Susan Spencer-Wendel & Bret Writter: Kunnes sanon näkemiin

On ihanaa, kun ystävä tulee kylää ja tuo tullessaan läjän luettavaa. Tätä teosta olen kuitenkin vältellyt kuukausikaupalla, sillä oletin sen sisältävän sydäntäraastavaa perheestä luopumista. Kirjan kirjoittaja ja päähenkilö Susan nimittäin sairastaa parantumatonta, lihasten toimintaa rappeuttavaa ALSia. Saadessaan diagnoosin hän oli 44-vuotias kolmen lapsen äiti ja elinajaksi arvioitiin yksi vuosi. Kirja perustuu hänen todelliseen elämäänsä.

Susan tekee päätöksen: hän ei kieriskele itsesäälissä vaan päättää elää viimeiset ajat hyväksyen sairautensa ja viettäen aikaa läheistensä kanssa. Hän haluaa luoda muistoja perheenjäsenilleen ja matkustelee siskonsa, miehensä ja lastensa kanssa. Hän tutustuu biologiseen äitiinsä ja edesmenneen isänsä kreikkalaiseen sukuun. Hän matkustaa takaisin Unkariin, missä vietti nuorena aikaa miehensä kanssa. Järjestää juhlia.

Kirja ei ole kronologinen kertomus asteittaisesta heikkenemisestä vaan ennemminkin episodeja näistä muistojen rakentelusta. Kyllä tietysti sairaus häilyy mukana eräänlaisina arjen käännekohtina, kun meikkaus ei enää onnistukaan (Susan ottaa kestopigmentin) eikä vessassa pyyhkiminen (miehen kanssa on sovittu tähän sopiva avunantokäytäntö),

Kirjan alaotsikko "ilon vuosi" kiteyttää koko kirjan hengen. Susanin asenne on ihailtavan positiivinen. Liiankin positiivinen? Suotakoon se hänelle, sillä hän jos kuka on oikeutettu tätä asennetta levittämään, kun kerran omalla esimerkillään siihen pystyy.

Ammatiltaan Susan oli toimittaja ja kirjoittamiensa artikkelien perusteella kustantaja otti häneen yhteyttä ja tarjosi hyvää sopimusta. Aikaa ei ollut paljon, mutta saatu raha jäisi perheelle. Niinpä Susan naputteli kirjan peukalollaan älypuhelimella, kun muut sormet eivät enää liikkuneet eikä tietokoneen näppäimistöön riittäneet voimat.

Nap, nap, naputtelin viimeisellä sormellani kirjain kerrallaan.
M-A-R-I-N-A
A-U-B-R-E-Y
W-E-S-L-EY
N-Ä-K-E-M-I-I-N rakkaimpani.


Kirjasta ovat kirjoittaneet lisäksi ainakin Norkku ja Minna Ilselästä.

Susan Spencer-Wendel & Bret Witter: Kunnes sanon näkemiin
Wsoy, 2013, 363 (s.)
Alkuteos: Until I say goodbye
Suom. Terhi Vartia

Merkintöjä junassa

Istun työmatkalla lähijunassa ja pakollisten sähköpostien hoitamisen jälkeen kiinnitän huomiota matkustajien median käyttöön. Pieni vaunu, istumapaikat täynnä.

Vanhempi mieshenkilö lukee Iltasanomia. Kaksi nuorta poikaa kuulokkeet korvilla, kuuntelevat musiikkia ja tuijottavat kännyköitään. Keski-ikäinen nainen istuu vieressä iPadin kanssa. Näyttää lukevan jotain, ehkä e-kirja? Tai ainakin joku yhtenäiseltä tekstiltä näyttävä.

Mies vastapäätä: kuulokkeet korvilla ja tietokone sylissään.

Vieressä nuori poika nahkarotsissaan. Arviolta 14-15-vuotias. Lukee tavallista kirjaa, paksuhkoa romaania. Yes, nuorissa on toivoa! Vaikka puhutaan, että nuoret lukevat kirjoja entistä vähemmän, ainakin tämä on selvästi tarinassa. Hiplailee pinkki-violettia kirjanmerkkiä.

Mutta mikä kirja? En saa selvää, vilkuilen etukantta, mutta ei näy. Odotan sopivaa hetkeä. Sen erotan, että suomenkielinen.

Konduktööri tulee ja poika näyttää lippuaan. Kirjan kansi vilahtaa: Jo Nesbö.


****
(Sorry, nimen oikeaa kirjainmerkkiä ei ole tässä härpäkkeessä).

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri

Carlos da Cruz ja Annina Mikama ovat tehneet hevosaiheisen lasten tietokirjan. Ideana on esitellä eri hevosrotuja ympäri maailman ja siinä samalla myös eri maita. Kohderyhmäksi sopii mielestäni lähinnä kouluikäiset lapset, sillä tietoiskuissa on melko vaativaakin tekstiä sisällöllisesti.

Kuvitus on paikoin sarjakuvamaista, sillä piirroshahmojen sanomiset ovat puhekuplissa. Omille lapsilleni (5 - 9 v.) lukiessani huomasin, että nämä sarjakuvamaiset osiot toimivat, mutta poissaoleva ja harhaileva katse valtasi alaa, kun esittelin ja luin tietotekstimäisempiä osioita. Kirja toimiikin ehkä parhaiten lähinnä katselu- ja selailukirjana, josta voi tarpeen tullen sitten lukea itseä kiinnostavia osioita. 

Kirja poikkeaa aika paljon perinteisestä tietokirjasta, esimerkiksi juuri puhekuplien käytössä tai siinä, että sisällysluettelon sijasta aloitusaukeamalla on esitetty maailmankartta ja polku hevosrodun nimestä toiseen. 

Yleisilme jää valitettavan pirstaleiseksi enkä saa kirjan ideasta kiinni. Esimerkiksi suomenhevonen esitellään siten, että hevosilla on keskiaikainen turnajaisasu ja ritarihaarniskaiset ratsastajat. Hetken aikaa luettuani tajuan, että kuvassa vain esitetään keskiaikaa, sillä toinen ratsastaja (!) kommentoi täydestä vauhdista seuraavasti:

Historianelävöittäjät harrastavat entisaikojen käsitöitä, ruuanlaittoa ja taistelutaitoja. He järjestävät myös aitoja keskiaikaisia turnajaisnäytöksiä.

Suomenhevosesta esitetään pari faktaa, mutta itse rotu jää mielestäni varjoon, kun taas keskiaika korostuu. Aukeamalla kerrotaan esimerkiksi, että nykyisin rockfestivaaleistaan tunnetulla Ruissalon saarella Turussa järjestettiin 1500-luvulla turnajaisia eli "keskiajan ritarien sotaleikkejä". Lisäksi kerrotaan ainakin Kuninkaantiestä, keskiajan ratsupalvelusta, keppihevosista ja esitellään keskiaikaisten karamelliomenien resepti. Tämä keskiaikaan liittyvä lähestymiskulma suomenhevoseen on kyllä aika kaukainen liittyen tämän päivän suomenhevoseen. 

Tässä tullaan samalla kirjan ongelmaan: se ei osaa päättää, onko se lopulta hevostietokirja vai eräänlainen eri maiden kulttuureista tai kulttuurihistoriasta hevosten kautta kertova kirja. 

Kirjassa on mukana kevyt kehystarina, jossa tyttö seikkailee maasta toiseen ja kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Tämä tyttö jää kuitenkin aika anonyymiksi - ehkä häntä olisi voinut esitellä alussa ensin paremmin lukijalle ja luoda kirjaan samalla tarinamaisempia siirtymiä maasta ja hevosrodusta toiseen. Lukemista jonkin verran kuitenkin helpottaa se, että kukin aukeama on  toteutettu samalla formaatilla. Sivuhuomiona voidaan mainita, että lopun askartelu on ihan ylimääräinen - tällaisia juttuja on muualla saatavilla runsain mitoin. 

Heppaharrastus on etenkin tyttöjen suuressa suosiossa ja voin kuvitella, että kirja kuitenkin sopisi ratsastusta harrastaville tai keppariaan tuunaaville tytöille. Sen vuoksi olisin ehkä toivonut, että itse hevonen ja etenkin eri hevosrodut olisivat pelkistetymmin esillä. Tähän mukava kuvitustyylikin olisi sopinut hyvin.

Muita blogiarvioita: 

Värikäs päivä

Sininen keskitie

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Teksti: Annina Mikama ja Carlos da Cruz
Kuvitus: Carlos da Cruz
Tammi, 2014, 41 (s.)
Kirja on saatu arvostelukappaleena