Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Sain Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa Tarukirjan Margitilta luettavaksi novelleja Nobel-tasolta. Lähtökohtainen asenteeni novelleja kohtaan on seuraava: ne ovat parhaimmillaan älykkäitä kirjallisia tuotoksia,  mutta eipä niitä juuri tule luettua, sillä juuri kun olen päässyt sisään tarinaan, se katkeaa kuin veitsellä leikaten ja lukijana jään hölmistyneenä ihmettelemään, että tässäkö se oli.

Pirandellon  (1867-1936) novelleja lukiessa kävi kuitenkin niin, että mielenkiinnolla hyppäsin seuraavaan. Se oli helppoa, sillä novelleja yhdisti samantapainen maailma: väkevät maaseudun tuoksut, rosoiset ihmiset, petollisuus tai ylipäänsä ihmisen jonkinlainen heikkous. On tyhmiä ja viekkaita, kyttyräselkäisiä, mustasukkaisia, onnettomasti rakastuneita, miehiä ja naisia, lapsia ja aikuisia.

Osa novelleista oli jännittäviä juoneltaan. Ratkaisut eivät olleet ennalta-arvattavia vaan kirjailija onnistui usein yllättämään. Lisäksi ansio on ehdottomasti vahva ihmiskuvaus. (Eikä muuten eläinkuvaus jää ollenkaan tästä jälkeen, vrt. Onni olla hevonen). Lukiessani jäin oikein odottamaan, että millaisen ihmisen ongelmineen Pirandello seuraavaksi tuo näyttämölle. Tässä pari esimerkkiä apinamaisista mieskuvista:

Tararàn naarmuinen, lättänä, äsken ajeltu pärstä sai hänet näyttämään isolta apinalta. 

Leveä litteä nenä ja ajeltu yläleuka ja paksu, liian pitkä ylähuuli antoivat hänen kasvoilleen apinamaisen ílmeen; rinnassa ja käsissä oli punertavia karvoja, kasvot olivat kalpeat ja pisamaiset ja syvältä kuopista katsovat vihreät silmät vuoroin välkähtivät uhkaavasti, vuoroin väistivät katsetta.

Mitkä kirjan 19 novellista sitten jäivät vaikuttavimpana mieleen? Laitan kirjan kannet kiinni ja mieleeni nousee novelli Hyvästi, Leonora!, joka kertoo hulluudeksi asti menevästä mustasukkaisuudesta: mies pitää vaimoa ja lapsiaan vankina talossa, josta he vuosikausiin eivät pääse ulos. Tässä traagisessa tarinassa teatterilla ja oopperalla on merkittävä rooli.

Toiseksi nostaisin tässä esille kaivos-kuvauksen Ciàula löytää kuun. Ciàula on jälkeenjäänyt mies, joka ääntelee korpin tavoin ja työskentelee rikkikaivoksessa. Novellin juoni on yksinkertainen, mutta ihmis- ja elämänkuvauksessaan syvällinen. Millainen ihme on löytää yönpimeältä taivaalta kuu!

Jälkisanoista selviää, että Pirandellon eläessä Sisiliassa oli 271 rikkikaivosta, mikä leimasi saaren taloutta. Vuonna 1904 kaivoksia oli peräti 800, mutta tuotannon vähetessä viimeinen kaivos suljettiin 1988. Pirandello itsekin työskenteli kaivoksessa muutaman kuukauden kirjanpitäjänä. Hän siis tiesi hyvin kaivajien epäinhimillisen työn jopa kolmensadan metrin syvyydessä.

Luigi Pirandello oli siis itse kotoisin Sisiliasta. Hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon v. 1934 vain pari vuotta ennen kuolemaansa v. 1936. Suomennoksessa on mukana Leena Rantasen ansiokas jälkikirjoitus, jossa esitellään Pirandellon elämää, mm. onnetonta avioliittoa, ja luonnollisesti hänen tuotantoaan, mikä on laaja. Ensisijaisesti hänet tunnetaankin modernin teatterin luojana.

Kiitos Margitille tästä haastekirjasta. Yllätyksekseni nautin novellikirjan lukemisesta ja mikä parasta, kirja kuuluu niihin, joita ei helpolla unohda. Mielessä on Sisilian tuoksut, oliiviöljyt, kavioiden kopse ja ihmisen mielen ihmeellisyys.

Lause: Joka elää, ei näe itseään vaan elää... Jos joku voi nähdä oman elämänsä ulkopuolelta, on se merkki ettei hän enää elä, vaan kituu, raahaa elämää perässään.

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja
Like, 2007, 272 (s.)
Suomentanut ja jälkisanat kirjoittanut Leena Rantanen