Helena Sinervo on kirjoittanut vuonna 2004 elämänkertaromaanin runoilija Eeva-Liisa Mannerista. En tiedä olenko koskaan lukenut niin mielenkiintoisia jälkisanoja kuin tässä; niistä oli pakko aloittaa koko kirja.
Kirjaa varten Sinervo on haastatellut kirjailijan tuttavia ja käyttänyt kirjallisia lähteitä kuten kirjeitä. Sinervo kirjoittaa, että elämäkerran sijasta Manner vain alkoi elää fiktiivisenä hahmona hänen mielessään. Ja todella voimakkaana sellaisena. Haluaisin uskoa, että hän on saavuttanut tässä fiktiivisessä hahmossa jotain Mannerin omasta äänestä.
Kirjailija asuu Espanjassa, talon katto romahtaa ja Eeva-Liisan elämä on muutenkin yhtä tunteiden myrskyä. On epätoivoisia rakkauksia miehiin ja naisiin ja väkivaltaista lapsuutta. Mielisairauskin käsitellään mitään peittelemättä ja todella taitavasti. On myös kommentteja kirjailijan teoksista, noista "onnettomista tekeleistä".
Rakenne menee luvuittain lähes episodittain. Pidin siitä, että luvuilla oli selvät otsikot tyyliin 14. luvussa Eeva-Liisa siteeraa itseään ja sanoo, että ruumis tietää kaiken mutta oppineessa päässä on naula, tai 32. luvussa Eeva-Liisa halveksii maailmaa. Niissä oli selkeydessään outoa voimaa.
Kun luin, teki koko ajan mieli alleviivata, mutta en iljennyt, sentään kirjaston kirja.
Tämän myötä Mannerin runouden lukeminen saisi ihan uusia ulottuvuuksia. Samalla tämä oli ensi tutustumiseni runoilija Helena Sinervoon ja aika vakuuttava sellainen.
Runoilijan talossa sai aikanaan Finlandia-palkinnon, enkä yhtään ihmettele miksi.
Ps. Kameraa ei ollut, joten kuvassa etelän ruusuja patiolla. Eeva-Liisan patiolla oli dama de la noche, bougainvillea-muunnos, sypressejä sekä monia tuntemattomia kasveja. Banaanipuu, ruoho, oli puhkaissut aurinkokatoksen.
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Tammi, 2004, 240 (s.)
