä anteeksi. Mutta myös Kambili rakastaa pelottavan vaativaa isäänsä, tai ainakin kaipaa kipeästi hänen hyväksyntäänsä. Tapa, jolla isä kohtelee perhettään, on ristiriitainen. Isä on toisaalta vaativa ja väkivaltainen, toisaalta rakkauteen pyrkivä. Ulkopuolisten silmin hän on arvostettu, ihmisoikeuspalkittu ja suuri hyväntekijä. Perhe on isän omaisuuden myötä rikas, liekö rikkaus sitten tullut hänen omistamastaan lehdestä.
Teos sivuaa Nigerian poliittista tilannetta mm. lehden ja yliopistossa työskentelevän Ifeoma-tädin kautta. Afrikka ja Nigerian kulttuuri kuten vanhat uskonnot ja tavat ja toisaalta nykykulttuurin kuvaus ovat teoksen suola. On moskiitonpuremia, väkeviä tuoksuja, avokadopuita, polttoainetta ja sen puutetta, kastematoja vessassa, messuja, rukousnauhoja, hiusten letitystä. Dialogia on höystetty ilmeisesti igbonkielisillä sanoilla.
Täti on myös tuki ja turva ja pakopaikka ulkomaailmaan kodin tiukasta maailmasta. Tädin perheen kautta sulkeutuneelle Kambilille avautuu tie avoimempaan maailmaan. Kambilin mietteet ja persoona on teoksen avain ja tässä kuvauksessa Adichie onnistuu. Hän luo hienon kuvan puhumattomasta, vaatimattomasta, ujon oloisesta nuoresta naisesta, joka pikku hiljaa oppii sanomaan, laulamaan, nauramaan. Osansa saa myös ihastus nuoreen pappismieheen, joka on tädin perheen ystäviä. Esimerkkiteksti kuvaa Kambilia:
Äkkiä lävitseni hulvahti kiukku. Se kuristi kurkun umpeen ja nipisti sieraimet kiinni. Kiukku oli vieras ja virkistävä tunne. Makustelin sitä samalla kun katseeni seurasi isä Amadin huulia ja sierainten värähtelyä hänen jutellesaan Ifeoma-tädin ja serkkuni kanssa.
Tässä muutama muu arvio: Morren, Margitin (Tarukirja) ja Valkoisen kirahvin.
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava Seven 2011, 328 s.
Englanninkielinen alkuteos Purple Hibiscus (2003)
Suom. Kristiina Savikurki
En ole lukenut kirjaa Puolikas keltaista aurinkoa. Piditkö sitä parempana kuin Hibiskusta? Kiitos linkityksestä!
VastaaPoistaMolemmissa meni hetki ennen kuin tykästyin kirjaan mutta molemmat olivat hyviä, ehkä Puolikas keltaista aurinkoa oli monipuolisempi ja yhteiskunnallinen puoli korostui, Hibiskus taas on esikoisteokseksi hieno.
PoistaMinä olen lukenut kaikki Adichielta suomennetut kirjat, Keltaisen auringon ensimmäisenä, sitten tämän ja viimeisenä sen novellikokoelman. Olen pitänyt kaikista kovasti, vaikka ne käsittelevätkin aika kauheita asioita. Puolikas keltaista aurinkoa on kypsä, oikeastaan mestariteos, joka vei sydämeni. Siksi suhtauduin tähän minäkin aika varauksella, että tuskin pidän niin kauhean kovasti, mutta hieno on tämäkin! Tuo isän ristiriitainen hahmo on aika vaikuttava ja niin viiltävän todenmukainen! Mistä me tosiaan tiedämme, että esikuvina esiintyvät ja arvostetut ihmiset ovat sitä myös kotioloissa? Perhe sai kestää isän paineitten purkamisen ja pikkumaisen tyrannian karvaimman jälkeen. Puistattavaa! Mutta hieno kirja, ja vielä esikoinen ;)
VastaaPoistaKyllä ihmisen persoona on monimutkainen tekele, ajatellaanpa vaikka isän lisäksi teoksen äitiä. Rakastiko miestään vai eikö rakastanut, vai rakastiko ja vihasi yhtä aikaa?
PoistaOlipa hauska palauttaa tämän kirjan lukukokemus mieleen. Olin kirjan lukemisen jälkeen hyvin samoissa tunnelmissa kuin sinäkin: ennen kaikkea vaikuttunut siitä tarinasta, jonka olin lukenut, olin ärkyttynyt perheen tilanteesta. Kambilin näkökulma tuo tosiaan kirjaan aivan oman sävynsä. Samoin kuin se, ettei asioita esitellä mustavalkoisesti hyvä-paha -astelmistta. Tämä kirja kirvoitti minut pohtimaan erikoisen hienoja esikoiskirjoja, sillä tämä on juuri sellainen!
VastaaPoistaMinä pidin hurjasti Puolikkaasta keltaista aurinkoa ja jokunen aika sitten ostin tämän alennusmyynnistä hyllyyni odottamaan. Säästelen kirjaa vielä, mutta varmaan syksyllä tulen sen lukemaan.
VastaaPoistaMinäkin ostin teoksen alesta Puolikas keltaista aurinkoa perusteella ja vaikka teos on erilainen, yhteistä on tapahtumien sijoittuminen Nigeriaan. Ja kyllä kai kirjailijan ääni jossain määrin näyttäytyy samanlaisena teoksesta toiseen.
VastaaPoistaLuin itse ensin tämän ja sitten vasta Puolikas keltaista aurinkoa. Pidin paljon molemmista teoksista, vaikuttavia ja koukuttavia kirjoja molemmat. Mutta huomaa kyllä että on saman kirjailijan teoksia, juuri mainitsemasi kirjailijan ääni on havaittavissa ja muitakin samankaltaisia seikkoja muistan lukiessa bongailleeni. :)
VastaaPoista