Siipirikko jatkaa Kristiina Vuoren historiallisten romaanien sarjaa. Näkijän tytär oli mielestäni mukiinmenevä avaus, joskin jotkin juonenkäänteet olivat mielestäni epäuskottavia. Vähän samoilla linjoilla olen Siipirikon suhteen.
Siipirikon päähenkilö on jälleen nuori nainen Selja, jonka kotikylä ja oma perhe on sydäntäsärkevällä tavalla hävitetty ja hänet on viety Karjalaan orjuuteen. Kovin kurjassa orjuudessa Selja ei kuitenkaan tunnu elävän vaan hänestä kasvaa haukkojen ja kotkien kasvattaja ja jopa mahdollinen morsian talon pojalle.
Metsästyslintujen kasvatus on erittäin mielenkiintoinen aihe ja jää kirjan edetessä harmillisesti pois, mistä Kirsikin blogissaan huomauttaa.
Seljan elämässä jäytää taustalla petos ja viha sekä toive orjuudesta pakenemiseen. Ja tietysti tämäntapaisessa historiallisessa tarinassa on mukana myös ritari Aijo, Seljan rakkauden kohde. Monien mutkien kautta Selja pääseekin Häkki-orjan avustuksessa pakenemaan ja luomaan uutta elämää.
Plussaa: 1300-luvun uskottava historiallinen ympäristö.
Miinusta: Liikaa turhia kuolemia.
Mielestäni monessa kohtaa kuolema ja väkivalta on liian heppoinen ratkaisu; miksi esimerkiksi fiksunoloinen Häkki on muka niin rakkauden sokaisema, että tekee niin pöljän tempun ja tapattaa itsensä? Häkki olisi ollut loppua kohden hyvä lisä Seljan elämään ja tunteisiin. Onneksi sentään esimerkiksi rouva Anna (Aijon edesmenneen isän vaimo) kaikessa ylpeydessään ei ole luonteeltaan niin yksioikoinen vaan hänen ja Seljan välille viriää jopa ystävyyttä. Mielestäni Anna ja Häkki nousivat kiinnostavammaksi kuin vaikkapa ritari Aijo.
Vuoren teoksia on verrattu Kaari Utrioon ja nyt kun meneillään on joululahjakirja Seuraneiti, voi huomata, että Utrio vie paljon enemmän tarinaa eteenpäin henkilöiden keskusteluilla ja tarkemmalla ympäristön kuvauksella. En nyt mene vannomaan, että tämä on absoluuttinen totuus, mutta sellainen tuntuma jää, kun näin peräjälkeen näiltä kahdelta kirjoja lukee. Samoin Seuraneidissä on havaittavissa tietynlaista huumoria, mistä ei Siipirikossa ole tietoakaan. Toki joku Utrion aiempi teos voisi olla aiheeltaan oikeudenmukaisempi vertailukohta. Kyllä Vuoren kirjoille silti on tilaa Suomen kirjallisella kentällä.
Muita arvioita:
Kirsin kirjanurkka
Morren maailma
Vinttikamarissa
Sallan lukupäiväkirja
Lukuneuvos
Nenä kirjassa
Todella vaiheessa
tiistai 31. joulukuuta 2013
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Koiramäen joulukirkko ja lapsen joulusatu
Tytär täytti pari viikkoa sitten 4 vuotta ja sai lahjaksi tämän aivan ihanan Mauri Kunnaksen kuvakirjan Koiramäen joulukirkko (kiitos kummeille!). Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1997 tuhopoltossa tuhoutuneen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennustyön hyväksi. Kunnaksen muihin kirjoihin verrattuna tämä on aika pienikokoinen ja lyhyt kirja; se kertoo kirjaimellisesti Koiramäen perheen joulukirkkomatkasta.
Aamulla Kille ja Elsa herätetään kuin konsanaan Kello löi jo viisi, lapset herätkää -laulussa. Kirkkoon mennään tietenkin rekikyydillä vällyihin peiteltynä. Kirkossa on juhlallinen tunnelma ja kun vanhaa aikaa eletään, väki on tuonut kynttilät mukanaan. Miehille ja naisille on omat puolet, palkolliset istuvat ylhäällä lehterillä.
Rovastin saarnatessa unilukkari kolistaa sauvaa lattiaan, etteivät varhain matkaan lähteneet nukahda. Jouluevankeliumi luetaan vanhan kirjoitusasun mukaan: Mutta niinä päiwinä tapahtui, että käsky käwi ulos Keisarilda Augustuxelda...
Mauri Kunnas on jälleen hienolla tavalla tuonut lapsille kappaleen suomalaista historiaa koiramaisessa muodossa.
Ehkäpä tämän kirjan innoittamana tytär innostui ja sanoi, että äiti kirjoita ylös, minä runoilen. Ja hän kertoi tämän sadun, jonka kirjasin sanasta sanaan sadutuksen idealla. Sen myötä toivotan teille kaikille hyvää ja lukuisaa joulua!
***** Joulusatu *****
Olipa kerran pikku tonttu, joka asteli talvella pihalla. Se saapui pikku mökille, jolla piparkakku haisi. Sitten se jatkoi matkaa, se kuuli kilinää ja kolinaa. Se päätti, että se jatkoi matkaa. Sillä oli aina kiire jouluna talvella. Silloin se huomasi suden ja susi yritti syödä sen ja se juoksi karkuun. Silloin se saapuu toiseen mökkiin. Joku teki mehua ja pakettia.
Silloin tonttu huomasi kissanpoikasen, se yritti ottaa sen mukaan ja se otti. Silloin se saapui metsään ja se oli joulukilkossa. Se on saapunut sinne! Ja kissakin tuli katsomaan joulukilkkoa. Ja kissa oli tontun sylkyssä, kun siellä oli istumapaikka. Ja sillä ei ollut äitiemokissaa. Se päätti mennä tontun mökkiin. (*julkaistu tekijän luvalla)
Mauri kunnas: Koiramäen joulukirkko
Otava, 2013 (ensimmäinen painos 1997)
perjantai 20. joulukuuta 2013
Jo Nesbø: Aave
Kirja oli heräteostos lukunälkään ruokakaupan pokkarihyllyltä. Kaikkihan tietävät Jo Nesbøn, tuon kansainvälisesti menestyneen norjalaisen rikoskirjailijan, mutta itse en kuitenkaan ollut häneltä mitään lukenut.
Ennakko-oletus: laadukasta pohjoismaista dekkariperinnettä tyyliin Mankell/Holt.
Lopputulema: kuin keskinkertainen toimintaelokuva.
Toisin sanoen olin jossain määrin pettynyt, niin toimintapainotteisia tapahtumat olivat. Karismaattisen ruma arpinaama ex-poliisi Harry Hole palaa Osloon oltuaan joitakin vuosia poissa maasta. Syynä on nuoren huumepojan kuolema, jota hän alkaa selvittää. Pojan kuolemaan kytkeytyy hänen entisen naisystävänsä poika, joka on Harrylle läheinen.
Kirjassa liikutaankin Oslon alamaailmassa ja ja kuvataan uuden huumeen viulun tuloa markkinoille. Tämä huumebisneksen kuvioiden selvittäminen on kyllä sinänsä mieleenkiintoista, vaikka toisaalta tuon maailman väkivallassa ja periaatteissa ei sinänsä mitään uutta ole. Mielenkiintoisen näkökulman tuo toki sen sijoittuminen Osloon.
Toimintajaksoihin toi epäuskottavuussa Harry Holen ylimaallinen selviytyminen kaikenlaisista vaikeuksista ja tappoyrityksistä kaulavaltimon vuotaessa verta.
Tässä moitiskelen, mutta kuitenkin luin lähes 600 sivua ja vieläpä aika nopeasti, joten ei tämä toki ihan huonokaan ollut vaan kielellisesti sujuvaa, mielenkiintoisia henkilöitä ja yllätyksellisiä juonenkäänteitä sisältävä viihdyttävä (?) dekkari (siis "dekkariviihdyttävä" eli jos ei haittaa saada tietoa huumepiirien kiristys- ja tappokeinoista). Odotin vain tällaiselta menestyjältä hieman enemmän.
Hieman pehmenin lukiessani tätä Annikan arviota. Totta, rotan aivoitukset olivat vetävä aloitus! Myös Margit on postannut Aaveesta.
Jo Nesbø: Aave
Wsoy 2012, 599 (s.)
Alkuteos: Gjenferd (2011)
Suom. Outi Menna
perjantai 6. joulukuuta 2013
Kirjallisuus itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa
Presidenttiparin itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa Tamperetalossa kuultiin mitä mielenkiintoisin kokoelma suomalaista kulttuuria. Konsertissa yhdistyi musiikki, kuva ja sana.
Mikä parasta, kirjallisuus oli loistavasti esillä näyttelijöiden tulkitsemana.
Koko esitys alkoi Kari Hotakaisen Finnhitseillä, sitten kuultiin Rosa Liksomin, Kjell Westön ja Nils-Aslak Valkeapään tekstejä; Eino Leinoa Loirin tulkitsemina lauluina: Lapin kesä ja Nocturne; Joel Lehtosen Putkinotko, Huovisen Havukka-ahon ajattelija, Linnan Tuntematon sotilas. Toki vain melko lyhyitä osia, mutta kuitenkin.
Lopullisesti hehkutin, kun kuultiin Kirsi Kunnaksen runoa Pimeä ratsastaa mustalla tammalla, ajatella, että lastenkirjallisuus pääsee itsenäisyyspäivän konserttiin! Ja nähtiin myös lapsiesiintyjän hieno ote Helvi Juvoselta.
Pentti Haanpää, Tove Jansson, Lauri Viita Moreeni, Eeva Kilpi, Pentti Saarikoski... Oli myös Jean Sibeliusta tietenkin ja lopetus lapsikuoron ja sinfoniaorkesterin Finlandia-hymniin.
Kokonaisuutta täytyy vielä pureskella sen sikermämäisyyden vuoksi, mutta ensituntuma on, että tämä oli kertakaikkisen hyvää vaihtelua linnan juhlien julkkisten tansseihin ja haastatteluihin. Jotenkin Jenni Haukion oloinen juttu ja hyvä niin. Kiitos!
Mikä parasta, kirjallisuus oli loistavasti esillä näyttelijöiden tulkitsemana.
Koko esitys alkoi Kari Hotakaisen Finnhitseillä, sitten kuultiin Rosa Liksomin, Kjell Westön ja Nils-Aslak Valkeapään tekstejä; Eino Leinoa Loirin tulkitsemina lauluina: Lapin kesä ja Nocturne; Joel Lehtosen Putkinotko, Huovisen Havukka-ahon ajattelija, Linnan Tuntematon sotilas. Toki vain melko lyhyitä osia, mutta kuitenkin.
Lopullisesti hehkutin, kun kuultiin Kirsi Kunnaksen runoa Pimeä ratsastaa mustalla tammalla, ajatella, että lastenkirjallisuus pääsee itsenäisyyspäivän konserttiin! Ja nähtiin myös lapsiesiintyjän hieno ote Helvi Juvoselta.
Pentti Haanpää, Tove Jansson, Lauri Viita Moreeni, Eeva Kilpi, Pentti Saarikoski... Oli myös Jean Sibeliusta tietenkin ja lopetus lapsikuoron ja sinfoniaorkesterin Finlandia-hymniin.
Kokonaisuutta täytyy vielä pureskella sen sikermämäisyyden vuoksi, mutta ensituntuma on, että tämä oli kertakaikkisen hyvää vaihtelua linnan juhlien julkkisten tansseihin ja haastatteluihin. Jotenkin Jenni Haukion oloinen juttu ja hyvä niin. Kiitos!
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä
Kirjan alkusanoissa Mauri Kunnas sanoo seuraavaa: Olen aina ollut sitä mieltä, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on Suomen paras kirja, enkä tietenkään kyennyt pitämään näppejäni erossa siitä. Toivoisinkin, että tämä koiramainen mukaelma innostaisi lukijoita tarttumaan myös Kiven alkuperäiseen mestariteokseen.
Kirja kuljettaa läpi veljesten elämän lapsuuden Jukolasta Impivaaraan ja takaisin. Epilogi kruunaa tarinan, sillä se valaisee hieman veljesten tulevaisuutta tarinan jälkeen ja tyydyttää uteliaisuutta.
Kirjaa on luettu meillä silloin tällöin, mutta enimmäkseen siten, että on poimittu joku kohtaus, esimerkiksi se, jossa veljekset ovat kalliolla härkälaumaa paossa. Kohtaushan on lastenkirjaan tosi ronski: ensin Lauri juopottelee ja lopulta veljekset teurastavat koko nelikymmenpäisen härkälauman.
Nyt luimme kirjan kuitenkin ajatuksella alusta loppuun eka- ja tokaluokkalaiseni kanssa muutamana iltana. Sisällöllisesti kiinnosti muun muassa koulunkäynti lukkarin johdolla, jalkapuurangaistus ja tietysti nämä vauhdikkaammat kohtaukset, kuten tappelut Toukolan poikien kanssa, tulipalot ja pakenemiset. Loppujen lopuksi aika paljon keskustelimme vanhasta kulttuurista, joten (lasten)kirjan lukeminen voi olla myös opettavaista, vaikkakaan ei itse tarkoitus, jota puolestaan on enemmänkin viihtyminen hyvässä tarinassa.
Ainoa kohtaus, missä huomasin levotonta keskittymättömyyttä oli Simeonin kertomus näystään Lusifeeruksesta ja matkastaan kuuhun. Kieltämättä aika hurja juttu, mutta ei ihan auennut lapsille, jos kohta ei minullekaan...
Tarinoiden uskomattomuuden lisäksi tällä lukukerralla teoksen kieli vetäisi mukaansa. Siinä on varmasti vaikutteita Kiveltä. Tässä pari esimerkkiä:
Kosioreissulla Venlan luo:
Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesäiltana ennustaen poutaa, Juhani sanoi ääni väristen.
Kun kosioreissulla kävi huonosti, olivat Juhani ja Eero toistensa kimpussa ja Eero sepitteli tarinaa unestaan Juhani ärsyttääkseen:
Seisoitte armaasti halaillen, sinä ja Venla. (--) Tulipa lopulta vanha varis lentää kahnustaen halki tyynen ilman ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulauatti se kerran alas, levitti koipensa ja jotakin valkoista pläiskähti vasten pläsiänne.
Oi sinä hälläkkä! Juhani parkui.
Kuvituksella on tietysti Kunnaksen kirjoissa suuri rooli ja kertakaikkisen hyvää, runsasta ja omintakeista se on tässäkin teoksessa. Tällä kertaa jätimme kuitenkin Herra Hakkaraisten etsimiset, mikä toki sopii varsinkin pienemmille lukijoille.
Mielestäni tämä on yksi parhaita Kunnaksen lastenkirjoista ja on oma suosikkini Suuren urheilukirjan rinnalla. Kyllä Koirien Kalevalakin on hyvä, mutta Koiramäet puolestaan eivät ole saaneet niin suurta suosiota meidän perheessä.
Pisteys asteikolla 0-5:
Poika: 5
Tytär: 4
Äitee: 5
Mauri Kunnaksen alkusanojen toive toteutui siinä, että tekisi mieleni lukea uudelleen vuosien jälkeen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kansalliskirjailijamme hengessä:
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä
Otava 2010 (12. painos, ilmestyi 1. kerran 2002) 95 s.
lauantai 23. marraskuuta 2013
Pika-arvioita
Kirjapinot ovat kasvaneet mutta blogi on ollut hiljainen. Niinpä tässä lyhyttä koontia muutamasta viime aikojen hyvästä kirjasta:
Aki Ollikaisen Nälkävuosi Blogistanian Finlandia 2012 -voittajana ei esittelyjä kaipaa! Viime vuonna kirjasta tuli tietynlainen ähky, kun luin niin paljon arvioita siitä. Mutta nyt olivat pölyt sen verran laskeutuneet, että pystyin ylipäänsä kirjan lukemaan (Katja Ketun Kätilölle kävi samoin: se odottaa vieläkin hyllyssä).
Etukäteismielikuva kirjasta piti hyvin paikkansa, joskin Marjaan kohdistuvan väkivallan määrä oli kuitenkin yllätys. Itselleni mieliinpainuvimmat kohdat olivat Marjan ja Ruunin ystävyys ja kuolema.
Vieläkö on muita historiallisesti keskeisiä ajanjaksoja, jotka odottavat kaunokirjallista tulkintaa? Rutto? Tässä muistinvirkistykseksi hienot lauseet, joita voisi vaikka miten symbolistisesti alkaa tulkita:
Aloitus:
Hankaimet huutavat kuin lintu.
Lopetus (ennen epilogia):
Punaviinitahra peittyy valkoisten kiteiden alle, jotka alkavat hitaasti tummua.
Antti Tuurin Kylmien kyytimies (2007, 2011) oli ihan pakko hankkia heti käsiin upean Ikitien jälkeen. Molemmat kertovat Jussi Ketolan elämästä ja luin kirjat väärässä järjestyksessä, mutta ei tuntunut haittaavan.
Kylmien kyytimiehessä Jussi pakotetaan vuoden 1918 sotaan valkoisten puolelle töihin. Itse hän koettaa pysytellä poliittisesti suht neutraalina, vaikka onkin omaksunut sosialismiin vivahtavia vaikutteita. Jussi joutuu kirjaimellisesti kylmien kyytimieheksi eli kuskaamaan ruumiita taistelupaikoilta.
Tuurin lakoninen ja realistinen minä-kertojan tyyli on yksinkertaisuudessaan omituisen onnistunutta. Kirjassa vain kerrotaan Jussin tekemiset ja ajatukset suoraan ilman mitään kielikuvallisia koukeroita. Tässä seuraavassa esimerkissä päästään jo "mitä tapahtui ja mitä sitten tapahtui" -kerronnasta Jussin verbaaliseen irrotteluun:
Kun Hoiskalan lähettämät keuruulaiset tulivat, minulla paloi pellolla iso kokko. Kerroin, että meillä kotona oli tapana polttaa pääsiäiskokko lankalauantaina noitien ja pahojen olentojen karkottamiseksi. Sanoin ymmärtäneeni vasta nyt, minkä herran palvelija Rantanen oli ja päässeeni polttamaan valkeita liian myöhään.
Kovasti on pinnan alla tunnetta. Ja eläinrakkautta kertakaikkiaan sydäntäsärkevästi.
Riina Katajavuoren Perhehytti (2012) oli siirtymä historiapläjäyksestä arkiseen perhe-elämään. Katajavuori teki minuun vaikutuksen aikanaan teoksellaan Lahjat. Olen myös pitänyt hänen lastenkirjoistaan, kuten Pentti Kanariansaarilla ja Pentti miesten Lapin-reissulla.
Perhehytti on kokoelma kolumneja, jotka ovat ilmestyneet eri lehdissä. No, tämä heti alkuun hieman lässäytti asennettani kirjaa kohtaan, kun tässä ikään kuin kierrätetään vanhaa matskua.
Jutut ovat alaotsikon mukaisesti "havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta". Osa niistä oli parempia kuin toiset. Parhaimmaksi nousivat loppupuolen jutut, joissa Katajavuori tekee havaintoja lasten suhteesta kirjallisuuteen. kun hän on vieraillut mm. päiväkodeissa lukemassa lapsille kirjoja. Olikin hauskaa lukea, miten Pentti miesten Lapin-reissulla vangitsi lapsiryhmän niin, että Pentistä tulee ihka elävä poika.
Yhdessä jutussa pohdittiin, mikä etuoikeus pojille on kuulla isosiskojen vanavedessä tyttökirjaklassikoita:
Tiedän 73-vuotiaan miehen, joka huokailee sitä, miten monilta virheiltä ja väärintulkinnoilta olisi elämässään välttynyt, jos olisi ajoissa tajunnut perehtyä L.M. Montgomerryn Runotyttö-kirjoihin.
Nämä ovat hyviä ilmestyessään kolumnina ja ihan ok-luettavia koottuna yksiin kansiinkin, mutta toivon niin, että Katajavuori vielä romaanin kirjoittaisi!
tiistai 12. marraskuuta 2013
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Sarah Waters on tunnettu kirjastaan Vieras kartanossa, jolla voitti Blogistanian Globalia-äänestyksen vuoden parhaasta käännöskirjasta. Silmänkääntäjä on hänen aiempia teoksiaan vuodelta 2006.
Silmänkääntäjä sijoittuu 1860-luvun Englantiin, lähinnä Lontooseen, mikä on kirjan parasta antia. Kirja nimittäin sopii täydellisesti historiallisista romaaneista pitäville. Minusta kirjojen kautta on hauskaa eläytyä entisajan tunnelmiin, joskaan ympäristön kuvausta ei mitenkään nosteta tässä juonivetoisessa kirjassa jalustalle, mutta kulttuuri ja toimintatavat ovat läsnä, esimerkiksi yhteiskunnalliset hierarkiat, rangaistuslaitokset, naimakaupat jne.
Erikoisemmaksi kirjan tekee se, että yksi päähenkilöistä, nuori Sue kasvaa pikku rikoksia tekevässä perheessä ja oppii myös niin sanotusti talon tavoille. Ei tässä pahamaineisista roistoista ole kyse, varastaminen ja myyminen on vain yksi tapa saada elantoa.
Eräs herrasmies kerran ehdottaa Suelle oikein kunnon sopimusta erään kartanontyttären pään menoksi - rahat mielessä tottakai. Kasvattiäidillekin tämä sopii, joten tästä lähtee liikkeelle sellaiset juonenkäänteet, että lukija tosiaankin yllättyy. Käännekohtien jälkeen oli jokunen suvantovaihe, mutta kirjan loputtua jäin kaipaamaan sen maailmaan, niin monta iltaa olin sen parissa viettänyt.
Kirjailija (kuvassa) tuntuu profiloituneen lesborakkausteemaan (mitä en tiennyt etukäteen) ja onpa hän Wikipedian mukaan väitellyt homoseksuaalisesta historiallisesta fiktiosta 1870-luvulla. Silmänkääntäjässä teema tulee kyllä esille mutta jää suht pieneen ja aika luontevaankin osaan. Eräät henkilöt kirjassa toimivat seksuaalisviritteisten tekstien parissa, mutta kaikenkaikkiaan Waters tuo tämän puolen mukavan verhotusti esille ja jokainen voi itse kuvitella nuo tekstit millaisiksi haluaa.
Jossain kohtaa lukemista alkoi suomennoksen tyyli välillä tökkiä etenkin omistusliitteiden käytön osalta. Salla kiinnitti samaan huomiota (ja muutenkin allekirjoitan täysin hänen näkemyksensä kirjasta). En ole varma, erottuvatko nuo töksähdykset sitaatista, mutta tässä esimerkki:
Maud sanoi niin irrottamatta silmiä kasvoistani, ja hänen käsi tavoitteli yhä minun kättä mutta ei ylettänyt. Ainoa valo oli meidän kohdalla, ja keittiö oli muuten ihan pimeä. Katsoin hänen sormia. Niissä oli likaa tai mustelmia. Minä sanoin:
-Miksi sitten teit sen, jos kerran vihasit häntä?
-Ei ollut muuta keinoa, hän sanoi. Sinä näit minun elämäni. Minun oli saatava sinut tilalleni.
Alkukielistä teosta ei ole nyt saatavilla, mutta jos tällä tavoitellaan jotakin murteellista alaluokan puhetyyliä, siinä ei kyllä onnistuta, sillä muutoin puhutaan neutraalia yleiskieltä ja samakin henkilö käyttää muotoja kuten Me olisimme voineet huijata häntä. Puhetyyliä olisi esim. Me oltais voitu huijata häntä.
Kaikkinensa kirja oli kuitenkin hyvä, ei erikoisen loistava, mutta sen verran mielenkiintoinen tapaus, että saa minut varmasti lukemaan Watersia toisenkin kerran.
Muita arvioita: Lukuisa, Minna/Ja kaikkea muuta, Marile.
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Tammi, 2006, 673 (s.)
Suom. Helena Bützow
Silmänkääntäjä sijoittuu 1860-luvun Englantiin, lähinnä Lontooseen, mikä on kirjan parasta antia. Kirja nimittäin sopii täydellisesti historiallisista romaaneista pitäville. Minusta kirjojen kautta on hauskaa eläytyä entisajan tunnelmiin, joskaan ympäristön kuvausta ei mitenkään nosteta tässä juonivetoisessa kirjassa jalustalle, mutta kulttuuri ja toimintatavat ovat läsnä, esimerkiksi yhteiskunnalliset hierarkiat, rangaistuslaitokset, naimakaupat jne.
Erikoisemmaksi kirjan tekee se, että yksi päähenkilöistä, nuori Sue kasvaa pikku rikoksia tekevässä perheessä ja oppii myös niin sanotusti talon tavoille. Ei tässä pahamaineisista roistoista ole kyse, varastaminen ja myyminen on vain yksi tapa saada elantoa.
Eräs herrasmies kerran ehdottaa Suelle oikein kunnon sopimusta erään kartanontyttären pään menoksi - rahat mielessä tottakai. Kasvattiäidillekin tämä sopii, joten tästä lähtee liikkeelle sellaiset juonenkäänteet, että lukija tosiaankin yllättyy. Käännekohtien jälkeen oli jokunen suvantovaihe, mutta kirjan loputtua jäin kaipaamaan sen maailmaan, niin monta iltaa olin sen parissa viettänyt.
Kirjailija (kuvassa) tuntuu profiloituneen lesborakkausteemaan (mitä en tiennyt etukäteen) ja onpa hän Wikipedian mukaan väitellyt homoseksuaalisesta historiallisesta fiktiosta 1870-luvulla. Silmänkääntäjässä teema tulee kyllä esille mutta jää suht pieneen ja aika luontevaankin osaan. Eräät henkilöt kirjassa toimivat seksuaalisviritteisten tekstien parissa, mutta kaikenkaikkiaan Waters tuo tämän puolen mukavan verhotusti esille ja jokainen voi itse kuvitella nuo tekstit millaisiksi haluaa.
Jossain kohtaa lukemista alkoi suomennoksen tyyli välillä tökkiä etenkin omistusliitteiden käytön osalta. Salla kiinnitti samaan huomiota (ja muutenkin allekirjoitan täysin hänen näkemyksensä kirjasta). En ole varma, erottuvatko nuo töksähdykset sitaatista, mutta tässä esimerkki:
Maud sanoi niin irrottamatta silmiä kasvoistani, ja hänen käsi tavoitteli yhä minun kättä mutta ei ylettänyt. Ainoa valo oli meidän kohdalla, ja keittiö oli muuten ihan pimeä. Katsoin hänen sormia. Niissä oli likaa tai mustelmia. Minä sanoin:
-Miksi sitten teit sen, jos kerran vihasit häntä?
-Ei ollut muuta keinoa, hän sanoi. Sinä näit minun elämäni. Minun oli saatava sinut tilalleni.
Alkukielistä teosta ei ole nyt saatavilla, mutta jos tällä tavoitellaan jotakin murteellista alaluokan puhetyyliä, siinä ei kyllä onnistuta, sillä muutoin puhutaan neutraalia yleiskieltä ja samakin henkilö käyttää muotoja kuten Me olisimme voineet huijata häntä. Puhetyyliä olisi esim. Me oltais voitu huijata häntä.
Kaikkinensa kirja oli kuitenkin hyvä, ei erikoisen loistava, mutta sen verran mielenkiintoinen tapaus, että saa minut varmasti lukemaan Watersia toisenkin kerran.
Muita arvioita: Lukuisa, Minna/Ja kaikkea muuta, Marile.
Sarah Waters: Silmänkääntäjä
Tammi, 2006, 673 (s.)
Suom. Helena Bützow
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Koskettelukirjat
Ihastelin tätä viehättävää Aune Rintalan koskettelukirjaa kirjamuseo Pukstaavissa. Hiiri kissalle räätälinä perustuu kansansatuun hiirien ja kissojen suhteesta ja toteutus on aivan mahtava.
Kirja on voittanut Tactus-koskettelukirjakilpailun vuonna 2006. Tänä vuonna kilpailu järjestettiin Suomessa ja voittaja Erica Forest Belgiasta julkistettiin kirjamessuilla. Katsokaa tämän vuoden kilpailun kärkikolmikon esittelyä tästä linkistä (linkin löysin Vuokko Keräsen Koskettelukirjat-blogista). Toiseksi tuli Maarit Korhonen Merirosvotarinallaan.
Koskettelukirjojen idea on tuoda kirjallisuutta lähemmäksi esimerkiksi näkövammaisille tai muille, joille tavallisen visuaalisen kirjan seuraaminen on vaikeaa. Mutta pari sanaa tästä Aune Rintalan kirjasta - kuvat on otettu kännykkäkameralla, mutta antavat toivottavasti jotain käsitystä itse ideasta:
Kirjan tarina kulkee tavallisella fontilla ja pistekirjoituksena. Pistekirjoitus ehkä erottuu kannesta
otsikon alla, vaikkei noista alemmista kuvista erotukaan. Tarinaa tukee kankaista ja mm. napeista toteutetut sivut, joiden avulla lapsi voi eläytyä tarinaan. Tässä toteutuksessa, kun vaatteiden räätälöinnistä puhutaan, koskettelusivuilla oli luonnoksia erilaista vaatteista tai esim. kissan tassujen jälkiä kuten tuossa alemmassa kuvassa.
Ihastuin täysillä tähän toteutustapaan. Kosketteluhan on ominaista jo ihan pienille lapsille ja jotain tällaista on hyödynnetty vauvojen lelukirjoissa, joissa voi olla esim. erilaisia rapisevia ja karheita materiaaleja. Jonkin verran tätä ideaa on käytössä myös esim. kuvakirjoissa erilaisten pintamateriaalien käytön myötä, mutta nämä varsinaiset koskettelukirjat erityislapsille ovat oma lukunsa. Tällöin esimerkiksi itse toteutuksen ei tarvitse vastata visuaalista kuvaa vaan kosketuksen kautta mielikuva sisällöstä voi tulla kosketuksen myötä muulla tavoin.
Tällainen toteutustapa avaa kuitenkin myös ulottuvuuksia kirjojen tekemiselle itse. Esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa voitaisiin tarinan kerrontaan yhdistää askastelua ja käsityön moninaisia toteutustapoja.
Kirjasto edistää kirjastopalvelujen saatavuutta esimerkiksi ääni- ja pistekirjoina eli palveluja tarjotaan sellaisille, joille tavallisen kirjan lukeminen on jonkin vamman tai oppimisvaikeuden vuoksi vaikeaa. Vuonna 2012 Celialla oli 20 000 asiakasta. Kirjaston sivuilta löytyi myös tietoa, että vuosittain Celia tuottaa saavutettavaan muotoon 30% Suomessa julkaistusta kauno- ja tietokirjallisuudesta. Jaa-a, äkkiseltään tuntuu, että 30% on aika paljon, mutta olennaista kai on se, mitkä teokset julkaistavaksi valikoituu. Millainen on puolestaan pääsy ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen? Olisi hienoa kuulla asiasta siitä enemmän tietäviltä.
Ovatko koskettelukirjat sinulle tuttuja? Onko sinulla käsitystä, miten pistekirjoitusta lukevat kokevat kirjojen saatavuuden?
Ps. Tässä vielä linkki Celian sivuille, joilla on hyvin havainnollinen lyhyt esittelyvideo koskettelukirjoista. Tosiaan, näihinhän voi liittää myös ääntä esimerkiksi tiukuja käyttämällä. Kirjat ovat hienoja käsitöinä tehtyjä uniikkikappaleita, mikä on toisaalta rajoite niiden saamisessa käyttöön.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Regina Rask: Jos rehellisiä ollaan
Luin parisen vuotta sitten Regina Raskilta suht mukiinmenevän, kevyen teoksen Puhtaalta pöydältä, jossa sinkkunainen lähtee Osloon Suomen suurlähetystöön töihin. Mielikuva Raskista oli, että hän kirjoittaa suomalaisten keski-ikäisten naisten arjesta. Pari vuotta sitten häneltä julkaistiin teos Jouluihminen, mikä saattaa olla paremmin muistissa.
Jos rehellisiä ollaan kertoo kahdesta serkuksesta, joista Sirkka on räväkkä, naimaton laivakokki ja Orvokki tunnollinen ja tasaisempaa elämää viettänyt vaimo ja yhden lapsen äiti. Juonellisesti tarina lähtee Sirkan kirjeestä Orvokille, kun Sirkka oli huomannut lehdestä Orvokin miehen kuolinilmoituksen. Kaksi pitkään erillään ollutta sukulaisnaista tapaavat pitkän ajan jälkeen. He viettävät aikaa Sirkun edesmenneiden vanhempien talossa, tutustuvat uudelleen ja keskustelevat.
Naiset prosessoivat ihmissuhteitaan ja elämäänsä. Perhetaustoista paljastuu salaisuuksiakin, mutta voi että, tarina tuntuu kuitenkin lattealle, jopa kliseiselle. Esimerkiksi tämä paljastunut salaisuus tuntuu vähän kuin töksähtävän siihen. Jos tasaista elämää viettänyt Orvokki saakin kirjan edetessä rohkeutta, se on niin tavallista, että haukotuttaa. Mielestäni Rask ei tässä teoksessa onnistu sanailemaan nokkelasti ja tuoreesti. Jatkoin kuitenkin kirjan lukemista loppuu, mutta ei napannut.
Meinasin jättää bloggaamatta teoksesta, mutta bloggaanpa kuitenkin, sillä myös latteammista lukukokemuksista voi joskus kirjoittaa, ainakin niistä on ollut mukava lukea toisten blogeista. Toisaalta en tässä hirveästi jaksa laittaa paukkuja teoksen analysoimiseen. Huomaan myös samalla harmittelevani kirjailijan puolesta; olisi niin kiva kirjoittaa, että vitsit miten hienon teoksen kirjoitit! Mutta jos rehellisiä ollaan, niin tällä kertaa en syttynyt.
Sisäkansilehdellä on sitaatti kirjallisuuskriitikko Suvi Aholalta: "Regina Rask on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä suomalaisen naisproosan humoristina". Tämä siis vuoden 2002 esikoiskirjan Ei millään pahalla ja vuonna 2003 ilmestyneen Tänään kotona perusteella. Eri teokset lukeneena en kyllä voi tätä luonnehdintaa allekirjoittaa. Syitä voi olla kaksi: joko taso on laskenut tai sitten minulla on erilainen huumorintaju.
Humoristisuuden sijasta hakisin sen sijaan yhtymäkohtaa Anne Tylerista arjen kuvaajana, mutta se suuri ero on tässä:
Raskin kirjan jaksoin nippa nappa lukea loppuun ja se häipyi mielestäni saman tien. Tylerin kirjojen henkilöt jäävät elämään mieleen moneksi päiväksi, jos ei pidempäänkin. Hyvä kirja jättää jäljen, keskinkertainen ei.
Jotain positiivista sentään on tuo viehättävä kirjan kansi. Siinä nämä elämänkoettelemat naiset ovat leikkiviä lapsia.
Regina Rask: Jos rehellisiä ollaan
Otava, 2004, 255 (s.)
perjantai 25. lokakuuta 2013
Kirjamessuilta tulossa
Intensiivisen neljän tunnin työpalaverin jälkeen piipahdin kirjamessuilla ensimmäistä kertaa elämässäni. Selityksiä tälle ensikertalaisuudelle: Ensiksikin, en asu Helsingissä, joten välimatka ja muut esteet eivät ole suoneet tilaisuutta, ja toiseksi, en ole ollenkaan messuihminen. Ajatus tungoksessa lyllertävistä ihmistä luo lähinnä pakokauhua...
Mielikuvani messuista on se, että on kojua kojun jälkeen eikä juuri mitään oikeasti itseä kiinnostavaa. Tässähän kirjamessut tekee poikkeuksen, kun joka paikka on täynnä kiinnostavia juttuja.
Vaeltelin päämäärättömästi tavoitteena lähinnä fiilistellä ja katselin kirjoja, ostinkin jotain, esimerkiksi Jonathan Frantzenin Vapauden ja lastenkirjoja. En jaksanut keskittyä kuuntelemaan mitään kunnes kohdalle sattui Hannu Väisänen. Hänenhän piti sanojensa mukaan kirjoittaa vain yksi kirja mutta nythän niitä on jo neljä. Harmikseni pelkäämäni kakofonia iski juuri tähän, kun viereisellä paikalla oli menossa toinen haastattelu liian lähellä. Muutoin haastattelut tuntuivat toimivan messualueella.
Riikka Ala-Harjaa kuuntelin hetken ja ihmettelin Jorma Ollilan turvaamista vartijalla, vai olikohan heitä useampiakin. Silmämääräisesti Väisänen ja Esko Valtaoja näyttivät keräävän runsaimman yleisön. Oli myös henkisesti hieno vivahde kävellä Antti Tuurin ohitse, olinhan juuri lukenut häneltä Ikitien.
Laidalta ihmettelin esimerkiksi Eduskunnan esiintymistä kirjamessuilla (ahaa, tietysti sielläkin on kirjasto) tai vaikkapa Lintulan luostaria puhumattakaan Wii-peleistä, mutta joukkoon mahtui.
Antikvariaattipuolelle eivät enää rahkeet pitkän päivän jälkeen riittäneet, mikä jäi harmittamaan, samoin kuin tietokirja-keskustelu pe klo 17, joka oli ainoa etukäteen merkkaamani ohjelmanumero. Ehkä kuulen siitä muilta.
Kaikenkaikkiaan kirjallista kulttuuria tuli imettyä ja messut tuntuivat toimivalta formaatilta.
Nyt istuskelen junassa suklaa kädessä ja lueskelen messulehteä, jossa Katja Kettu esittää kivan idean: entä jos messuilla olisi ääneenlukutilaisuuksia Leipzigin malliin? Tällöin pääosassa olisi enempi teos kuin kirjailija.
Asema tuli. Heippa.
Mielikuvani messuista on se, että on kojua kojun jälkeen eikä juuri mitään oikeasti itseä kiinnostavaa. Tässähän kirjamessut tekee poikkeuksen, kun joka paikka on täynnä kiinnostavia juttuja.
Vaeltelin päämäärättömästi tavoitteena lähinnä fiilistellä ja katselin kirjoja, ostinkin jotain, esimerkiksi Jonathan Frantzenin Vapauden ja lastenkirjoja. En jaksanut keskittyä kuuntelemaan mitään kunnes kohdalle sattui Hannu Väisänen. Hänenhän piti sanojensa mukaan kirjoittaa vain yksi kirja mutta nythän niitä on jo neljä. Harmikseni pelkäämäni kakofonia iski juuri tähän, kun viereisellä paikalla oli menossa toinen haastattelu liian lähellä. Muutoin haastattelut tuntuivat toimivan messualueella.
Riikka Ala-Harjaa kuuntelin hetken ja ihmettelin Jorma Ollilan turvaamista vartijalla, vai olikohan heitä useampiakin. Silmämääräisesti Väisänen ja Esko Valtaoja näyttivät keräävän runsaimman yleisön. Oli myös henkisesti hieno vivahde kävellä Antti Tuurin ohitse, olinhan juuri lukenut häneltä Ikitien.
Laidalta ihmettelin esimerkiksi Eduskunnan esiintymistä kirjamessuilla (ahaa, tietysti sielläkin on kirjasto) tai vaikkapa Lintulan luostaria puhumattakaan Wii-peleistä, mutta joukkoon mahtui.
Antikvariaattipuolelle eivät enää rahkeet pitkän päivän jälkeen riittäneet, mikä jäi harmittamaan, samoin kuin tietokirja-keskustelu pe klo 17, joka oli ainoa etukäteen merkkaamani ohjelmanumero. Ehkä kuulen siitä muilta.
Kaikenkaikkiaan kirjallista kulttuuria tuli imettyä ja messut tuntuivat toimivalta formaatilta.
Nyt istuskelen junassa suklaa kädessä ja lueskelen messulehteä, jossa Katja Kettu esittää kivan idean: entä jos messuilla olisi ääneenlukutilaisuuksia Leipzigin malliin? Tällöin pääosassa olisi enempi teos kuin kirjailija.
Asema tuli. Heippa.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Hannele Huovi ja Kristiina Louhi: Ahaa! sanoi Pikkuruu
Kaikki varmasti muistavat lapsuudestaan Tammen kultaiset kirjat -sarjan lastenkirjat, joita Tammi on julkaissut 1950-saakka ja jotka ovat käännöksiä amerikkalaisista kirjoista. Niitä on julkaistu jo peräti yli 210! Muutama vuosi sitten Tammi lanseerasi uuden Tammenterho-sarjan, joka visuaalisesti muistuttaa hieman tuota vanhempaa sarjaa, mutta mikä hienointa, tässä uudessa sarjassa tekijät ovat kotimaisia.
Bongasin Ahaa! sanoi Pikkuruun kirjakaupasta puhtaasti nimekkäiden tekijöidensä vuoksi. Lastenkirjojen kuvittajana Kristiina Louhi on tuttu esimerkiksi Aino- ja Tomppa -kirjoistaan. Hannele Huovi tunnetaan puolestaan muun muassa Vladimirin kirjasta, Jättityttö ja Pirhosesta ja Miinalan Veikon nyrkkeilykoulusta.
Ahaa! sanoi Pikkuruu on miellyttävän oloinen kuvakirja noin 1-4 -vuotiaille. Pikkuruu on pieni oravanpoika, joka lähtee metsään mustikoita poimimaan. Retkellä hän kohtaa eri eläimiä ja oppii näiltä uusia taitoja, kuten uimista Sauli Sammakolta ja rakentamista Sami Piisamilta. Kaikki rohkaisevat Pikkuruuta kokeilemaan uusia taitoja ja aina kokeiltuaan niitä hän tunsi voimiensa kasvaneen. Jännittävyyttä tarinaan ja kuvitukseenkin tulee, kun kohdataan pelottava susi, jonka saaliiksi voi joutua.
Tarina on yksinkertainen ja sikäli tyypillinen lastenkirjoille, että sama kuvio toistuu eri eläimiä kohdatessa, mutta kokonaisuus on kielelllisesti laadukas, esimerkiksi:
-Sinäpä olet kepsakka kertomaan, sanoi Kettu Keikkuhäntä.
-Melkein yhtä etevä kuin kettu!
-Ahaa! sanoi Pikkuruu ja hänen rintansa pullistui ketun kehuista.
Kuvitus on esittävää, värikästä ja raikasta. Louhin kädenjäljen jollain tapaa tunnistaa, jos Tomppa-kirjat ovat tuttuja. Kaikenkaikkiaan kirja tuntuu sitä viehättämämmältä, mitä enemmän sitä tutkin. Eikä se loppujen lopuksi tee pahaa aikuisenkaan kuulla rohkaisua, että sinusta voi tulla vaikka mitä.
Rouva Huu on kirjoittanut Pikkuruusta ja Paula sarjan muista kirjoista.
Hannele Huovi (teksti) ja Kristiina Louhi (kuvitus): Ahaa! sanoi Pikkuruu
Tammi, 2009, Tammenterho-sarja
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Antti Tuuri: Ikitie
Ikitie kertoo kauhavalaisen Jussi Ketolan elämästä 1930-luvulla. Kirja alkaa suorasta toiminnasta, kun Ketola viedään kotoaan kohti Venäjän (tai tuolloisen Neuvostoliiton) rajaa ns. ikitietä pitkin. Ikitie oli lapuanliikkeen miesten käyttämä muilutusreitti kommunistivihan aikana. Ketola itse ei vaikuta kovinkaan poliittiselta henkilöltä vaan aika tavalliselta perheelliseltä maanviljelijältä.
Venäjällä Ketola päätyi mutkien kautta Hopea-nimiseen kolhoosiin, jossa ruokaa ja hyvinvointia riitti kitkuttelun jälkeen. Tuohon aikaan rajan takana Karjalassa oli paljon Amerikasta tulleita uuden elämän tavoittelijoita, jotka halusivat rakentaa maata. Monista näistä tuli Jussin tuttavia, olihan hän itsekin aiemmin elämässään käynyt rakennusreissulla New Yorkissa.
Kotiin Suomeen Jussi ei lapuanliikkeen pelossa uskaltanut palata ja häntä pidettiin silmällä myös Venäjän puolella. Itse asiassa kummassakaan maassa Jussi ei tuntunut olevan kovinkaan kaivattu henkilö. Sosialismin ja oikeistoradikalismin ristituli ja etenkin näiden aatteiden äärilaitojen synkät puolet tulevat Jussin tarinan kautta vahvasti esille.
Vuodet kuluivat ja elämä kolhoosissa eteni, mutta pikku hiljaa tunnelma alkoi kuitenkin kiristyä. Oli mm. mielipiteitä, että tietyt kolhoosit olivat suomalaisten fasistien juoni, joiden kautta Neuvostoliittoon oli solutettu vakoilijoita. Lopulta Karjalan kansaa alettiin puhdistaa eikä siinä lopulta kovin hyvin käynyt.
Tuurin tyyli on suoraviivaista kerrontaa ja toiminnan kuvausta. Tunteille ei kovinkaan paljon anneta tilaa eikä tyylissä ole mitään maalailevaa, ennemminkin se on toteavaa. Kuitenkin Tuuri onnistuu tapahtumien kuvauksen ja dialogin avulla luomaan tunnettakin niin, että kirjan tapahtumat pyörivät mielessä päiviä sen lukemisen jälkeen. Pidin tästä tyylistä; siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua.
Kirjassa on vahva tarina, ja se on erittäin uskottava jo ihan historian kannalta. Yhden suomalaisen miehen kautta avautuu kuva lapuanliikkeestä ja etenkin Venäjän puoleisen Karjalan ihmisten elämästä sotien välisenä aikana.
Jussi Ketolan aiemmista vaiheista kerrotaan teoksessa Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies. Kumpaakaan en ole lukenut, mutta tämän perusteella kyllä voisin.
Kirjan aloitus:
Tiesin odottaa, että jonakin yönä tultaisiin, mutta kukaan ei osannut sanoa, koska lapualaiset tulisivat: uhkailuja olin kuullut siitä päivästä saakka, kun olin kieltäytynyt lähtemästä kunnanvaltuuston kokouksesta pois.
Kuvassa yksityiskohta kirjan kannesta ja muilutusmatkasta ikitiellä.
Tässä linkit Jaana Märsynahon, Amman ja Booksyn arvioihin.
Antti Tuuri: Ikitie
Otava, 2011, 431 (s.)
Kannen kuva: Hannu Taina
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Katja Ståhl: Se on niin kaunis
Katja Ståhl sanoo esipuheessaan, että hänellä oli tarve kuulla, mitä muut naiset ajattelevat ulkonäöstä ja kauneudesta ja hän halusi kysyä tätä nimenomaan omasta mielestään upeilta naisilta. Tässä kohtaa tullaankin heti mielestäni kirjan suurimpaan heikkouteen: kaikki kirjassa ajatuksiaan ja kokemuksiaan kertovat naiset ovat julkisuuden henkilöitä kuten näyttelijöitä, laulajia, missejä tai kauneuden alalla työskenteleviä, ja jollain standardimittarilla kauniita (jos näin voi sanoa, mutta sanon kuitenkin). Mukana on mm. Anne Kukkohovi, Tiina Jylhä, Satu Silvo, Noora Hautakangas ja balettitanssijana tunnettu Jaana Puupponen.
Jonkin aikaa meni tottua tekstin kevyeen tyyliin, kuten ihmiseen viittaamiseen se-pronominilla tai sanaston tasolla ilmauksiin kuten Yliduunattu ei ole kivan näköistä; Joker-hymy on lähinnä pelottava; Osallistuin sellaiseen skabaan; -- se on p:stä!
Kirjan yksi keskeinen viesti on se, että oikeasti kauniissa on jokin pieni epätäydellisyys, joka tekee kauniista kauniin. Jotain tämän tapaista. Karisma tuotiin myös esille kauneuden tekijänä. Ei varmasti ole myöskään yllätys, että moni silmissämme kaunis on saattanut kokea kiusaamista tai muita vaikeuksia.
Osa teksteistä oli mielenkiintoisia kurkistuksia julkkisten ajatuksiin ja kokemuksiin, osaan en lähimainkaan pystynyt samaistumaan. Kokonaisuudessa etenkin Yazkan osuus transgenderinä oli virkistävä poikkeus. Hän sanoo esimerkiksi näin: Koen, että olen kaunis kun minulla on tatuointeja.
Samoin ammatteihin liittyvät kommentit olivat mielenkiintoisia. Esimerkiksi Heidi Suomi todistaa urheilu-uutisankkurina saaneensa lähinnä ulkonäköön liittyvää palautetta työstään. Hän myös toteaa urheilun ja ulkonäön suhteesta seuraavan sinänsä osuvan asian: Iltapäivälehtien kiinnostus naisurheilua kohtaan alkoi siitä, kun Ringa Ropo pyyhkäisi takapuolestaan hiekat.
Kaikki kunnia näille upeille naisille, jotka ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin aika kevyt ja pintapuolinen. Jään siis odottamaan todellista tutkielmaa kauneudesta, jossa äänen saavat myös rumat ja rupsahtaneet ja - kröhm - muun muassa työssä raatavat äidit ja vaimot, joilla ei välttämättä ole energiaa ja aikaa meikata jopa 3 - 4 tuntia päivässä (kirjan mukaan jotkut todella käyttävät aikaa meikkaamiseen näin kauan). Tai mitäpä miettisi loukkaantumisen myötä ulkonäkönsä menettänyt tai vaikka 90-vuotias nainen?
Eräs sitaatti kirjasta:
Nyt kun olen 35, olen tosi iloinen, että ystävättäreni ovat kauniita naisia. Minusta on kiva hengata kauniiden ja karismaattisten ihmisten kanssa. Kukaan kaveriporukassani ei ole liian laitettu. Nuorempana tuli mietittyä hirveästi, miltä näyttää - nyt on vain, että mitä väliä. Voi ottaa vähän iisimminkin.
Onko tässä joku ristiriita?
Katja Ståhl: Se on niin kaunis
Tammi 2013, 127 (s.)
Samoin ammatteihin liittyvät kommentit olivat mielenkiintoisia. Esimerkiksi Heidi Suomi todistaa urheilu-uutisankkurina saaneensa lähinnä ulkonäköön liittyvää palautetta työstään. Hän myös toteaa urheilun ja ulkonäön suhteesta seuraavan sinänsä osuvan asian: Iltapäivälehtien kiinnostus naisurheilua kohtaan alkoi siitä, kun Ringa Ropo pyyhkäisi takapuolestaan hiekat.
Kaikki kunnia näille upeille naisille, jotka ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin aika kevyt ja pintapuolinen. Jään siis odottamaan todellista tutkielmaa kauneudesta, jossa äänen saavat myös rumat ja rupsahtaneet ja - kröhm - muun muassa työssä raatavat äidit ja vaimot, joilla ei välttämättä ole energiaa ja aikaa meikata jopa 3 - 4 tuntia päivässä (kirjan mukaan jotkut todella käyttävät aikaa meikkaamiseen näin kauan). Tai mitäpä miettisi loukkaantumisen myötä ulkonäkönsä menettänyt tai vaikka 90-vuotias nainen?
Eräs sitaatti kirjasta:
Nyt kun olen 35, olen tosi iloinen, että ystävättäreni ovat kauniita naisia. Minusta on kiva hengata kauniiden ja karismaattisten ihmisten kanssa. Kukaan kaveriporukassani ei ole liian laitettu. Nuorempana tuli mietittyä hirveästi, miltä näyttää - nyt on vain, että mitä väliä. Voi ottaa vähän iisimminkin.
Onko tässä joku ristiriita?
Katja Ståhl: Se on niin kaunis
Tammi 2013, 127 (s.)
lauantai 5. lokakuuta 2013
Jari Tervo: Esikoinen
Vihdoinkin Jari Tervo kirjoitti kirjan, jonka tiesin heti haluavani lukea. Aiemmasta tuotannosta esim. Myyrä ja Ohrana eivät ole kiinnostaneet ja muutenkin - myönnän - olen ollut ennakkoluuloinen hänen teoksiaan kohtaan. Ehkä poliittisten teemojen vuoksi? Layla oli tosin jo lähellä tulla luetuksi. Kosketuspintaa Tervon tyyliin on lähinnä vauva-arjesta kertovat hauskat ja oivaltavat Kallellaan-jutut, joista on ihan kirjakin ilmestynyt, mutta muistelen lukeneeni niitä jostakin lehdestä kolumnina.
Esikoinen kertoo rovaniemeläisen pojan tarinaa päiväkirjamaisesti: ensimmäinen päiväys on tammikuun ensimmäinen 1972, jolloin poika oli 12-vuotias. (Mainitaanko hänen nimeään - en muista, sillä ääni on minä-kertojan). Perheessä on isä ja äiti sekä 6-vuotias pikkuveli Unto Abraham, jonka sairaus tuo elämään huolta ja surua.
Perheeseen kuuluu myös aikamoinen joukko mummoja, setiä ja tätejä, ja etenkin naisten tarinat kiehtovat poikaa ja vievät arkista
kuvausta jopa fantasiamaisiin ulottuvuuksiin. Isomummo Esmeralda (jota kutsuttiin "ajan säästämiseksi Esmeksi") kertoo pojalle nuoruuden seikkailujaan ja onnetonta rakkaustarinaansa. Poika etsiikin tietoa suvustaan, sellaista tietoa, joka vanhempien mielestä ei hänelle edes kuulu. Se oli pojan mielestä helppoa kuin "käsittä pyöräily". Näistä ulottuuvuuksista ja perheen salaisuuksista liikutaan sujuvasti arkisempiin nuoren pojan mielenmaisemiin kuten tyttöjen ja seksuaalisuuden mysteeriin ja koulumaailmaan.
1970-luvun Pohjois-Suomi tulee kulttuurisesti vahvasti esille. Yksi Tervon vahvuus on taitava yksityiskohtien viljely. Miten luontevasti kerrontaan liittyy esimerkiksi Cassette Recorderit, Saab ysikutoset, tähtipullat ja palloedamit. Perhe on vasemmistolainen ja myös politiikka on arjessa mukana.
Kirja on toisaalta realistinen, toisaalta jopa tragikoominen. Mutta ennenkaikkea Tervo on todellinen sanataituri. Ehkä kirja ei ollut itselleni kokonaisuutena aivan vuoden parasta antia, mutta kielenkäyttö oli huikean oivaltavaa yksityiskohdissa. Paikoin piti pysähtyä miettimään, että missään mennään ja että keitä nämä Lemket ja myntit olivatkaan. Lopputulema kuitenkin: hieno teos, joka karisti turhat ennakkoluuloni Tervoa kirjailijuutta kohtaan.
Olen lukenut kaksi hyvää kirjaa tässä lähiaikoina: Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Tervon Esikoisen. Nämä ovat kertakaikkisesti ja täysin erilaiset teokset. Siinä missä Rauhalan tyyli on kuin lempeä ja lämmin kesäsade raskaista teemoista huolimatta, Tervon kielenkäyttö on kuin tikittävä raekuuro. Nopeaa ja nokkelaa. Tyylinäyte Tervolta - varmasti parempiakin löytyisi, mutta tässä pari:
1600-lukua ja noitavainoja elävän Aune-tädin elämästä:
Pyövelöinti oli jämttiä arpeettia. Se oli kaukana slagsmålista ja murhaamisesta. Se oli ikään kuin jumalanpalvelus. Myntti keskeytti vanhoja paloveroplootuja sisältävän fatin penkomisen. Sehän ON jumalanpalvelus, Myntti mylväisi.
Totisemmasta arkielämästä:
Äiti on periaatteessa hurahtamaton luonne, mutta gulassiin se sekosi.
Mamin mielestä pörkölt olisi ollut kätevämpi rovaniemeläisen kielen lausua ja kokata, mutta ulkomaanruoka taivutettiin meillä suussasulavaan muotoon: kulassi. Kaikki keet rusikoitiin meillä päin samalla tavalla paitsi Marion Rung. (--)
Kulassi on sosialistista pyhäruokaa. Meille jää raskaan ruoan jälkeen kevyt mieli siitä että olemme kannattaneet oikeudenmukaista maailmaa vaikka nauta on ostettu kapitalistisesta Karja-Pohjolasta.
Pari muuta arviota:
Marjatta, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa
Jari Tervo: Esikoinen
Wsoy, 2013, 237 (s.)
(Luettu e-kirjana)
Esikoinen kertoo rovaniemeläisen pojan tarinaa päiväkirjamaisesti: ensimmäinen päiväys on tammikuun ensimmäinen 1972, jolloin poika oli 12-vuotias. (Mainitaanko hänen nimeään - en muista, sillä ääni on minä-kertojan). Perheessä on isä ja äiti sekä 6-vuotias pikkuveli Unto Abraham, jonka sairaus tuo elämään huolta ja surua.
Perheeseen kuuluu myös aikamoinen joukko mummoja, setiä ja tätejä, ja etenkin naisten tarinat kiehtovat poikaa ja vievät arkista
kuvausta jopa fantasiamaisiin ulottuvuuksiin. Isomummo Esmeralda (jota kutsuttiin "ajan säästämiseksi Esmeksi") kertoo pojalle nuoruuden seikkailujaan ja onnetonta rakkaustarinaansa. Poika etsiikin tietoa suvustaan, sellaista tietoa, joka vanhempien mielestä ei hänelle edes kuulu. Se oli pojan mielestä helppoa kuin "käsittä pyöräily". Näistä ulottuuvuuksista ja perheen salaisuuksista liikutaan sujuvasti arkisempiin nuoren pojan mielenmaisemiin kuten tyttöjen ja seksuaalisuuden mysteeriin ja koulumaailmaan.
1970-luvun Pohjois-Suomi tulee kulttuurisesti vahvasti esille. Yksi Tervon vahvuus on taitava yksityiskohtien viljely. Miten luontevasti kerrontaan liittyy esimerkiksi Cassette Recorderit, Saab ysikutoset, tähtipullat ja palloedamit. Perhe on vasemmistolainen ja myös politiikka on arjessa mukana.
Kirja on toisaalta realistinen, toisaalta jopa tragikoominen. Mutta ennenkaikkea Tervo on todellinen sanataituri. Ehkä kirja ei ollut itselleni kokonaisuutena aivan vuoden parasta antia, mutta kielenkäyttö oli huikean oivaltavaa yksityiskohdissa. Paikoin piti pysähtyä miettimään, että missään mennään ja että keitä nämä Lemket ja myntit olivatkaan. Lopputulema kuitenkin: hieno teos, joka karisti turhat ennakkoluuloni Tervoa kirjailijuutta kohtaan.
Olen lukenut kaksi hyvää kirjaa tässä lähiaikoina: Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Tervon Esikoisen. Nämä ovat kertakaikkisesti ja täysin erilaiset teokset. Siinä missä Rauhalan tyyli on kuin lempeä ja lämmin kesäsade raskaista teemoista huolimatta, Tervon kielenkäyttö on kuin tikittävä raekuuro. Nopeaa ja nokkelaa. Tyylinäyte Tervolta - varmasti parempiakin löytyisi, mutta tässä pari:
1600-lukua ja noitavainoja elävän Aune-tädin elämästä:
Pyövelöinti oli jämttiä arpeettia. Se oli kaukana slagsmålista ja murhaamisesta. Se oli ikään kuin jumalanpalvelus. Myntti keskeytti vanhoja paloveroplootuja sisältävän fatin penkomisen. Sehän ON jumalanpalvelus, Myntti mylväisi.
Totisemmasta arkielämästä:
Äiti on periaatteessa hurahtamaton luonne, mutta gulassiin se sekosi.
Mamin mielestä pörkölt olisi ollut kätevämpi rovaniemeläisen kielen lausua ja kokata, mutta ulkomaanruoka taivutettiin meillä suussasulavaan muotoon: kulassi. Kaikki keet rusikoitiin meillä päin samalla tavalla paitsi Marion Rung. (--)
Kulassi on sosialistista pyhäruokaa. Meille jää raskaan ruoan jälkeen kevyt mieli siitä että olemme kannattaneet oikeudenmukaista maailmaa vaikka nauta on ostettu kapitalistisesta Karja-Pohjolasta.
Pari muuta arviota:
Marjatta, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa
Jari Tervo: Esikoinen
Wsoy, 2013, 237 (s.)
(Luettu e-kirjana)
maanantai 30. syyskuuta 2013
Loppukommentti Taivaslaulusta
Kirjoitin ensituntemuksiani Rauhalan Taivaslaulusta täällä, jolloin olin lukenut kirjan puoleenväliin. Jouduin jättämään kirjan kesken, sillä kirja ei ollut omani vaan luin sitä toisen "käsilaukusta". Kirjasta tuli hieno ja tasapainonen vaikutelma. Ihailin sen pehmeää kieltä, joka oli kuin samettia.
Koska kirja oli luettu puoleenväliin, en raaskinut ostaa sitä omakseni, joten tein varauksen kirjastoon. Pääsin varauslistan sijalle 14, mikä harmitti. Mutta tämähän ei ole vielä mitään, sillä Kalevan jutun perusteella Taivaslaulu on tehnyt varauslistan ennätyksen Oulun kaupunginkirjastossa. 17.9. sitä jonotti peräti 941!
En siis valita omasta vaatimattomasta jonotusajasta. Minkä verran muuten olisit itse valmis jonottamaan? Mikä on jonotusennätyksesi? Minulla se olisi varmaankin lähellä tätä sijaa 14. Kipukynnys on samaten ehkä noilla main, muussa tapauksessa menisin kirjakauppaan ostamaan kirjan.
Tarkoitus oli tulla vain kertomaan, olen edelleen "täällä" ja että lukenutkin olen, esimerkiksi tämän Taivaslaulun loppuun, kun sen parin viikon jonotuksen jälkeen sain. Mielestäni teoksen tyyli säilyi loppuun asti. Viljan päätöksistä voi olla juonen kannalta monta mieltä, mutta minusta tarina on uskottava.
Koska kirja on ollut paljon esillä totean vain toivovani, että se niittäisi palkintoja. Minut se esikoisteoksena yllätti kertakaikkiaan ja Rauhalan tyyli miellytti.
Ai niin, tässä oli myös yksi parhaita synnytyskuvauksia, mitä olen lukenut. Ei mitään inhorealistista vaan vulkaanisia pommeja.
lauantai 7. syyskuuta 2013
Anne Tyler: Elämän tikapuilla
Delia Grinstead on mennyt hyvin nuorena naimisiin Samin kanssa, joka jatkaa Delian isän lääkäripraktiikkaa. Kolme lasta ovat jo aikuisuuden kynnyksellä ja elämä pyörii rutiinilla. Eräänä päivänä suvun perinteisellä rantalomalla hän päättää vain kävellä elämästään pois, jonnekin ilman varsinaista päämäärää. Deliasta oli nimittäin tullut itsestäänselvyys. Jopa huomaamaton palvelija.
Hän päätyy pienelle ja köyhemmälle paikkakunnalla ja aloittaa tyhjästä laukussaan 500 dollaria. Mitä itse ensimmäiseksi tekisit? Jotain vaatetta uimapuvun ja rantatakin lisäksi tarvitaan, ja asuinpaikka. Delia saa vuokrattua halvan alivuokralaishuoneen ja löytää työpaikankin lakitoimiston sihteerinä.
Mutta mitä tekee perhe? Kun selviää, että Delia on todennäköisesti kadonnut omasta halustaan, poliisi ei enää ole kiinnostunut. Delian olinpaikka kuitenkin selviää perheelle, mutta mikä olennaisinta, Sam ja lapset eivät juurikaan tee mitään! He eivät anele Deliaa takaisin eivätkä tule hänen peräänsä. Sitäkö Delia odottaa? Tähän kiteytyy koko jutun juoni.
Uudessa elämässään Delia miettii elämäänsä, lapsiaan ja etenkin miestään Samia. Hän löytää uusia ystäviä ja ehkä uusia puolia itsestään. Mutta Tylerin teksti on paljon syvällisempään kuin mitä osaan tähän kuvailla. Siinä on paljon pieniä suuria huomioita elämästä henkilöhahmojen suulla (heitä tulee lopulta kuvioihin aika paljon). Esimerkiksi hänen vanhemmanpuoleinen uusi tuttavuutensa Nat pohtii vaimonsa kuoleman myötä:
Nuo ovat hänen todelliset kasvonsa. Piirteet olivat ontot ja terävöityneet. Nuorena hän oli ollut hyvin kaunis, mutta nyt minä tajusin, että hänen nuoruudenkasvonsa olivat olleet vain karkea luonnos. Vanhuus oli se lopputulos, se valmis ja viimeistelty muoto, johon hän oli alusta asti pyrkinyt. Tämä on vihdoin sitä itseään! (--) Viehättävät nuoret ihmiset, joita minä näin kadulla, näyttivät niin... tilapäisiltä.
Loppupuolella, juuri kun ajattelin, että nyt vähän junnataan paikoillaan, alkaa tapahtua ja lopussa hyrisen, niin hyvä viimeinen sivu on.
Olen nyt lukenut kolme Tyleria: Aikaa sitten aikuisina ja Amerikan lapset ovat hänen uudempaa tuotantoansa, tämä vanhempaa. Näistä kolmesta rankkaisin Elämän tikapuilla kuitenkin parhaimmaksi. Tai sitten olen vain tottunut Tylerin tyyliin ja hänen teostensa lukemiseen on tullut jotain tuttua ja turvallista: kuin söisi kaurapuuroa ja ruisleipää.
Muita arvioita ei löytynyt kovin montaa, tässä kuitenkin Kirjavan kammarin Karoliinan ajatuksia..
Ps. Kirja on ostettu kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä; pienenä kuriositeettina kannen vanha hintalappu: 148 markkaa.
Anne Tyler: Elämän tikapuilla
Otava, 1995, 442 (s.)
Alkuperäisteos: Ladder of Years
Suom. Kristiina Drews
perjantai 6. syyskuuta 2013
Riina Katajavuori: Pentti Kanariansaarilla
Kiinnostuin Riina Katajavuoren tuotannosta luettuani aikoinaan hänen äitiydestä kertovan teoksensa Lahjat (2004) ja sittemmin olemme lukeneet myös hänen Pentti-kuvakirjojaan. Kuvittaja Salla Savolainen on myös tuttu monesta yhteydestä. Hän on kuvittanut esimerkiksi Nopoloiden lastenkirjan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen (2012). Niinpä tämä kaksikko yhteistyössä on mielenkiintoinen kombinaatio.
Pentti-kirjoja on useampia ja tässä esittelyssä viimeksi kirjastosta lainaamamme Pentti Kanariansaarilla. Kotimaisissa lastenkirjoissa on se hyvä puoli, että kulttuurin ja ympäristön kuvaus on niin tuttua:
Sohjo, sohju, loska, hyhmä, räntä, nuosta. Sanoja riitti, mutta ei sää siitä muuksi muuttunut. Milloin tulee kunnon talvi? kysyy Pentti. Talvella pitäisi olla pakkanen ja hanki ja nietos ja tähtien tuike. Tämä vuodenaika on pimeä pussi eikä mikään talvi.
Harvemmin ulkomaisissa lastenkirjoissa näkee räntäsadetta kuvituksessa.
Kirjassa Pentti-poika ja vanhempansa kyllästyvät Suomen loskaan ja lähtevät aurinkolomalle Kanariansaarille. Kirja on pitkälti realistista reissun kuvausta lentokentältä, lentokoneesta ja lomakohteesta, jossa syödään aamiaista, käydään huvipuistossa, uima-altaalla, rannalla... Krokotiilin muotoinen uimapatjakin on monelle lapselle tuttu. Erikoisempaa on se, että Pentin äidillä on keitetyt kananmunat kennossa eväänä lentokoneessa.
Kuvitus on kuvassa esiintyvän kannen tyylistä. Sekin realistista, mutta mielestäni kuvituksessa on mukavia yksityiskohtia lapselle katseltavaiksi, esimerkiksi mitä kaikkea Pentin repusta tursuaakaan.
Lainasin kirjan, koska nuorimmainen oli kesällä ensimmäistä kertaa lentokoneessa ja ajattelin, että voimme samalla vähän muistella omaa lomamatkaa. Lapset pitivät kirjasta ja kuuntelivat mielellään, mutta eivät ole sen jälkeen lukeneet kirjaa, vaikka se on ollut esillä.
Tästä kirjasta taisin itse pitää enemmän kuin lapset! Voin myös suositella Pentti miesten Lapin-reissulla, jossa on samantyyppistä realistista kuvausta junamatkasta.
Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Pentti Kanariansaarilla
Tammi, 2006 (31 s.)
tiistai 3. syyskuuta 2013
Kehtopainatteesta e-kirjan ostoon
Kuvan kirja, Psalterium Dauid Prophete, sisältää psalmit ja papeille ohjeita rukoushetkiin. Se on painettu Lyypekissä vuonna 1485 tai 1486, eli kyseessä on inkunaabeli eli kehtopainate. Sellaiseksi kutsutaan ennen vuotta 1501 painettuja kirjoja; tämä aarre sijaitsee Kirjamuseo Pukstaavissa. Se on esimerkki kirjapainotaidon varhaisvaiheista - kirjapainon kehityshän mahdollisti kirjojen leviämisen tavallisellekin kansalle. Pitkä matka on tultu kehtopainanteesta tähän päivään, kun kirjoista on runsauden pula ja niitä on saatavilla virtuaalisesti sekunneissa.
Ostin kirjan tänään kuten moni muukin Marissan haasteen myötä: Josko nyt pääsisin ennakkoluuloista Jari Tervon suhteen, kun iPadilla on e-kirjana hänen uutuutensa Esikoinen. Tuli nostalginen olo, kun mainostekstissä mainittiin c-kasetit. Se ratkaisi ostopäätökseni (kuten huomaat, ei olla kovin varmalla pohjalla). Kääk, nyt jo pelkään, että tuli vikatikki! Mutta annan Jarille armollisesti mahdollisuuden, sillä ei kirjailijaa saa dissata omien ennakkoluulojen perusteella. Eihän?
Moni bloggari on lisännyt tunnisteihinsa kirjojen alkuperän ja tämä on ollut minunkin aikomukseni, mutta tekemistä on hidastanut sen tekemisen tylsyys, sillä suurin osa kirjoistani tulee kirjastosta. Joskus ostan, mutta harvemmin.
En koskaan pyydä arvostelukappaleita, sillä minulla ei ole hirveää intohimoa lukea uutuuksia lukuunottamatta joitakin suosikkikirjailijoitani; on niin paljon lukemattomia klassikkoja ympäri maailman! Yhden kirjan olen saanut kustantajalta ja koska se oli kiva lastenkuvakirja, kirjoitin siitä. Muutoin en ole missään kytköksissä kustantajiin.
Laskin pikaisesti kuitenkin blogin kirjojen alkuperän ja tältä se näyttää prosenteissa. Todennäköisesti mikään muu ei tulevaisuudessa muuttumaan kuin mahdollisesti e-kirjojen määrä etenkin, jos kirjastojen e-kirjapalvelut kehittyvät. Tällä hetkellä paikallisen pikkukaupungin kirjaston e-kirjavalikoima on järisyttävän suppea. Lastenkirjoja on sen sijaan tullut ostettua e-kirjana enemmänkin, sillä ne ovat todella käteviä matkoilla.
47 % kirjastosta
22 % ostettu
kirjakaupasta tai verkkokaupasta (huom. yleensä normaalihinnalla)
13 % saatu
lahjaksi tai lainaksi ystävältä
9 % omasta
hyllystä (alkuperä hämärän peitossa)
2,5 % e-kirja kirjaston palvelusta/ostettu
1% ostettu
kirpparilta (paikko mainita: Aale Tynnin runoja)
1% saatu
kustantajaltalauantai 31. elokuuta 2013
Kirjamuseo Pukstaavi
Vierailin viime viikolla Kirjamuseo Pukstaavissa Sastamalassa (noin 50 km Tampereelta länteen). Pukstaavi on Suomen kirjainstituution säätiön valtakunnallinen museo, joka on erikoistunut suomalaiseen kirjaan ja siihen liittyvään kulttuurihistoriaan. Museossa käsitellään kirjaan liittyviä asioita teemoittain, esimerkiksi kirjan tekoprosessia, lastenkirjallisuutta, sarjakuvaa, ihmistä kirjan käyttäjänä jne. Hyvin toimiva ratkaisu!
Yllä olevassa kuvassa on puusepän tekemä näköisjäljennys entisajan "painokoneesta" kirjasimineen. Kuva ei tee oikeutta hienolle puusepän työlle, sillä oppaan mukaan laite on tehty viimeisen päälle toimivaksi. Oli hienoa nähdä livenä entisajan kirjasimia ja ymmärtää, miten paljon työtä mm. eri fonttien sijoittelu on vaatinut. Näytillä oli myös erilaisia papereita eri aikakausilta ja mikä hienointa, tässä museossa papereihin ja esineisiin sai muutamaa poikkeusta lukuunottamatta koskea.
Yllä esitellään jättikirjan muodossa lastenkirjallisuuden historiaa Topeuliuksesta Tatuun ja Patuun. Voisin kuvitella, että (myös) lapsista olisi hienoa käännellä tällaisen megaison kirjan sivuja.
Myös multimediaa oli hyödynnetty: yllä otos Maija Karman kuvitusta esittelevästä videosta. Multimediapisteet toimivat siten, että vierailija saa itse valita kiinnostavan kuvittajan, runoilijan tms. ja kuunnella juuri häntä kiinnostavan kohdan. Tai sitten vaikka kaikki: oppaamme nimittäin kertoi, että eräs poika oli kuunnellut kuin naulittu kaikki 30 kuvittajaesittelyä.
Näetkö tuon mustan nappulan Härkösen Häräntappoaseen alla? Sitä painamalla saattoi kuulla nuoren lukijan oman kirjavinkkauksen teoksesta. Ja näitä kirjavinkkauskirjoja oli monia.
Alla olevassa kuvassa kohtaus entisajan kirjastosta. Tässä saattoi läprätä vanhoja kirjastokortteja ja vaikkapa leikkiä kirjastoa.
Museossa tutkailtiin myös ihmistä kirjan käyttäjänä kuvaamalla eri aikojen koteja. Tässä alla vanhanajan kirjahylly (-40-50-luvulta?) nuorenparin kodista. Infotaulu tiesi kertoa, että vaneritehtaan siivoojan ja konemiehen kirjasto koostui tyypillisesti almanakasta, katekismuksesta, muutamista muista kristillisistä kirjoista sekä ammattiyhdistyskirjallisuudesta. Hyvä vinkki nykyajan tuunaajille, ei muuta kuin lankarullat pötköön!
Olen tässä esitellyt muutaman pienen väläyksen museosta, joka kyllä laadukkuudellaan teki vaikutuksen. Näiden otosten lisäksi voisi kertoa vielä vaikkapa pienoismalleista, kirjarovioista, satujunasta tai naapuritalon Kiljusen Herrasväki -näyttelystä!
Museota voisi suositella luokkaretkikohteeksi koululaisille ja myös ihan lapsiperheille, sillä eri pisteissä oli myös toiminnallisia elementtejä ja leikkimahdollisuuksia, mutta myös minulle kirjaharrastajana museo oli hyvin antoisa.
Museo sijaitsee vanhassa apteekkarin talossa viehättävässä miljöössä; rakennuksessa on myös kahvila (testattu, hyvää oli!). Tästä linkki Pukstaavin omille sivuille.
Ja mikäs tuo punainen plakaatti museon seinustalla onkaan - siinähän on isä Kiljusen sanoin:
Kaikki ei ole totta mitä kirjoihin on painettu!
Ps. Lähistöllä sijaitsee myös Herra Hakkaraisen talo.
tiistai 27. elokuuta 2013
Märta Tikkanen: Emma ja Uno
Jotenkin olen mielissäni yhdistänyt Merete Mazzarellan ja Märta Tikkasen suomenruotsalaisiksi laatukirjailijoiksi, joihin en jostain kumman syystä ole kunnolla vielä tutustunut. Mazzarellaan ihastuin lukiessani Matkalla puoleen hintaan. Pieni tutkimusretki googlettamisen ihmeelliseen maailmaan kuitenkin paljasti, ettei Mazzarella mikään suomenruotsalainen ole, onpahan sentään tanskalainen äiti ja suomalainen isä ja ammattina pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Kaikkea sitä oppii!
Mutta Märta Tikkanen. Hän on suomenruotsalainen ja tunnettu etenkin teoksestaan Miestä ei voi raiskata. Samoin on hehkutettu teosta Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta, jota sitäkään en ole (vielä!) lukenut. Oi että, nyt olen sentään yhden sivistyksellisen aukon saanut paikatuksi, kun luin ensimmäisen Tikkasen, nimittäin Emman ja Unon.
Kirjassa Tikkanen kertoo tyttärentyttären näkökulmasta isovanhempiensa (rakkaus)tarinan ja tekee sen tyylikkäästi. Rakkaus on sulkeissa siksi, että rakkauden rajoja venytellään, sillä Uno, tuo miehenretale, on aika itsekäs laatuaan.
Emma tapaa Unon nuorena, vain 18-vuotiaana ja heidän mentyä naimisiin lapsia syntyy jotensakin vuoden välein yhteensä kuusi. Uno luennoi taiteesta ja kirjallisuudesta ja on välillä kansanopiston rehtorina. Isä elää töiden vuoksi erossa perheestään ja Emma huolehtii lapsista. Elämä on Unon ainakin ajoittaisesta suosiosta huolimatta niukkaa. Voi tuota Unoa! Kun ei hän ymmärrä rakkauden päälle. Miten Emma jaksaa? Kirjailijan ääni etsii todisteita rakkaudesta Emmaan, mutta niitä ei löydy. Kuitenkin Emmasta henkii positiivisuus.
Kirjoittaisin niin kovin mielelläni sen kirjeen Unon puolesta. Olen kuukauden toisensa jälkeen elänyt käytännöllisesti ottaen Emman ja Unon ihon alla, Emman kaipauksen ja Unon sanojen parissa, Unon iskevät sanakäänteet huulillani, silmieni edessä hänen kaunis käsialansa kirjeen kellastuneilla sivuilla ja dokumenteissa, kaikki selostukset hänen tiensä mutkista. Mutta kun on kyse hänen tavastaan ilmaista lämpimiä tunteita, minulla ei ole mitään esikuvaa. ei ole mitään mihin tarttua.
Pariskunta päätyy lopulta eroon, jonka syyt jäävät kuitenkin hieman hämärään. Tarina kuitenkin jatkuu aina lasten aikuistumiseen asti. Lukijana minulle ei tullut ollenkaan sellainen olo, että tässä tehdään jotain suuria ja noloja paljastuksia, päin vastoin. Tikkanen kirjoittaa melkolailla dokumentaristisesti ja yrittää salapoliisin lailla ymmärtää vanhojen kirjeiden perusteella tuota mystistä Emman ja Unon suhdetta. Mielenkiintoista antia oli Emman ja Unon suhteen ymmärtäminen psykologisessa mielessä, lasten elämän kehitys, suhde isään ja ammatinvalinnat. Samoin kuvaukset Unon työstä luennoitsijana 1900-luvun alun yhteiskunnassa oli kiinnostavaa luettavaa.
Voisin lukea toisenkin Tikkasen, vaikka nyt sen Kaksi -kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Ettei vain olisi H. Tikkasella yhtymäkohtia Unon persoonaan?
Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Maria, Minna, Kirsi, Mari A. ja Jaana.
Märta Tikkanen: Emma ja Uno. Rakkautta tottakai
Tammi 2010, 251 (s.)
Alkuperäisteos Emma & Uno - visst var det kärlek
Suom. Liisa Ryömä
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Naivistit Iittalassa
Vierailin 2-luokkalaisen tyttäreni kanssa Naivistien taidenäyttelyssä Iittalassa. Osuimme paikalle näyttelyn viimeisenä päivänä, jolloin bonuksena oli vielä kiva nukketeatterinäytös. Näyttely sijaitsee upeassa miljöössä Iittalan keskustan vanhassa puisessa koulurakennuksessa. Tuli myös todettua, että näyttely todellakin sopii myös lapsille ei vain itse taiteensa vaan myös näyttelyn toteutuksen ansiosta. Tässä esimerkiksi tauluja luukkujen takana:
Tytär piti omien sanojensa mukaan taulujen värikkyydestä ja monet eläinhahmot kiinnostivat. Tämä Kikka Nýrenin Sirkusperhe viidakkotiellä oli yksi suosikkejamme:
Tytär ihastui myös Tinga Tinga -polkupyörän osiin, jonka alkulähteet ovat Tansaniassa. Käsittääkseni pyörän osat on maalattu Tansaniassa Tinga Tinga -taideyhteisössä (lisätietoja Linnan Pyöräverstaan sivuilta). Kertakaikkisen hienoja ketjusuojia ym.!
Bongasimme näyttelystä myös Petra Heikkilän, joka on tunnettu myös lastenkirjailijana ja kuvittajana, ainakin teoksista Lokin logiikkaa ja Pikku Nunuun löytöretki (Lastenkeskus). Tyypillistä Heikkilän kuvitukselle on isosilmäiset eläinhahmot:
Naivistiselle taiteelle on tyypillistä myös patsas- ja asetelmatyyppiset teokset. Niissä oli monia mielenkiintoisia ja humoristisia oivalluksia. Esimerkiksi Markku Huhtamon Piispan tarkastuksessa konkreettisesti tarkastettiin piispaa ja Hevoskuiskaajassa se onkin heppa joka kuiskaa. Tässä alla Markku Mäen Sonnikuiskaaja Muikkulainen Kuopiosta:
Huomaan, että esimerkkeihin on valikoitunut eläinhahmoja sisältäviä teoksia ja jotta ei tulisi liian yksipuolinen kuva, tässä lopuksi Raija Männistö-Kosken Krapsuta kyljestä, joka henkii jotain naivismille tyypillistä huumoria ja lämpöä:
Näyttely oli mukava loppukesän tapahtuma; tytär jaksoi lopulta katsella ja tutkailla teoksia jopa pidempään kuin äiti!
Tässä vielä linkki Naivistit Iittalassa -näyttelyn sivuille. *Kuvaukseen ja julkaisuun kysytty lupa järjestäjiltä.
lauantai 24. elokuuta 2013
Puolivälin kommentti Taivaslaulusta
Pauliina Rauhala on kirjoittanut upean esikoisteoksen. Uskallan sanoa näin, vaikka olen vasta puolivälissä kirjaa eikä taideteosta pitäisi arvioida keskeneräisenä.
Vilja ja Aleksi rakastuvat ja perustavat perheen. Vanhoillislestadiolaisuus tuo mukanaan suviseurat, Siionin virret ja ehkäisykiellon. Rauhala kuljettelee Viljan ja Aleksin mielissä ja perheen arjessa. Pidän mm. Aleksin kouluvuosien kuvauksista - ylipäänsä isän mukanaolo on erittäin hyvä juttu, kun käsitellään lasten syntymiä ja pienperhe-elämää, joka on hyvää vauhtia muuttumassa suurperhe-elämäksi.
Parasta on kielellinen ilmaisu. Vaikka Rauhala käyttää tyylillisesti aika rohkeitakin ratkaisuja, mielestäni kokonaisuus on tasapainoinen.
Pidän kalevalaisesta soundista, kuvittelukonditionaalista (Tää ois barbi) ja persoonallisesta, tuoreesta ilmaisusta. Muutama blogitekstikin on mukana, tosin ainakin tässä lukuvaiheessa ne katkovat muuten harmonista kokonaisuutta.
Kirjasta on kirjoitettu positiivisia arvioita monessa blogissa. Linkitän tähän vain Unnin arvion, joka on aika tyhjentävä.
Luin kirjaa äidiltäni, joka oli kyläilemässä ja vei kirjan mukanaan kotipaikkansa kirjastoon. Harmikseni en ehtinyt lukea kokonaan ja nyt olen kirjaston varausjonossa sijalla 14. Niin kauan pitää odottaa, että saan sukeltaa taas näiden ihanien Viljan ja Aleksin maailmaan. Aika hirveää joutua pakosta jättämään hyvä kirja kesken, harvoin tällaista edes tapahtuu!
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
Vilja ja Aleksi rakastuvat ja perustavat perheen. Vanhoillislestadiolaisuus tuo mukanaan suviseurat, Siionin virret ja ehkäisykiellon. Rauhala kuljettelee Viljan ja Aleksin mielissä ja perheen arjessa. Pidän mm. Aleksin kouluvuosien kuvauksista - ylipäänsä isän mukanaolo on erittäin hyvä juttu, kun käsitellään lasten syntymiä ja pienperhe-elämää, joka on hyvää vauhtia muuttumassa suurperhe-elämäksi.
Parasta on kielellinen ilmaisu. Vaikka Rauhala käyttää tyylillisesti aika rohkeitakin ratkaisuja, mielestäni kokonaisuus on tasapainoinen.
Pidän kalevalaisesta soundista, kuvittelukonditionaalista (Tää ois barbi) ja persoonallisesta, tuoreesta ilmaisusta. Muutama blogitekstikin on mukana, tosin ainakin tässä lukuvaiheessa ne katkovat muuten harmonista kokonaisuutta.
Kirjasta on kirjoitettu positiivisia arvioita monessa blogissa. Linkitän tähän vain Unnin arvion, joka on aika tyhjentävä.
Luin kirjaa äidiltäni, joka oli kyläilemässä ja vei kirjan mukanaan kotipaikkansa kirjastoon. Harmikseni en ehtinyt lukea kokonaan ja nyt olen kirjaston varausjonossa sijalla 14. Niin kauan pitää odottaa, että saan sukeltaa taas näiden ihanien Viljan ja Aleksin maailmaan. Aika hirveää joutua pakosta jättämään hyvä kirja kesken, harvoin tällaista edes tapahtuu!
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
sunnuntai 18. elokuuta 2013
Miina ja Manu - mikä näissä viehättää?
Olisi helppoa tuomita nämä Satukustannuksen kymmenet Miina ja Manu -kirjat taiteellisesti vähemmän kiinnostaviksi. Toisaalta lasta lukijana täytyy myös kunnioittaa, siksipä koetan kysyä, miksi 3,5-vuotiaalla tyttärelläni on ns. Miina ja Manu -kausi (= luetaan lähestulkoon päivittäin). Kotikokemuksen perusteella kohderyhmä onkin noin 3-5 -vuotiaat.
Miina ja Manu -kirjoja on ilmestynyt pitkä liuta, ensimmäinen jo vuonna 1982. Teksteistä ja kuvista vastaa nimimerkki Teutori ja ainakin uudemmassa Salaperäinen lentäjä on tekijänä Jari Koivisto.
Aloitetaan tarinasta. Kuvassa olevassa Vanhan linnan salaisuudessa Miina ja Manu seikkailevat linnassa ja sattumalta löytävät vanhan aarteen. Juonessa on äärimmäisen jännittäviä elementtejä, kun vanha haarniska alkaa pelottavasti kolista ja salaovikin paukahtaa yllättäen kiinni. Yksinkertaisella tavalla saadaan aikaan lasta kiehtovaa jännitystä. Aiheet vaihtelevat tällaisista jännitystarinoista arkisempiin kuten kiukutteluun tai lääkärireissuun.
Kuvitus on selkeää, esittävää ja perustuu perusväreihin. Kun niitä on kuvakirjalle tyypillisesti joka sivulla, pienempikin lukija jaksaa kuunnella koko kirjan, sillä nämä eivät kuitenkaan ihan lyhyitä. Veikkaanpa, että yksi viehätys on myös tutut hahmot ja tutunlainen kuvitus. Tässä ehkä tullaan sitten siihen taiteellisuuskysymykseen: kaikki kirjat on toteutettu samalla kaavalla eikä kuvataiteellisesti juurikaan etsitä persoonallisia ilmaisukeinoja. Olikohan tarpeeksi diplomaattisesti sanottu? Ehkä Pupu Tupuna saattaa olla tyylillisesti lähin vastaava suosittu kirjasarja.
Osa kirjoista on hyvin opettavaisia, esimerkiksi Miina ja Manu pyöräilevät, Miina ja Manu uimakoulussa ja Miinan ja Manun liikenneaapinen esittelevät ihan hyödyllisiä taitoja ja asioita kuten liikennemerkit. Eräs mieleen jäänyt opittu seikka on Miina ja Manu maatilalla -kirjasta eri viljalajien nimet. Kirjan kautta tämäntapaisia asioita on ollut hauska opetella.
Nämä kirjat eivät varmastikaan niitä palkintoja, mutta niin kauan kuin näitä saa ostettua suht edullisesti marketeista, suosio on taattu, eikä asiaa varmasti heikennä nimikkokeksit ja värityskirjat. Itsekin niitä on tullut hankittua, koska kaikki lapset ovat näistä pitäneet. Lapset tuntuvat olevan hyvin avoimia lukijoita - lopulta aika harvoin tulee vastaan kirja, josta he eivät ollenkaan pidä.
Mutta mitäpä tuumii itse kohderyhmäläinen? Hän toistaa noin 20 kertaa Tämä on kiva osoitellessaan kirjan takakannesta Miina ja Manu -kirjojen kansikuvia. Enempää en saa kommentteja irti, tai no, kyllä hän innoissaan selittää, millaista ääntä Vanhan linnan salaisuuden haarniskat pitävät kolistellessaan.
Mitä mieltä muut olette näistä? Luetaanko teillä Miinoja ja Manuja? Käykö teillä kaikki kirjat vai ohjaatko hienovaraisesti (tai vähemmän hienovaraisesti) itse arvostamiesi kirjojen suuntaan?
Miina ja Manu Vanhan linnan salaisuus
Teksti ja kuvat Teutori
Satukustannus
2008, 23. painos
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)