lauantai 30. kesäkuuta 2012

Hilja Valtonen: Pippuria

Tässäpä mainio esimerkki vanhanajan tyttökirjasta. Juonikuvio on arvattavissa heti alkulehdiltä: hemmotellun tytön kasvutarina. Pälvi on pippurinen ja oikukas tyttö, joka joutuu maalle enonsa perheen hoiviin, kun kukaan ei tälle vapaan kasvatuksen hedelmälle oikein voi mitään.

Pälvi ajattelee, että maalaismoukilla on kumisaappaat jalassa eikä läheskään niin hienoja vaatteita kuin Pälvi-neidillä. Enon perheessä ei passata ja ruokaakin saa vain ruoka-aikana. Puhuvatkin niin mongertamalla: "Ota laukkosj ja ala kantoo sitä tänne! Minä en voi piästee Pollee irti, se voip jättee meijät sillor reinsijalle".

Alkupuolella vapaan kasvatuksen sormella osoittelu on liian läpinäkyvää. Pälvi pompottelee ja komentelee äitiään ja itsekin toteaa, että tekee mitä haluaa, onhan hänet kasvatettu ilman kieltoja. Ehkäpä tätä olisi voinut loiventaa ja antaa lukijalle enemmän tilaa. Painopiste olisi voinut olla sellaisenaan Pälvin hölmöilyissä ja kasvutarinassa. Enon perheessä lapset tottelevat, mutta käy ilmi, että kasvatukseen kuuluu myös selkäsaunat, ja saapa Pälvikin kokea keveän "läväyksen kämmenellä istuinkamaroille". Kirjan luki kuitenkin mielellään ja antoihan se myös nostalgisen kuvan maalaiskesästä touhuineen; on lehmien paimentamista, kananpesien etsimistä, vispilän tekoa, traktorin peräkärryssä ajelua jne.

Hilja Valtonen kuuluu entisajan viihdekirjailijoihimme. Ehkä kuuluisin hänen teoksistaan on Vaimoke, jonka pohjalta on tehty Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämä elokuva.

Kannen kuva on Hiljan huone -sivustolta, jotka on tehty Imatran kaupunginkirjastossa Opetusministeriön rahoituksella. Linkissä on kansikuvat Valtosen teoksista - mielestäni Pippuria-teoksen kansikuva on huonoimmasta päästä. Kuitenkin tällainen vanha kirja on jo esineenä kaunis ja noita kansikuvia katselee mielellään.

Kirja on Raittiuskasvatusliiton julkaisema ja se on ollut aikanaan palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa. Kansilehdellä kirja nimetään nuorisokertomukseksi. Kannessa on myös hintalappu: 4 markkaa.

Hilja Valtonen: Pippuria
1965, 2. painos, 75 (s.)
Raittiuskasvatusliitto

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Monien blogien innoittamana lomalukemistoni kärjessä on Kähkösen Mustat morsiamet eikä kirja pettänyt odotuksiani! Se on ilmestynyt vuonna 1998 ja on vaikea käsittää, miten en ole siihen aiemmin tarttunut, sillä pidän historiallisista romaaneista niiden luoman ajankuvan vuoksi. 

Teos alkaa sitaatilla Raamatun Laulujen laulusta "... jos löydätte minun ystäwäni, niin ilmoittakaat hänelle, että minä olen sairas rakkaudesta". Kirjan päähenkilö Anna lähtee syrjäisestä kodistaan Kuopioon töihin piiaksi ja tapaa kaupungissa hurmaavan Lassin ja rakastuu. Rakkaus on syvää kaipausta ja ikävää, kunnes johtaa avioliittoon. Lassi on poliittisesti orientoitunut ja joutuu vankilaankin vallankumouksellisista ajatuksista ja toimistaan. Mutta Annan rakkaus kestää, sillä politiikka on avioliiton ulkopuolista. Jo tuo alun sitaatti osaltaan vie huomion kieleen ja luo ajankuvaa, se on ilmeisesti jostakin vanhasta Raamatun käännöksestä. 

Teosta on kiitelty kielestään ja on totta, että savon murre tuntuu luontevalta, vaikka ei aivan minun äidinkieleni olekaan. Tuttuja piirteitä siinä kuitenkin on. Minulle tämän teoksen kielen rytmi ja tunnelma oli helpompi omaksua kuin esimerkiksi Heli Laaksosen lounaismurteisten runojen kieli. Murre ei etäännytä liikaa tarinaa vaan taidokkaalla tavalla luo henkilökuvaa. On välivokaalia (Jalamari) ja diftongiutumista (uamukahvit). Vanhaa savolaista sanastoakin tuntuu olevan sopivasti, esimerkiksi "Näitä mäystimiä sinet käytä" (kengistä).

Minua kosketti kuvaus Annan lapsuudenkodista, hyvästit vanhalle isälle ja elämänkulku syrjäkyliltä kohti tuntematonta ja vaikeaakin tulevaisuutta, mistä annetaan viitteitä lopussa. On lohdullista, ettemme tiedä kaikkea tulevaa. Annan mielenmaailma nousee keskiöön yhteiskunnallisen tilanteen yleisen kuvauksen sijasta. Onneksi näin. Kuitenkin teos on myös ajankuva, missä mm. perhesuhteet ja uskonnollisuus näyttelevät omaa osaansa. Annassa piirtyy kuva vanhan ajan sitkeästä suomalaisesta naisesta, joka ehkä alistuu kohtaloonsa mutta ei anna periksi. 

Ei ole vaikea arvata, mitkä kirjat ovat jatkossa lomalukemistossani. Kun löytää hyvän kirjailijan, on pakko ahmia koko tuotanto, sillä useimmiten tyyli on tasaisen hyvä. Myös Kähkösen kirjoittamat nuortenkirjat alkoivat kiinnostaa.

Lause: Elä immeisiks.

Monet ovat kirjoittaneet tästä, esimerkiksi Maria (Sinisen linnan kirjasto)AmmaMinna (ilselä) ja Villasukka kirjahyllyssä.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava, 1998, 288 (s.)

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Imbi Paju: Torjutut muistot

Kansikuvan naisen katse kertoo kaiken. Surumielisen katseen taustalla on menneisyys Viron neuvostomiehityksen aikaisella pakkotyöleirillä, josta nainen toteaa, että mieluummin kuolee kuin kertoo tarinansa. Kuvan nainen on Imbi Pajun äiti Aino Paju vuonna 1955, vuosi sen jälkeen kun hänet oli vapautettu. Tällä teoksella Imbi Paju pyrkii antamaan äänen äitinsä kaltaisille vainotuille ihmisille.

Menemättä sen enempää Viron historiaan, totean tässä, että kyyditysaallot olivat kirjan mukaan vuosina 1940-1941, 1944-1945 ja 1947. Esimerkiksi vuonna 1941 yhdessä yössä 3400 miestä ja 6600 naista ja lasta kyyditettiin Venäjälle. Läpi kirjan tulee esille, että kovia kokeneet eivät ole halunneet puhua menneisyydestään - käytännössä ihmiset peloteltiin hiljaisiksi. Imbi Pajun mukaan vaikeneminen johtui leimautumisen tai uuden vainon pelosta.

Pajun teos Viron neuvostomiehityksen aikaisista vainoista on mielenkiintoinen sekoitus historiallisia faktoja ja ihmisten kertomia kokemuksia. Kirjaa nimitetäänkin muistianalyysiksi, jossa pyritään ikään kuin inhimillistämään historian kirjoitusta. Pajun mukaan Virossa ei ole vielä uudelleenitsenäistymisen jälkeen kirjoitettu maan historiaa sosiaali- ja moraalihistorian näkökulmista.

Imbi Pajun kirja tuo esille julmuutta, jolla virolaisia tuohon aikaan kohdeltiin. Heitä pahoinpideltiin ja vainottiin, koteja ryöstettiin. Tuomiot neuvostovastaisesta toiminnasta olivat mielivaltaisia. Paju kritisoi historioitsijoita, jotka eivät välttämättä osaa lukea neuvostoajan dokumentteja "stalinismin käsialana", sillä systeemi oli kieroutunut. Järjestelmä ikään kuin muuttaa kielenkäytön, jolloin kieli ei olekaan kommunikaation väline, vaan sitä käytetään järjestelmän ja todellisuuden välisen kuilun naamioimiseen. Kielen avulla todellisuus taivutetaan maailmankatsomusta vastaavaksi.

Mielestäni Paju kiteyttää tämän problematiikan hyvin: on helppo sanoa, että stalinismi on pahasta, mutta paljon vaikeampaa on tutkia sitä.  Paju hämmästelee, miten lähdekritiikittömästi jotkut tutkijat tuntuvan suhtautuvan neuvostoajan aineistoihin. Esimerkki: jossakin dokumentissa mainitaan tsekistiä (poliisia) rangaistun kuulusteltavan lyömisestä. Tällaisen yksityiskohdan kirjaaminen järjestelmällinen kidutuksen systeemissä on Pajun mielestä mustaa huumoria. Toisaalta esimerkiksi suomalainen professori Seppo Zetterberg on kirjan mukaan korostanut lähdekritiikkiä tuon ajan aineistoa tutkittaessa, olihan kyseessä diktatuuriyhteiskunta.

Kirjallisuuskulttuurin kannalta Paju ottaa esille Oskar Lutsin teoksen Kevade (v. 1912), joka kertoo tavallisesta virolaisesta kouluelämästä. Kansan keskuudessa kirjasta tuli suosittu, vaikka kirjallisuuskriitikot olivat tuohon aikaan enemmän Pariisiin päin kallellaan. Pajun isosetä oli vaikuttamassa siihen, että kirjan pohjalta aikanaan tehtiin elokuva, josta tuli Viron kaikkien aikojen katsotuin elokuva. Elokuvan valmistumista neuvostosensuurin ja venäläistämisen aikaan Paju pitää ihmeenä, kuvasihan elokuva virolaista kulttuuria, jossa mm. vietettiin joulua. Isosetä Johanneskin korosti, että virolaisten on opittava muistamaan, jos haluavat virolaisuuden säilyvän.

Kirjassa siteerataan myös Viivi Luikia, jonka mukaan viisikymmentä vuotta Neuvostoliiton miehitystä, yksi historian minuutti, pyyhki paitsi Viron, myös muiden kansojen muistista paljon. Luikin tulkinnan mukaan tämä minuutti teki Virosta vieraan jopa lähinaapureille Suomelle ja Ruotsille.

Imbi Pajun mukaan hän ei itsekään aivan viime vuosiin saakka täysin ymmärtänyt sitä, miten pitkälle julmuus ulottui, mutta haastateltuaan kymmeniä vielä elossa olevia naisia, hän tietää enemmän. Havainnollista on, että hänen äitinsä kotipaikka oli vielä v. 1939 turvallinen maalaispaikka, mutta viiden vuoden kuluttua noita metsiä kutsuttiin murhatekojen vuoksi luukappeliksi. Erään tutkimuksen mukaan miehitysaikana tuhottuja naisia olisi 18 000. Niin, salainen poliisi määritteli tavallisia ihmisiä "vaarallisiksi elementeiksi". Imbi Pajun esimerkki näistä on hämmentävää luettavaa. Tällainen vaarallinen elementti oli esimerkiksi Karin Aidnik (s.1941), joka kyyditettiin vastasyntyneenä äitinsä kanssa ja vapautettiin 15-vuotiaana vuonna 1956.


Kirja tuo kasvoja koetuille vainoille, ihmiskohtaloita ja nimiä on riposteltu kirjaan pienin annoksin. Kuitenkin kirjassa on myös paljon historiallisia yksityiskohtia ja sitä voi lukea Viron historiankirjana. Kirjallisesti teos on paikoin poukkoileva, mutta se sallittakoon Imbi Pajulle.


Imbi Paju: Torjutut muistot
Like, 2006, 5. painos, 316 (s.)
Suom. Kaisu Lahikainen


sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty: Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu


Halusin testata tätä kuvakirjaa lapsillani sen ristiriitaisia kommentteja herättäneen sisällön vuoksi. Kirja on nimittäin jossain määrin väkivaltainen.

Teoksessa seikkailee Henri Hiiri, jonka isä kirjan mukaan lähtee iltaisin "Veikko Miinalan nyrkkeilyhalliin mukiloitavaksi". Se oli ikävää työtä, sillä "isä sai joka ilta roimasti selkään". Syynä tähän oli  harjoittelu, olihan tulossa ottelu kuuluisaa nyrkkeilijää Rapu Rusikkaa vastaan.

Kirjassa sivutaan anteeksiantamisen vaikeutta, mutta keskeisimmät teemat ovat pelottavien asioiden kohtaaminen ja reilu peli.

Koska kyseessä on lasten kuvakirja, ei varmaankaan haittaa, että hieman paljastan loppuratkaisua. Siinä nimittäin paha saa palkkansa ja kirja päättyy kuvaan hautausmaalta, jossa on myös ruumisauto. Tekstissä mitään ei sanota suoraan, todetaan vain, että "Rapu Rusikka oli hurja saksiniekka!" ja että "pienille pojille ei kannata olla kiukkuinen". Kysyin lapsilta, että mitä tässä kirjan lopussa tapahtuu. Heidän mielestään Rapu Rusikka vietiin vankilaan.

Jukka Lemmetyn kuvat kiinnostivat lapsia, vaikka itse en tyylistä niin pidä. Etenkin kuvaa Rapu Rusikasta piti katsella moneen kertaan, ja lapset myös lukivat kirjaa moneen kertaan itsekseen. Hauskaa heidän mielestään oli se, että kirjassa toistui Henri Hiiren sanonta "Se siitä sitten".

Minusta kirja kestää monta lukemista ja selvästi kiehtoi lapsia. Vaikka kirja oli itselleni jopa hämmentävä, huomasin, että lapset (5 ja 7 v.) tulkitsevat kirjaa omalla tavallaan. On myös muistettava, että perinteiset aikaa kestäneet sadutkin käsittelevät rankkoja aiheita - miksei sitten uudempikin lastenkirjallisuus voisi olla rosoisempaa.

Kirjaa on kommentoitu ainakin Paulan blogissa ja sitä sivutaan myös Lastenkirjahyllyssä.

Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty: Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu
Tammi 2008

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Tomek Tryzna: Mene, rakasta

Alkuun kysymys: Kuinka monta puolalaista kirjailijaa tiedät?

Wikipedian listaa puolalaisista kirjailijoista vilkaistessa ilahdun, sillä Isaac Bashevis Singerin teoksia on aikoinaan tullut luettua, mutta en muistanutkaan, että hän oli Puolasta. Ja tietysti on Henryk Sienkewicz. Wikipedian lista on lyhyt - täytyyhän heitä enemmän olla. Harmikseni puolalaisesta kirjallisuudesta minulla ei siis ole juuri mitään käsitystä.

Tomek Tryznan puolalaisuus oli näin ollen yksi syy, miksi tartuin tähän kirjaan. Kirjan kertojana on lapsi, poika Romek (juuri lukemassani Sikaloissa kertojana oli niinikään lapsi mutta tyttö). Vielä kun tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Varsovaan ja kansikuvakin on jotenkin kaunis, uteliaisuuteni oli lopullisesti herätetty. Perheeseen kuuluu Romekin lisäksi isosisko, äiti ja isä.

Tietysti pitää olla murheita, että saadaan traagista tarinaa: koti ryöstetään ja äiti kyllästyy isän alkoholin käyttöön. Onneksi näistä lähtökohdista ei kuitenkaan tule onnettomassa perhe-elämässä ja köyhyydessä rypemistä vaan ennemminkin korostuu Romekin ja hänen kauniin äitinsä selviytyminen. Lopulta kirjan henki on aika toiveikas ja uskaltaisinko sanoa peräti kevyt.

Keveys johtuu siitä, että Romek on vahva. Vaikka välillä nähdään nälkää eikä ole rahaa, Romekista piirtyy älykäs ja toimelias kuva, jolla on vilkas mielikuvitus. Hän ei suostu lyödyksi vaan keksii mm. valaa pikku sotilaita myyntiin. Hän on myös taiteellisesti suuntautunut: lukee paljon (esimerkiksi Victor Hugon Kurjia), opettelee ulkoa runoja, esiintyy ja haaveilee näyttelijän urasta. Äidin ja pojan lämmin suhde on kirjan positiivisia puolia.

Kirjan lukemiskaarta voisi kuvata siten, että alkuinnostus vähitellen laimenee, sitten hieman nousee ja aivan lopussa taas laimenee. Itselleni lukemisen teki haasteelliseksi se, että välillä teksti etenee Romekin mielikuvituksessa. Jotain tässä kerrontatyypissä on, mikä ei iske minuun. Ehkä se sitten on kuten takakannessa kuvataan "vinksahtaneen runollinen teos". Suosittelen siis varauksella. Hyvä kirjahan on sellainen, että mielellään haluaisi lukea kirjailijan muitakin teoksia, mutta tuskinpa Tryznaan tämän jälkeen tartun.Tai ehkä sittenkin voisin vilkaista kirjaa Tyttö - ei kukaan. On hämmentävää, kun en osaa selkeästi päättää, pidinkö kirjasta vai en. Tässä Kirjavinkkien vähän positiivisempi arvio.

Lause: Lapsuuden pumpuli kietoutui ympärilleni.

Tomek Tryzna: Mene, rakasta
Otava, 2009, 255 (s.)
Puolankielinen alkuteos Idź, kochai (2002)
Suom. Päivi Paloposki

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Tässäpä todellinen kirjan ystävän haaste!

Sain haasteen Jaanalta (Täällä toisen tähden alla), joka antoi minulle luettavaksi Jaan Kaplinskin Sama joki -teoksen. Yritän lukea mahdollisimman ennakkoluulottomasti vilkuilematta etukäteen muiden mahdollisia kommentteja.

Jaana on perehtynyt mm. venäläiseen ja suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen, mutta haluaisin tietää, mitä mieltä hän on ruotsalaisen Marianne Fredrikssonin teoksesta Simon (ja varalle Muuttolinnut). Kirjablogeissa on ollut jonkin verran esillä hänen teoksensa Anna, Hanna ja Johanna, mutta arviota Simonista en ainakaan pikaetsinnällä löytänyt.

Itse haastaisin Margitin Tarukirjasta, jolla on ollut mielenkiintoisia postauksia joistakin saksalaisista teoksista. Haastan hänet kuitenkin lukemaan amerikkalaisen Barbara Kingsolverin kirjan Myrkkypuun siemen, joka vie lukijan Afrikan maisemiin. Itse ihastuin Kingsolverin teoksiin pari vuotta sitten ja suunnitelmissa on ollut lukea hänen tuota uudempi palkittu teoksensa Lacuna. Kirjamaut eivät välttämättä ole yhteneväiset, joten mielenkiinnolla odotan kommenttejanne! Jätän haasteen antamisen näin alkuun tähän yhteen - katsotaan  ovatko kirjat teille ennestään tuttuja.

Idea on lähtöisin marjikselta ja tässä säännöt:


1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Malin Persson Giolito: Molemmille poskille

Ruotsalaisen kirjailijan esikoisteos käsittelee vaativan juristin työn ja äitiyden yhdistämistä. Päähenkilö Hanna on lahjakas juristi, joka saa unelmiensa työpaikan yhdessä Ruotsin parhaimmista lakifirmoista. Takakannen mukaan teos perustuu tositapahtumiin.

Kirjassa kuvataan, miten työaamut ovat kiireisiä ja miten lapset uhmaavat juuri hankalalla hetkellä, on kuivuneita nenäliinoja taskussa, pissahätää hississä jne. Mutta mielestäni näitä kuvauksia on nähty parempiakin. Kyllä lasten käytöksen ja äitiyden haasteiden kuvaaminen on uskottavaa ja kerronta sujuvaa, mutta jotenkin en syttynyt tälle niin ennalta arvattavalle äitiyden paineiden kuvaukselle. Samoin parisuhde poukkoilee odotetusti arjen, työn ja lastenhoidon ristivedossa.

Keskeisimmäksi teemaksi nousee se, miten Hannan firmassa suhtaudutaan työtä tekevään naiseen, jolla on lapsia, ja vieläpä useampia. Jos teos perustuu tositapahtumiin, tuntuu käsittämättömältä, että vielä tänä päivänä kohtelu on niin vähättelevää: käytännössä Hannan työn tekeminen ohitetaan täysin ja lopulta häneltä ei enää odoteta mitään. Tämä itselleni vieraan lakifirmojen maailman käytäntöjen kuvaaminen oli pöyristyttävyydessään kirjan parasta antia. Lisäksi juonessa on firmaan liittyen lähes dekkarimainen sivujuonne, joka ei kasvanut ihan mittaansa.

Kirjan alkumetreillä kuvattiin huippulahjakkaan nuoren juristin urakiitoa eikä se tuntunut mitenkään kiinnostavalta. Onneksi kirja tästä alusta parani, mutta ei se kuitenkaan rakentunut kovinkaan erikoiseksi lukuelämykseksi. Sujuvasti kirjoitettu mutta kaikenkaikkiaan keskinkertainen kirja. Kansikuva on jotenkin halpa.

Jännä yksityiskohta tilanteesta, jossa Hanna on menossa synnyttämään eikä kaiken lisäksi mieskään ollut vielä ehtinyt paikalle:

"Odotammeko vielä jotakuta?" kätilö kysyi sointuvalla suomenruotsilla.
Tyypillistä, Hanna totesi mielessään. Hän oli saanut kätilökseen Mark Levengoodin. Hän itki entistä kiihkeämmin.

Malin Persson Giolito: Molemmille poskille
Schildts 2008, 328 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Dubbla slag (2008)
Suom. Outi Menna

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Susanna Alakoski: Sikalat

Sikalat on Susanna Alakosken esikoisteos ja takakansitekstin mukaan Ruotsin kirjakevään 2006 tapaus. Kirja sai huomiota pari vuotta sitten, kun sen pohjalta tehtiin elokuva Sovinto, jossa näytteli mm. Outi Mäenpää.

Tapahtumat kertovat suomalaisesta työläisperheestä Ruotsissa. Päähenkilönä on tytär Leena, jonka äänellä kerronta etenee. Kirjan alkupuolella Leena menee kouluun ja lopussa kahdeksannelle luokalle. Ajankohtana on 1970-luku, esimerkiksi Abba voittaa Euroviisut. Tämä kulttuurinen aikakauden kuvaus onkin mielestäni kirjan mielenkiintoisin anti.

Suomalaisuus tulee esille yksityiskohtina. On esimerkiksi kokemuksia siitä, kun laitettiin "kauhu- tai kummitusjuniin" eli Ruotsin junaan sota-ajan lapsena. Tai isä hyräilee suomalaista tangoa. Isä myös saattoi joskus kannattaa Ruotsia urheilussa  - nimittäin pöytätenniksessä. Suomenvierailuihin sukulaisten luokse ei kuitenkaan juuri ole varaa.

Keskiöön nousee kuitenkin perheen ongelmat ja kirjasta tulee lopulta riipaiseva kuvaus siitä, miltä tuntuu kasvaa alkoholistivanhempien lapsena. Eikä Leenan perhe ole ainoa laatuaan tuossa yhteiskunnassa niin kuin ei varmasti tänä päivänäkään. Ilo uudesta kodista murenee pikkuhiljaa vanhempien juopottelukausiin. On likaa ja kurjuutta. Ruokaa ei välttämättä ole jääkaapissa, eikä Leena tiedä missä veljet viettävät päivänsä. Kaikenkaikkiaan lapset näkevät ja kuulevat enemmän kuin heidän tulisi, ja jälleen kerran voi vain ihmetellä, miksi nainen kestää väkivaltaista miestä eikä lähde.

Luin kirjaa ristiriitaisin tuntein. Toisaalta kirjan ällörealismi herätti sääliä ja tuskaa kirjan lapsihenkilöiden puolesta. Toisaalta kirja oli hyvin kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Varsinaista viihdettä kirja ei realisminsa vuoksi tosiaankaan ole, ennemminkin se herättää yhteiskunnan ja perheiden ongelmiin. Takakansiteksti luonnehtii kirjaa mustan huumorin sävyttämäksi selviytymistarinaksi. Mustaa huumoria en itse kyllä teoksessa havainnut. Läpeensä kurja kirja ei kurjuudesta huolimatta ole, toivoa tuovat vahvat ystävyyssuhteet ja vanhempien selvät ajanjaksot. Ja kyllä, Leena saattaa olla selviytyjä. Ainakin jos kirjailija on kirjoittanut Leenaan oman historiansa.

Lause: Kaipasin sitä että joku tyhjentäisi tuhkakupit, että siellä tuoksuisi vastapuristettu ihminen ja että kukkien lehdet kasvaisivat ylöspäin.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Päivi Kosonen, Jori ja Aletheia.

Susanna Alakoski: Sikalat
Schildts 2007, 283 (s.)
Ruotsinkielinen alkuteos Svinalängorna (2006)
suom. Katriina Savolainen