C.S Lewis: Velho ja leijona - klassikkofantasiaa lapsille

Luin eskari- ja ekaluokkaikäisille lapsilleni ääneen C. S. Lewiksen Narnia-sarjan ensimmäisen osan Velho ja Leijona. Hieman mietin, että ovatko he vielä liian nuoria tälle kirjalle, mutta vielä mitä. Tarina sieppasi heidät mukaansa niin, että he istuivat kuuntelemassa kuin naulittu. Koko kirjan lukemiseen käytettiinkin vain pari iltaa.

Kaikki varmastikin tietävät tarinan idean: Neljä lasta lähtee sotaa pakoon maaseudulle persoonallisen professorisedän isoon kartanoon. Siellä tapahtuu mysteerisiä asioita, kun yhden vaatekaapin kautta tupsahdetaankin toiseen maailmaan, Narniaan.

Narniassa valkea velho huseeraa pahojaan ja vallitsee ikuinen talvi. Tämä kylmyyden taika murtuu Aslanin tullessa ja neljän ihmisen lapsen istuessa neljällä valtaistuimella. Lapset Lucy, Susan, Edmund ja Peter ystävystyvät Narniassa hyvisten kanssa, kuten faunin ja majavien. Mutta Edmund pettää sisaruksensa valkean velhon taikajuoman ansiosta ja paljastaa heidät velholle. Lopulta Aslan, pelottavan hyvä ja vaikuttava leijona, tuo mukanaan kevään ja pelastuksen.

Tarinassa käsitelläänkin siten petosta, anteeksiantamista ja uhrautumista. Se on täynnä tunteita laidasta laitaan, mutta ennen kaikkea se oli tämänikäisille lapsille jännittävä hyvän ja pahan taistelu.

Kirjassa oli liitteenä muutamia kuvia kirjasta tehdystä elokuvasta. Alkuun tämä harmitti, sillä valokuvamaisen kuvan voima on niin suuri - olisin pitänyt enemmän vanhempien painosten mustavalkoisista pikku kuvista. Lapset tuijottivat kuvat läpi moneen kertaan ja niihin palattiin aina välillä. Monet yksityiskohdat herättivät kiinnostusta ja keskustelua, kuten joulupukin ilmestyminen tarinaan tai Aslanin leijonanharjan leikkaaminen (miten paljon, mistä kohti jne.)

Itselleni ääneen lukiessani korostui runsas ympäristön ja luonnonkauneuden kuvaus,  mihin joskus kirjaa nuorena lukiessani en niin kiinnittänyt huomiota; oli vihreitä tiheikköjä, punarintojen laulua, purojen solinaa, tuoksuvia kukkaketoja ja pehmeitä sammalia. Tarinassa vilisi paljon erilaisia hahmoja, kuten hurmaava jättiläinen Rumpelipum, ja vastapainoksi oli pahisten kuvausta, kuten seuraavassa, jossa kertoja myös puhuttelee suoraan lukijaa:

Olipa siinä väkeä! Hirviöitä, joilla oli kammottavat hampaat, ja miehiä, joilla oli härän pää. Ihmissusia ja pahojen puiden ja myrkyllisten kasvien henkiä; ja sitten siellä oli niin kammottavan näköisiä olentoja, etten aio kuvailla niitä, sillä silloin aikuiset eivät ehkä antaisi sinun lukea tätä kirjaa.

Tämäntapaista teksti oli kauheimmillaan, mutta pojan mielestä parasta olikin hyvisten voitto. Lapsille kirja oli vaikuttava, vaikka luulen, etteivät he ihan kaikkia sanoja ymmärtäneet kentaureista dryadeihin ja minotauroksiin. He olisivat silti halunneet lukea heti uudelleen, tai paremminkin kuunnella uudelleen.

Kirjoitettuani tämän googlasin muita blogikirjoituksia ja löysin Lumiomenan Katjan kirjoituksen - hän oli myös lukenut kirjan ääneen lapselleen, vieläpä samanikäiselle ja samoin kokemuksin!

Ääneen lukemisessa on sitä jotain. Tietysti iltasatuja on aina luettu lapsille, mutta miksei aikuisetkin voisi lukea ääneen toisilleen. Mikäs sen parempaa parisuhteen laatuaikaa.

Edit. 3.9.2013 Noin puoli vuotta kirjan lukemisen jälkeen: Lapset ovat yllättäen muistelleet sitä "leijonakirjaa", jossa on se "Narnia". He muistelivat nimiä ja tapahtumia ja vaativat, että kirja täytyy heti hakea kirjastosta uudestaan. Tätä kärttäystä on nyt jatkunut parina päivänä, joten uusintalukukierros on tulossa.

C.S. Lewis: Narnian tarinat: Velho ja leijona
Otava, 2005, 175 (s.)
Alkuteos: The Lion, the Witch and the Wardrope (1950)
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Käännöstä tarkistanut Tarja Kontro 2005