Tottakai tällainen kehuva arvostelu asettaa melkoiset odotukset kirjalle ja ylipäänsä sai minut kiinnittämään huomiota koko teokseen.
Kyseessä on realistinen romaani Suomen lähihistoriasta ja eräänlainen sukutarina. Ajallisesti liikutaan aivan 1800-luvun lopusta 1990-luvulle ja paikallisesti jossakin itäisessä ja eteläisessä Lapissa tai Pohjois-Pohjanmaalla. Tuntureita näkyy ja Ouluun on matkaa. Majander paikantaa tapahtumat Kuusamoon ja arvelee taustalla olevan vaikutteita Kinnusen oman suvun vaiheista.
Rakenteellisesti ei kuitenkaan edetä kronologisesti, mikä on toimiva ratkaisu, sillä näin lukija kiinnitetään salaisuuksien ja kysymysten verkostoon. Lopussa tulee väistämätön halu palata takaisin ja lukea saadun tiedon perusteella uusin silmin aiempia osia. Vuorollaan jokaisen tarina saa osansa: Maria, Marian tytär Lahja, hänen miehensä Onni ja heidän poikansa vaimoineen.
Tarinan alkuäiti Maria on itsenäinen ja voimakas nainen ja kätilö ammatiltaan. Hän rakennuttaa itselleen talon ja siitä tulee kylän keskeinen paikka, josta kätilö tarpeen tullen haetaan apuun. Maria on erittäin kunnianhimoinen ja vastoin tuon ajan yhteiskunnan moraalisia vaatimuksia kasvattaa yksin aviotonta tytärtään.
Kuriositeettina ei voi välttää ajatusta, että mieskirjailija kirjoittaa kätilön työstä, mutta miksikäs ei, eihän synnytys siihen liittyvine tapahtumineen ole yksinomaan naisten omaisuutta, vai miten tuon kielentäisi? Itse asiassa tässähän on juuri kirjallisuuden voima, kun kirjoittaja voi kuvitella, mitä haluaa.
Ihmismielen ymmärryksessä ja sen taidokkaassa kuvauksessa on Kinnusen vahvuus. Sivutaanpa teoksessa myös syntyvyyden säännöstelyä ja uskonnollisten yhteisöjen käytänteitä aina paljonpuhutuista hoitokokouksista alkaen. Mutta tällaiset teemat eivät nouse mitenkään keskeiseksi vaan ovat "vain" yksi juonne ihmisen elämässä.
Lapin sota on läsnä evakkomatkana, kun elämän kestänyt kodinrakennus on pakko jättää taakse. On niin riipaisevaa lukea, kun mietitään, mitä reppuun otetaan ja mitä jätetään. Kinnunen taitaa hienovaraisen kertojantaidon ja kykenee yksityiskohdilla luomaan jännitteitä. Mitä esimerkiksi tehdä talon avaimella, kun talo jätetään evakkoon lähdettäessä? Seuraavassa esimerkki dialogista, joka on yhtä aikaa pientä ja suurta:
-Se siellä takkaa rakentaa, Lahja kertoo seinän tapetille.En tiedä käykö kontekstista irrotetusta dialogiesimerkistä ilmi se, että kyseessä on tämän perheen tunteiden ilmaisun räiskettä. Lahja ottaa miehekseen Onnin, joka on ihanteellinen aviomiesehdokas, sillä hän ottaa Lahjan tyttären omakseen ja tulee myöhemminkin toimeen erittäin hyvin perheen lasten kanssa. Lahjan kanssa on kuitenkin vaikeaa ja hän näyttäytyy äreänä vaimona; sisäinen tuska heijastuu töksähtelevänä käytöksenä. Perheessä päädytäänkin katkeran puhumattomuuden ja salaisuuksien tielle, mikä johtaa siihen, että lämpimistä perhesuhteista ei lopulta ole paljoakaan jäljellä. Lahjan ja Onnin pojan vaimo Kaarina on kuin raikas tuulahdus kaiken katkeruuden keskellä, mutta jaksaako hän elää samassa talossa anoppinsa kanssa?
-Mitä tekee? Kaarina kysyy.
-Takkaa siihen uunin paikalle.
-Vai sellaista tekee.
Kaarinan ääni on pehmeämpi. Se sulkee oven ja askelet kuuluvat menevän alakertaan.
Teos on kielellisesti ja tyylillisesti tasapainoinen, mikään ei tökkinyt. Mielestäni Kinnunen on kyllä näyttänyt kirjailijan taitonsa ja teos on ehjä, harkittu ja taitava kokonaisuus. Sellaisenaan se solahtaa sivuuttamattomana ja jollain lailla luontevana osana kotimaisten realististen romaanien ketjuun. Seuraavassa sitaatissa jotakin keskeistä siitä hengestä, mitä Kinnunen haluaa tästä perheestä ja ehkä myös jotakin (pohjois)suomalaisuudesta sanoa:
Valtava talo täyttyi hiljaisuudesta ja kohteliaasta huomioonottamisesta, jossa aukijätetty ovi varmuuden vuoksi työnnettiin hiljaa kiinni, jottei rikottaisi toisen rauhaa. Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä oli mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien omien vankeja.Miten vaikeaa on joskus ylittää nuo näkymättömät rajat.
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Wsoy, 2014, 240 (s.)
(Luettu e-kirjana)
