Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat kertoi suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsissa. Elämä oli köyhää ja alkoholismin sekä perheväkivallan sävyttämää. Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä teos on ikään kuin  jatkoa tuolle tarinalle, vaikka henkilöiden nimet ovat erit. Lapset ovat aikuistuneet, äiti on kuollut ja isäkin pian. Nyt äänessä on lapsi-Leenan sijasta aikuinen Anni, joka on selviytynyt, mutta veljensä Sami syrjäytynyt.


Kirja kertoo Annin suhteesta narkkariveljeensä Samiin. Samihan oli lahjakas poika mutta elämä meni miten meni. Alakoski ryöpyttää silmille Annin pahoinvoinnin ja huolen veljen tilasta. Milloin Anni tukee veljeään, lähettää kirjeitä ja paketteja, milloin haluaa katkaista välit. Pikku hiljaa veljestä on tullut sellainen "ihme tyyppi" tatuointineen. On varkauksia, hoitojaksoja ja vankilaa. Annin muu tasapainoiselta vaikuttava oma elämä jää taustalle, kun psyykettä koettelee suhde veljeen ja osaltaan raskas työ sosiaalialalla.


Mielenkiintoisia yksityiskohtia ovat Annin työssään kohtaamat suomalaiset sekä harvat viittaukset suomalaiseen perhetaustaan: "Sanoisivatko aivot että me asumme maassa jossa meri on nimeltään Itämeri, mutta olemme kotoisin maasta jossa samasta merestä tulee Länsimeri ja suomenlaivasta tulee ruotsinlaiva ja että se on hankalampaa kuin moni luulisi". 


Alakoski hyödyntää sosionomin taustaansa ja esittää suoraa kritiikkiä muun muassa päihdehuollosta. Perussanoma on tämä: miten sosiaalimuoti saattaa olla niin sokea köyhyyden perinnölle ja köyhyyden geeneille.  Lapsena Annin perheessä ei ollut rahaa mihinkään, ei kitaransoittoon, ei jalkapalloon, ei tähtilippupaitaan. Muun muassa ne olivat asioita, joita Sami olisi halunnut mutta ei saanut. Sami näyttää lapsuuden valokuvissa surulliselta, yhtä surulliselta kuin pahoinpidelty äiti.


Tekstin tyyliin vei aikansa päästä sisään. Kirjassa ei ole kovinkaan juonellista tarinaa vaan jollain tapaa ajatuksenvirtaa ja alkuun ajattelin, että tyyli on jopa tekotaiteellista, liiallista yrittämistä. Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että tyyli pysyy yhtenäisenä ja tottumisen jälkeen sieppaa  lukijan mukaansa. Paikoin lukuote herpaantui luettelomaisissa rönsyissä, ihan kuin kaikki pitäisi vain läiskiä paperille, joka ikinen huume, sosiaalityön muoto ja aivojen ajatelma.


Pidin Sikaloista ja pidin tästäkin, vaikka teema on rankka. Kaikessa tuskassa pohjavireenä on kuitenkin varovasti sanoen rakkaus. Sisarten välinen rakkaus, lapsen rakkaus, jopa rakkaus isään, vaikka haiseekin puliukolta. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus sosiaalityön ja syrjäytymisen maailmasta ja sellaisena äärettömän vahva ja uskottava.

Tässä muutama muu näkemys kirjasta: Jorin, Susan ja Kirsin.

Lause: Minulta puuttuvat kädet silloin kun pitäisi syleillä.


Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
Schildts, 2010, 349 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos: Håpas du trifs bra i fengelset
Suom. Katriina Huttunen