Jaan Kaplinski: Sama joki (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Kirja on lukuhaaste Jaanalta ja sopii minulle kuin nenä päähän, sillä aikomuksenani on ollut perehtyä virolaiseen kirjallisuuteen - tätä nykyä käsitys on pitkälti Tammsaaren ja Lutsin klassikkojen varassa. Aikoinaan opiskelin jonkin verran viron kieltäkin ja tuolloin yritin lukea joitakin teoksia viroksikin, mutta niiden syvällisempi ymmärrys jäi puolitiehen. Sen sijaan luin useita suomenkielisiä teoksia, jotka oli käännetty viroksi, sillä se oli helpompaa ja teoksiin avautui eri kielen kautta erilainen maailma. Luulen, että vironnoksesta huolimatta kieleen oli jäänyt jokin suomen kielen vaikutus, kun käännökset olivat huomattavasti helpompia kuin alkujaan viroksi kirjoitetut. Vai oliko kyse vain kielestä? Ehkä myös suomalaisena ymmärsin suomalaisen kirjailijan ajatuksenkulkuakin paremmin?

Mutta sitten itse teokseen. Vierailin juuri kustantajan sivuilla ja selvisi, että kirja onkin omaelämäkerrallinen. Olisihan tämä pitänyt tajuta, kun päähenkilö on nuori opiskelija, joka on kirjallisuuteen, filosofiaan ja teologiaan kallellaan. Jaan Kaplinski (s. 1941) on tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita, jonka tuotantoon kuuluu proosan lisäksi mm. runoja ja esseitä. Ajallisesti teos sijoittuu Neuvostoliiton aikaan.

Kirja on ennen kaikkea nuoren miehen päänsisäisen ajatusmaailman kuvaus. Se on pullollaan filosofis-eksistentiaalista pohdintaa mm. rakkaudesta ja uskonnosta. Päähenkilö, jonka nimeä ei taideta mainita, tapaa vanhemman, sivistyneen henkilön, jota kutsutaan Opettajaksi ja jonka ajatuksiin peilaten hän prosessoi omaa elämänfilosofiaansa. Mikäli teos on omaelämänkerrallinen, voi kysyä, onko Opettajalle vastinetta todellisessa elämässä?

Tässäpä Opettajan asettama standardi kielelliskirjalliselle sivistykselle, kun hän opastaa kirjan nuorta opiskelijapoikaa: On luettava monenkielisiä ja monentyyppisiä tekstejä: mytologisia, teologisia ja filosofisia tekstejä. (- - ) Olen saanut sen käsityksen, että te luette englantia ja venäjää sekä hiukan ranskaa ja saksaa. Hyödyllistä olisi lisäksi oppia jokin skandinaavinen kieli ja sitten espanjaa ja italiaa. Tietysti myös latinaa ja kreikkaa. Ja jos teologia vetää teitä vastuttamattomasti puoleensa, heprea on tällöin välttämätön. Tulevaisuudessa kannattaisi opiskella kunnolla myös jokin idän kieli, esimerkiksi arabia, sanskrit tai kiina. Että näin. Toki on otettava huomioon, että päähenkilö tavoittelee kielitieteen ja itämaisten kielten opiskelua, mutta silti.

Kaplinski sivuaa elämäntarinoiden muistamista, jota Imbi Paju korosti teoksessaan Torjutut muistot. Erään onnettoman kohtalon kokeneen miehen tarina oli nimittäin se tavallinen: isä pakkotyöleirillä ja äiti rehkimässä kolhoosissa. Isä oli Siperiasta tultuaan ankara eikä pojan elämästä myöhemminkään oikein tullut onnellista. Teoksen sanoin voi todeta, että kukaan ei kerro näiden ihmisten tarinoita ja niillä, jotka osaavat itse kertoa, on helpompaa. Tämä on pieni yksityiskohta kirjassa, mutta muistutti siitä historian kirjoittamisesta, joka virolaisissa teoksissa on kiinnostavaa. Viron historia on erilainen kuin Suomen, ja kaunokirjallisuus voi johdatella hahmottamaan erilaista kansankunnan tarinaa.

Rakenteellisesti kirja kuljettelee päähenkilön ajatuksissa eikä kirjassa varsinaisen juonen kannalta paljonkaan tapahdu: päähenkilö pohdiskelee suhdetta tyttöystäväänsä ja ihastuu johonkin toiseen, menee kesäksi sukulaisiin maalle ja mikä mielenkiintoisinta, joutuu kiellettyjen runojen vuoksi KGB:n kuulusteluihin. Tämä juonenkäänne antaa kuvan neuvostoajan hallinnon toiminnasta ja jonkinmoisesta painostuksesta ryhtyä itse muiden tarkkailijaksi. Mitään erikoisen yllättävää tietoa tämä kuvaus ei antanut muuta kuin että ei voi kuin ihmetellä, miten vaaralliseksi runous saatetaan käsittää. Tässä sitaatti teoksen neuvostovastaiseksi luokitellusta runoudesta Underilta:

On meidän heimo pitkin maailmoita

ja kuolemaa ei kukaan meistä voita

Elämme kaikki poissa sijoiltamme

ei vieras valta ole ruokkijamme.

Filosofiset pohdinnat sen sijaan ovat monipuoliset ja runsaat. Luulen, että joskus nuorempana monet näistä kysymyksistä erilaisista aihepiireistä olisivat innostaneet enemmänkin. Mutta sen verran paljon Kaplinski erinäisiä elämänkysymyksiä tykittää, että paikoin itsekin lukijana innostuin. Tässä on mahdotonta eritellä kaikkea sitä, mitä kirja tällä saralla antaa. Niinpä liitän tähän loppuun kirjassa esiintyvät võrunkieliset säkeet Raimond Kolgalta. Tämä murre oli päähenkilölle läheinen ja siihen liittyvä kesäajan kuvaus oli itselleni kirjan parhainta antia.

Jummal ei tuló, siis ku mii looda,

Jumal tuló sis, kui timä taht.

Jumala ei tule, siihe aikaa ko mie oota,

Jumala tulloo siihe aikaa ko hää isse tahtoo.

Nämä sanat ovat osa päähenkilön ajatuksenjuoksua uskon ja rakkauden tunteiden pyörteissä. Eteläisen Viron võrun murre on käännetty Itä-Suomen murteiden mukaiseksi kuten myös muutamat dialogit. Onneksi murteisia kohtia ei ole paljon, mutta tällaisena ne ovat mielenkiintoinen mauste.

Kirja antaa paljon tuon ajan Viron oloista kiinnostuneelle. Se ei välttämättä häikäissyt minua tarinan kannalta, mutta siltikin Jaan Kaplinskin arvostus nousi korkealle.

Tässä haasteen antajan, Jaanan, oma teksti samasta kirjasta. Vertailun vuoksi katso myös Pentti Orhasen arvio Ilkassa ja Juhani Salokanteleen kommentti Tuglas-seuran sivuilla.

Jaan Kaplinski: Sama joki

Otava, 2010. 457 (s.)

Vironkielinen alkuteos Seesama jõgi (2007)

Suom. Kaisu Lehikoinen