Mutta sitten itse teokseen. Vierailin juuri
kustantajan sivuilla ja selvisi, että kirja onkin omaelämäkerrallinen. Olisihan
tämä pitänyt tajuta, kun päähenkilö on nuori opiskelija, joka on
kirjallisuuteen, filosofiaan ja teologiaan kallellaan. Jaan Kaplinski (s. 1941)
on tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita, jonka tuotantoon kuuluu proosan
lisäksi mm. runoja ja esseitä. Ajallisesti teos sijoittuu Neuvostoliiton
aikaan.
Kirja on ennen kaikkea nuoren miehen päänsisäisen
ajatusmaailman kuvaus. Se on pullollaan filosofis-eksistentiaalista pohdintaa
mm. rakkaudesta ja uskonnosta. Päähenkilö, jonka nimeä ei taideta mainita,
tapaa vanhemman, sivistyneen henkilön, jota kutsutaan Opettajaksi ja jonka
ajatuksiin peilaten hän prosessoi omaa elämänfilosofiaansa. Mikäli teos on
omaelämänkerrallinen, voi kysyä, onko Opettajalle vastinetta todellisessa
elämässä?
Tässäpä Opettajan asettama standardi
kielelliskirjalliselle sivistykselle, kun hän opastaa kirjan nuorta
opiskelijapoikaa: On luettava monenkielisiä ja monentyyppisiä tekstejä:
mytologisia, teologisia ja filosofisia tekstejä. (- - ) Olen saanut sen
käsityksen, että te luette englantia ja venäjää sekä hiukan ranskaa ja saksaa.
Hyödyllistä olisi lisäksi oppia jokin skandinaavinen kieli ja sitten espanjaa
ja italiaa. Tietysti myös latinaa ja kreikkaa. Ja jos teologia vetää teitä
vastuttamattomasti puoleensa, heprea on tällöin välttämätön. Tulevaisuudessa
kannattaisi opiskella kunnolla myös jokin idän kieli, esimerkiksi arabia,
sanskrit tai kiina. Että näin. Toki on otettava huomioon, että
päähenkilö tavoittelee kielitieteen ja itämaisten kielten opiskelua, mutta
silti.
Kaplinski sivuaa elämäntarinoiden muistamista,
jota Imbi Paju korosti teoksessaan Torjutut muistot. Erään onnettoman kohtalon kokeneen miehen tarina oli
nimittäin se tavallinen: isä pakkotyöleirillä ja äiti rehkimässä kolhoosissa.
Isä oli Siperiasta tultuaan ankara eikä pojan elämästä myöhemminkään oikein
tullut onnellista. Teoksen sanoin voi todeta, että kukaan ei kerro näiden
ihmisten tarinoita ja niillä, jotka osaavat itse kertoa, on helpompaa. Tämä on
pieni yksityiskohta kirjassa, mutta muistutti siitä historian kirjoittamisesta,
joka virolaisissa teoksissa on kiinnostavaa. Viron historia on erilainen kuin
Suomen, ja kaunokirjallisuus voi johdatella hahmottamaan erilaista kansankunnan
tarinaa.
Rakenteellisesti
kirja kuljettelee päähenkilön ajatuksissa eikä kirjassa varsinaisen juonen
kannalta paljonkaan tapahdu: päähenkilö pohdiskelee suhdetta tyttöystäväänsä ja
ihastuu johonkin toiseen, menee kesäksi sukulaisiin maalle ja mikä
mielenkiintoisinta, joutuu kiellettyjen runojen vuoksi KGB:n kuulusteluihin.
Tämä juonenkäänne antaa kuvan neuvostoajan hallinnon toiminnasta ja
jonkinmoisesta painostuksesta ryhtyä itse muiden tarkkailijaksi. Mitään
erikoisen yllättävää tietoa tämä kuvaus ei antanut muuta kuin että ei voi kuin
ihmetellä, miten vaaralliseksi runous saatetaan käsittää. Tässä sitaatti teoksen
neuvostovastaiseksi luokitellusta runoudesta Underilta:
On
meidän heimo pitkin maailmoita
ja kuolemaa ei
kukaan meistä voita
Elämme kaikki poissa sijoiltamme
ei vieras valta
ole ruokkijamme.
Filosofiset
pohdinnat sen sijaan ovat monipuoliset ja runsaat. Luulen, että joskus
nuorempana monet näistä kysymyksistä erilaisista aihepiireistä olisivat
innostaneet enemmänkin. Mutta sen verran paljon Kaplinski erinäisiä elämänkysymyksiä
tykittää, että paikoin itsekin lukijana innostuin. Tässä on mahdotonta eritellä
kaikkea sitä, mitä kirja tällä saralla antaa. Niinpä liitän tähän loppuun
kirjassa esiintyvät võrunkieliset säkeet Raimond Kolgalta. Tämä murre oli
päähenkilölle läheinen ja siihen liittyvä kesäajan kuvaus oli itselleni kirjan
parhainta antia.
Jummal ei tuló,
siis ku mii looda,
Jumal tuló sis,
kui timä taht.
Jumala
ei tule, siihe aikaa ko mie oota,
Jumala tulloo
siihe aikaa ko hää isse tahtoo.
Nämä
sanat ovat osa päähenkilön ajatuksenjuoksua uskon ja rakkauden tunteiden
pyörteissä. Eteläisen Viron võrun murre on käännetty Itä-Suomen murteiden
mukaiseksi kuten myös muutamat dialogit. Onneksi murteisia kohtia ei ole
paljon, mutta tällaisena ne ovat mielenkiintoinen mauste.
Kirja
antaa paljon tuon ajan Viron oloista kiinnostuneelle. Se ei välttämättä
häikäissyt minua tarinan kannalta, mutta siltikin Jaan Kaplinskin arvostus
nousi korkealle.
Tässä haasteen antajan, Jaanan, oma teksti samasta kirjasta. Vertailun vuoksi katso myös Pentti Orhasen arvio Ilkassa ja Juhani Salokanteleen kommentti Tuglas-seuran sivuilla.
Jaan Kaplinski: Sama joki
Jaan Kaplinski: Sama joki
Otava, 2010. 457
(s.)
Vironkielinen
alkuteos Seesama jõgi (2007)
Suom. Kaisu
Lehikoinen
Olipas mielenkiintoinen postaus!
VastaaPoistaKirja itsessään kuulostaa kiinnostavalta (rakkauden ja uskonnon teemat + filosofiset pohdiskelut), mutta samalla myös haastavalta. Ja aikamoiset ovat Opettajan asettamat standardit sivistykselle! Tuosta kun edes murto-osaan itse pääsisi..
Jännä tosiaan, että runous nähdään vaarallisena. Nykypäivän Suomessa sitä on melkein vaikeaa käsittää. Ehkä runous on se, jonka arvo nousee silloin, kun sananvapaus on uhattuna (kätevä konsti uhmata rajoituksia?).
Kiitos kommentista. Kirja on todellakin siinä mielessä haastava, että siinä on paljon pohdintaa, mutta en kokenut sitä kuitenkaan mitenkään raskaaksi luettavaksi. Hitaasti lukemalla ja pysähtymällä moniin ajatuksiin kirjasta saa paljon irti, suosittelen!
VastaaPoistaNiin, piti vielä sanoa, että runoudesta jäi mieleen kirjassa esiintyvä ajatus, että lopulta Jumalasta voi puhua vain runouden kielellä, tavallinen proosa ei siihen välttämättä yllä.
PoistaKiva, että sait kirjan luetuksi. Kirja ei minustakaan ollut romaanina parhaasta päästä, mutta erittäin antoisa se oli Viron historian kuvittajana.
VastaaPoista