tiistai 31. joulukuuta 2013

Kristiina Vuori: Siipirikko

Siipirikko jatkaa Kristiina Vuoren historiallisten romaanien sarjaa. Näkijän tytär oli mielestäni mukiinmenevä avaus, joskin jotkin juonenkäänteet olivat mielestäni epäuskottavia. Vähän samoilla linjoilla olen Siipirikon suhteen.

Siipirikon päähenkilö on jälleen nuori nainen Selja, jonka kotikylä ja oma perhe on sydäntäsärkevällä tavalla hävitetty ja hänet on viety Karjalaan orjuuteen. Kovin kurjassa orjuudessa Selja ei kuitenkaan tunnu elävän vaan hänestä kasvaa haukkojen ja kotkien kasvattaja ja jopa mahdollinen morsian talon pojalle.

Metsästyslintujen kasvatus on erittäin mielenkiintoinen aihe ja jää kirjan edetessä harmillisesti pois, mistä Kirsikin blogissaan huomauttaa.

Seljan elämässä jäytää taustalla petos ja viha sekä toive orjuudesta pakenemiseen. Ja tietysti tämäntapaisessa historiallisessa tarinassa on mukana myös ritari Aijo, Seljan rakkauden kohde. Monien mutkien kautta Selja pääseekin Häkki-orjan avustuksessa pakenemaan ja luomaan uutta elämää.

Plussaa: 1300-luvun uskottava historiallinen ympäristö.

Miinusta: Liikaa turhia kuolemia.

Mielestäni monessa kohtaa kuolema ja väkivalta on liian heppoinen ratkaisu; miksi esimerkiksi fiksunoloinen Häkki on muka niin rakkauden sokaisema, että tekee niin pöljän tempun ja tapattaa itsensä? Häkki olisi ollut loppua kohden hyvä lisä Seljan elämään ja tunteisiin. Onneksi sentään esimerkiksi rouva Anna (Aijon edesmenneen isän vaimo) kaikessa ylpeydessään ei ole luonteeltaan niin yksioikoinen vaan hänen ja Seljan välille viriää jopa ystävyyttä. Mielestäni Anna ja Häkki nousivat kiinnostavammaksi kuin vaikkapa ritari Aijo.

Vuoren teoksia on verrattu Kaari Utrioon ja nyt kun meneillään on joululahjakirja Seuraneiti, voi huomata, että Utrio vie paljon enemmän tarinaa eteenpäin henkilöiden keskusteluilla ja tarkemmalla ympäristön kuvauksella. En nyt mene vannomaan, että tämä on absoluuttinen totuus, mutta sellainen tuntuma jää, kun näin peräjälkeen näiltä kahdelta kirjoja lukee. Samoin Seuraneidissä on havaittavissa tietynlaista huumoria, mistä ei Siipirikossa ole tietoakaan. Toki joku Utrion aiempi teos voisi olla aiheeltaan oikeudenmukaisempi vertailukohta. Kyllä Vuoren kirjoille silti on tilaa Suomen kirjallisella kentällä.

Muita arvioita:
Kirsin kirjanurkka
Morren maailma
Vinttikamarissa
Sallan lukupäiväkirja
Lukuneuvos
Nenä kirjassa
Todella vaiheessa

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Koiramäen joulukirkko ja lapsen joulusatu




Tytär täytti pari viikkoa sitten 4 vuotta ja sai lahjaksi tämän aivan ihanan Mauri Kunnaksen kuvakirjan Koiramäen joulukirkko (kiitos kummeille!). Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1997 tuhopoltossa tuhoutuneen Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennustyön hyväksi. Kunnaksen muihin kirjoihin verrattuna tämä on aika pienikokoinen ja lyhyt kirja; se kertoo kirjaimellisesti Koiramäen perheen joulukirkkomatkasta. 

Aamulla Kille ja Elsa herätetään kuin konsanaan Kello löi jo viisi, lapset herätkää -laulussa. Kirkkoon mennään tietenkin rekikyydillä vällyihin peiteltynä. Kirkossa on juhlallinen tunnelma ja kun vanhaa aikaa eletään, väki on tuonut kynttilät mukanaan. Miehille ja naisille on omat puolet, palkolliset istuvat ylhäällä lehterillä. 

Rovastin saarnatessa unilukkari kolistaa sauvaa lattiaan, etteivät varhain matkaan lähteneet nukahda. Jouluevankeliumi luetaan vanhan kirjoitusasun mukaan: Mutta niinä päiwinä tapahtui, että käsky käwi ulos Keisarilda Augustuxelda...

Mauri Kunnas on jälleen hienolla tavalla tuonut lapsille kappaleen suomalaista historiaa koiramaisessa muodossa.

Ehkäpä tämän kirjan innoittamana tytär innostui ja sanoi, että äiti kirjoita ylös, minä runoilen. Ja hän kertoi tämän sadun, jonka kirjasin sanasta sanaan sadutuksen idealla. Sen myötä toivotan teille kaikille hyvää ja lukuisaa joulua!



***** Joulusatu *****

Olipa kerran pikku tonttu, joka asteli talvella pihalla. Se saapui pikku mökille, jolla piparkakku haisi. Sitten se jatkoi matkaa, se kuuli kilinää ja kolinaa. Se päätti, että se jatkoi matkaa. Sillä oli aina kiire jouluna talvella. Silloin se huomasi suden ja susi yritti syödä sen ja se juoksi karkuun. Silloin se saapuu toiseen mökkiin. Joku teki mehua ja pakettia.

Silloin tonttu huomasi kissanpoikasen, se yritti ottaa sen mukaan ja se otti. Silloin se saapui metsään ja se oli joulukilkossa. Se on saapunut sinne!  Ja kissakin tuli katsomaan joulukilkkoa. Ja kissa oli tontun sylkyssä, kun siellä oli istumapaikka. Ja sillä ei ollut äitiemokissaa. Se päätti mennä tontun mökkiin.  (*julkaistu tekijän luvalla)


Mauri kunnas: Koiramäen joulukirkko

Otava, 2013 (ensimmäinen painos 1997) 

perjantai 20. joulukuuta 2013

Jo Nesbø: Aave


Kirja oli heräteostos lukunälkään ruokakaupan pokkarihyllyltä. Kaikkihan tietävät Jo Nesbøn, tuon kansainvälisesti menestyneen norjalaisen rikoskirjailijan, mutta itse en kuitenkaan ollut häneltä mitään lukenut.

Ennakko-oletus: laadukasta pohjoismaista dekkariperinnettä tyyliin Mankell/Holt.
Lopputulema: kuin keskinkertainen toimintaelokuva.

Toisin sanoen olin jossain määrin pettynyt, niin toimintapainotteisia tapahtumat olivat. Karismaattisen ruma arpinaama ex-poliisi Harry Hole palaa Osloon oltuaan joitakin vuosia poissa maasta. Syynä on nuoren huumepojan kuolema, jota hän alkaa selvittää. Pojan kuolemaan kytkeytyy hänen entisen naisystävänsä poika, joka on Harrylle läheinen.

Kirjassa liikutaankin Oslon alamaailmassa ja ja kuvataan uuden huumeen viulun tuloa markkinoille. Tämä huumebisneksen kuvioiden selvittäminen on kyllä sinänsä mieleenkiintoista, vaikka toisaalta tuon maailman väkivallassa ja periaatteissa ei sinänsä mitään uutta ole. Mielenkiintoisen näkökulman tuo toki sen sijoittuminen Osloon.

Toimintajaksoihin toi epäuskottavuussa Harry Holen ylimaallinen selviytyminen kaikenlaisista vaikeuksista ja tappoyrityksistä kaulavaltimon vuotaessa verta.

Tässä moitiskelen, mutta kuitenkin luin lähes 600 sivua ja vieläpä aika nopeasti, joten ei tämä toki ihan huonokaan ollut vaan kielellisesti sujuvaa, mielenkiintoisia henkilöitä ja yllätyksellisiä juonenkäänteitä sisältävä viihdyttävä (?) dekkari (siis "dekkariviihdyttävä" eli jos ei haittaa saada tietoa huumepiirien kiristys- ja tappokeinoista). Odotin vain tällaiselta menestyjältä hieman enemmän.

Hieman pehmenin lukiessani tätä Annikan arviota. Totta, rotan aivoitukset olivat vetävä aloitus! Myös Margit on postannut Aaveesta.

Jo Nesbø: Aave
Wsoy 2012, 599 (s.)
Alkuteos: Gjenferd (2011)
Suom. Outi Menna


perjantai 6. joulukuuta 2013

Kirjallisuus itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa

Presidenttiparin itsenäisyyspäivän juhlakonsertissa Tamperetalossa kuultiin mitä mielenkiintoisin kokoelma suomalaista kulttuuria. Konsertissa yhdistyi musiikki, kuva ja sana.

Mikä parasta, kirjallisuus oli loistavasti esillä näyttelijöiden tulkitsemana.

Koko esitys alkoi Kari Hotakaisen Finnhitseillä, sitten kuultiin Rosa Liksomin, Kjell Westön ja Nils-Aslak Valkeapään tekstejä; Eino Leinoa Loirin tulkitsemina lauluina: Lapin kesä ja Nocturne; Joel Lehtosen Putkinotko, Huovisen Havukka-ahon ajattelija, Linnan Tuntematon sotilas. Toki vain melko lyhyitä osia, mutta kuitenkin.

Lopullisesti hehkutin, kun kuultiin Kirsi Kunnaksen runoa Pimeä ratsastaa mustalla tammalla, ajatella, että lastenkirjallisuus pääsee itsenäisyyspäivän konserttiin! Ja nähtiin myös lapsiesiintyjän hieno ote Helvi Juvoselta.

Pentti Haanpää, Tove Jansson, Lauri Viita Moreeni, Eeva Kilpi, Pentti Saarikoski... Oli myös Jean Sibeliusta tietenkin ja lopetus lapsikuoron ja sinfoniaorkesterin  Finlandia-hymniin.

Kokonaisuutta täytyy vielä pureskella sen sikermämäisyyden vuoksi, mutta ensituntuma on, että tämä oli kertakaikkisen hyvää vaihtelua linnan juhlien julkkisten tansseihin ja haastatteluihin. Jotenkin Jenni Haukion oloinen juttu ja hyvä niin. Kiitos!


Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä


Kirjan alkusanoissa Mauri Kunnas sanoo seuraavaa: Olen aina ollut sitä mieltä, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on Suomen paras kirja, enkä tietenkään kyennyt pitämään näppejäni erossa siitä. Toivoisinkin, että tämä koiramainen mukaelma innostaisi lukijoita tarttumaan myös Kiven alkuperäiseen mestariteokseen.

Kirja kuljettaa läpi veljesten elämän lapsuuden Jukolasta Impivaaraan ja takaisin. Epilogi kruunaa tarinan, sillä se valaisee hieman veljesten tulevaisuutta tarinan jälkeen ja tyydyttää uteliaisuutta.

Kirjaa on luettu meillä silloin tällöin, mutta enimmäkseen siten, että on poimittu joku kohtaus, esimerkiksi se, jossa veljekset ovat kalliolla härkälaumaa paossa. Kohtaushan on lastenkirjaan tosi ronski: ensin Lauri juopottelee ja  lopulta veljekset teurastavat koko nelikymmenpäisen härkälauman.

Nyt luimme kirjan kuitenkin ajatuksella alusta loppuun eka- ja tokaluokkalaiseni kanssa muutamana iltana. Sisällöllisesti kiinnosti muun muassa koulunkäynti lukkarin johdolla, jalkapuurangaistus ja tietysti nämä vauhdikkaammat kohtaukset, kuten tappelut Toukolan poikien kanssa, tulipalot ja pakenemiset. Loppujen lopuksi aika paljon keskustelimme vanhasta kulttuurista, joten (lasten)kirjan lukeminen voi olla myös opettavaista, vaikkakaan ei itse tarkoitus, jota puolestaan on enemmänkin viihtyminen hyvässä tarinassa.

Ainoa kohtaus, missä huomasin levotonta keskittymättömyyttä oli Simeonin kertomus näystään Lusifeeruksesta ja matkastaan kuuhun. Kieltämättä aika hurja juttu, mutta ei ihan auennut lapsille, jos kohta ei minullekaan...

Tarinoiden uskomattomuuden lisäksi tällä lukukerralla teoksen kieli vetäisi mukaansa. Siinä on varmasti vaikutteita Kiveltä. Tässä pari esimerkkiä:

Kosioreissulla Venlan luo:

Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesäiltana ennustaen poutaa, Juhani sanoi ääni väristen.

Kun kosioreissulla kävi huonosti, olivat Juhani ja Eero toistensa kimpussa ja Eero sepitteli tarinaa unestaan Juhani ärsyttääkseen:

Seisoitte armaasti halaillen, sinä ja Venla. (--) Tulipa lopulta vanha varis lentää kahnustaen halki tyynen ilman ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulauatti se kerran alas, levitti koipensa ja jotakin valkoista pläiskähti vasten pläsiänne.

Oi sinä hälläkkä! Juhani parkui.

Kuvituksella on tietysti Kunnaksen kirjoissa suuri rooli ja kertakaikkisen hyvää, runsasta ja omintakeista se on tässäkin teoksessa. Tällä kertaa jätimme kuitenkin Herra Hakkaraisten etsimiset, mikä toki sopii varsinkin pienemmille lukijoille.

Mielestäni tämä on yksi parhaita Kunnaksen lastenkirjoista ja on oma suosikkini Suuren urheilukirjan rinnalla. Kyllä Koirien Kalevalakin on hyvä, mutta Koiramäet puolestaan eivät ole saaneet niin suurta suosiota meidän perheessä.

Pisteys asteikolla 0-5:

Poika: 5
Tytär: 4
Äitee: 5

Mauri Kunnaksen alkusanojen toive toteutui siinä, että tekisi mieleni lukea uudelleen vuosien jälkeen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kansalliskirjailijamme hengessä:

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä
Otava 2010 (12. painos, ilmestyi 1. kerran 2002) 95 s.