Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika

Ravilon kirjan Eerika on äpärälapsi, suomalaisen Ennin ja saksalaisen sotilaan tytär. He asuvat Lapissa pienessä kylässä, tiukan uskonnollisessa ympäristössä, jossa aviotonta lasta kohtaan ei tunnettu sympatiaa. Koulussa sai nippa nappa käydä istumassa mutta ei hänelle siellä mitään puhuttu.

Myöhemmin Eerika muistelee lapsuuttaan Lapissa ja kaipaa sitä, kun pystyi kuulemaan tippuvien lumihiutaleiden sihinän hangelle. Eristäytymisestä huolimatta luonnonläheinen elämä näyttäytyy myöhemmin kipeänä kaipuuna, mutta sitä samaa lapsuuden Lappi-maisemaa ei enää löydykään.

Ai niin, tämähän on kansilehdellä nimetty rikosromaaniksi, mutta kirja ei selvästi solahda mihinkään genreen eikä tietysti tarvitsekaan.

Rikos liittyy ihmissuhteisiin ja alistamiseen, jota Eerika myöhemmin aikuisena kokee Etelä-Suomessa eläessään. Hänen tarinansa käsittelee suhteitaan nuoruuden rakkauteensa, aviomieheensä, poikaansa ja anoppiinsa sekä yleensä elämäänsä perheenäitinä ja saksalaisen sotilaan tyttärenä.

Juuri tätä ennen luin Ravilolta Kuolleet lehdet ja tässä teoksessa tyyli ja teemat jatkuivat hyvin samanlaisina. Esimerkiksi molempien kirjojen päähenkilö oli samaan tyyliin uskonnonvastainen. Varmasti tuomitsevaa ja armotonta lahkolaisuutta onkin syytä kritisoida mutta minua vähän häiritsi ihan samanlaisina jatkuvat kielikuvatkin juutalaisten saduista ja "jumalantömpelöstä".

Ravilon vahvuus on tarinassa. Eerikan elämä vie mukanaan ja kirja oli pakko ahmia loppuun.

Tässä Booksyn arvio. Myös Jori ja Salla ovat kirjoittaneet teoksesta.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Myllylahti Oy, 2012, 430 (s.)

Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet

Hilkka Raviloa pidetään hyvänä mutta vaiettuna kirjailijana. Blogeissa hän on saanut jonkin verran huomiota ja itsekin kiinnostuin lukiessani arvioita hänen uusimmasta teoksestaan Nimeltään Eerika. Mistä tuo tuntemattomuus sitten johtuu? Tuntemattomammasta kustantajasta? Kuolleet lehdet -teoksen päähenkilö, Orvokki, kirjoittaa elantonsa eteen ja kommentoi mm. näin:

Kirjailija ei nykyisin ole kirjoja kirjoittava ihminen, se on tuote. Helpoimmin tuote saadaan tehdyksi nuoresta naisesta, jolla on pitkä tukka ja nahkainen minihame.

Ehkä näin on, mutta toisaalta haluaisin uskoa vetävän tekstin voimaan hieman idealistisestikin. Esimerkiksi viimeisintä Finlandiavoittajaa en ole nähnyt minihameessa. Ja onpa Ravilo itsekin ollut aikoinaan ehdokkaana teoksellaan Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tietysti äänessä on fiktiivinen henkilö, mutta ei voi välttyä ajatukselta, että Orvokki toimii kirjailijan äänitorvena. 

Kuolleet lehdet on määritelty rikosromaaniksi ja sellainen se onkin, mutta ei mikään perusdekkari, jossa lukijaa kuljetellaan murhan tutkinnassa poliisin/etsivän/ lakimiehen mukana ja jossa arvoitus ratkeaa lopuksi. Orvokki on nimittäin aviovaimo, jonka äänellä tarina kerrotaan. Ravilon teksti on hyvin selväpiirteistä; Aikuinen Orvokki kertoo takautuvasti rakastajalleen Mikalle lapsuudestaan, nuoruudestaan sekä avioliitostaan Arvin kanssa. Kertoessaan tarinaansa Orvokki oli muistaakseni 47-vuotias.

Orvokki on nuorena lapsellisuudessaan mennyt naimisiin ihastuksensa kanssa, joka puolestaan haikailee Amerikkaan lähteneen ja laulajan uraa tehneen rakkautensa perään. Arvi on alistava mies ja kun anoppi Elli kuolee, Orvokki jää käytännössä yksin ja vangiksi taloon. Arvi on järjettömän pihi ja pitää Orvokkia piikanaan. Niin pitkälle Arvi menee, ettei esimerkiksi anna hankkia vaatteita vaan Orvokki-reppana joutuu pöytäliinasta sommittelemaan itsellensä mekon.

Tästä alistamisen kuviosta Orvokki taistelee pikku hiljaa eroon ja kostaa. Hän muun muassa löytää kirjoittamisen taitonsa. Tässä onkin sitten aikaa roisia tekstiä, kun Orvokki kirjoittaa salanimellä novelleja miestenlehtiin. Aika tyrmääviä ovat myös uskontoon liittyvät kommentit. Orvokki oli syntynyt avioliiton ulkopuolella, mikä oli tuohon aikaan 40-luvulla Lapin kylillä suuri häpeä, ja Orvokin ja isänsä uskonnonvastaisuus tulee ilmeisesti muun muassa tästä syrjinnästä.

Jotain vetävää tässä kirjassa oli. Henkilöhahmoissa oli voimaa ja tekstissä oli mukavaa entisajan elämän kuvausta. Jännitys pysyi loppuun saakka eikä juoni ollut mitenkään ennalta arvattava. Samalla teos oli kuitenkin jollain tapaa rosoinen, mutta kyllä se silti sai minut tarttumaan teokseen Nimeltään Eerika, jonka alkulehdiltä jo voi sanoa, että Ravilon tyyli on täysin tunnistettava ja omanlaisensa. Samat teematkin tuntuvat jatkuvan.

Salla on perusteellisemmin tutustunut Raviloon ja kuvaa hyvin hänen tyyliään. Äkkiseltään muita arvioita tästä kirjasta en löytänytkään.

Hilkka Ravilo: Kuolleet lehdet
2006, Myllylahti Oy, 303 (s.)