Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen Lopotti on jatkoa Neljäntienristeykselle, esikoisteokselleen, jolla hän ampaisi suoraan tämän päivän suomalaisten kirjailijoiden kärkijoukkoihin. Mielestäni Lopotilla hän vain vahvistaa asemiaan.

Lopotissa kerrotaan jatkoa Neljäntienristeyksen perheen vaiheisiin. Tällä kertaa pääosissa ovat sokea Helena ja hänen veljenpoikansa Tuomas. Kerronta vaihtelee episodeittain Helenan ja Tuomaksen näkökulmiin ja kattaa ajallisesti Helenan lapsuuden evakkomatkasta nykyaikaan. Lapsena Helena lapsena hoivasi veljeään Johannesta ja minkälainen side tästä syntyikään myös seuraavaan sukupolveen, kun Johanneksen poika Tuomas uskoutuu Helenalle.

Vaikka päällimmäistä pintaa teoksessa on erilaisuus, Helenan sokeus ja Tuomaksen homous, käsittelee Kinnunen näitä teemoja niin syvällisesti ja taitavasti, että teos on ennemminkin kuvaus ihmisyydestä ja kaipuusta, ristivedosta omien juurien ja toisaalta haaveiden välillä. 

Teoksessa on paljon sellaista, mistä varmasti moni suomalainen lukija tunnistaa itsensä enemmän tai vähemmän: kesämökit, pääsykokeet, ristiäisilmoitukset, vaniljaeskimot,  mummolan kesäiset sunnuntait tai Baby don't heart me tanssilattialla.

Etenkin Helena päähenkilönä kiehtoo. Jo sokeus on sellaista, mistä harvoin on saanut lukea. Helena on vahva nainen, hän selviää tuon ajan sokeainkoulun raadollisesta pedagogiigasta ja löytää uran musiikin parista ja myös rakkauden. Kinnunen antaa kasvot sille, miten sokea hahmottaa maailmaa. Uskomatonta, miten Helena nauraa itselleen ja esittää tarvittaessa vaikka vajaamielistä. Menee ikään kuin huvin vuoksi siihen muottiin, joka laisilleen helposti asetetaan. Hän sanoo rakastetulleen:

Ole jo hiljaa. Älä imartele minua näkevien kuvilla, sillä en kaipaa niitä.

Helenan elämänkaarta ajatellessani tulee kuitenkin mieleeni tulee vain kliseisiä ilmauksia, kuten että "lyödään lyötyä" tai "elämä iskee päin kasvoja" tai "vedetään matto jalkojen alta". Onneksi Kinnunen ei sorru kliseisiin.

Teoksessa on sopivasti kerroksia, sopivasti kerrontaa ja sopivasti aukkoja. Tämä kirja kosketti minua enemmän kuin Neljäntienristeys, enemmän kuin moni muu viime aikoina lukemani kirja.

Suosittelen!

Muutamia muita kirjabloggareiden arvioita:
Kannesta kanteen
Kirsin kirjanurkka
Leena Lumi
Jokken kirjanurkka
Lukuisa

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY, 2016, 352 (s.)
e-kirja

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Koivukarin Unissasaarnaaja kertoo 13-vuotiaasta Tuulikista, Heinosen perheen herkästä ja sairaalloisesta tyttärestä. Tuulikki kulkee pitkin metsiä ja soita puhuen Mielikille, henkimaailman ystävälleen.

Tuulikille sallitaan tietynlainen erilaisuus, onhan hän niin heikko ja sairas, ettei työntekoa voi ihan samalla tavalla vaatia kuin muilta. Kirjan nimi tulee siitä, että Tuulikki alkaa saada kohtauksia, joissa hänen äänensä muuttuu kirjakieliseksi ja joissa hän alkaa saarnata parannuksenteosta ja maailmanlopusta.

Tätä ihmettä tullaan sitten kylältä katsomaan ja asiat kehittyvät siihen malliin, että kolehtiakin voidaan kerätä kansalta. Tuulikin saarnaaminen menee niin pitkälle, että lähdetään jopa porukalla pohjoisinta Suomea puhuttelemaan. Tässä kuviossa saumansa näkee sitten Sihvonen, saarnamies, jolla ei sitten olekaan niin vilpittömät aikomukset.

Lukijana ärsytti Tuulikin isän avuttomuus etenkin Sihvoseen liittyvässä kuviossa, mutta toisaalta, olihan hänellä omat sotatraumansa, mitkä omalla laillaan muovasivat hänen persoonaansa. Kuitenkin rintamiestalo oli rakennettu, vaikka muuten ei elämästä ollut kovinkaan ahkeraa ja napakkaa otetta.

Ajallisesti tarina sijoittuukin sodanjälkeiseen Suomeen vuoteen 1949, mikä on mielestäni teoksen hyviä puolia. Enpä äkkiä muista tuolta ajalta lukeneeni kaunokirjallista lähihistoriaa. Sodan ajalta tai 1900-luvun alkupuolelta lienee enemmän kirjoitettu. Vakka-Suomi tapahtumapaikkana oli mielenkiintoinen pärekoreineen.

Yksityiskohtana kosketti Tuulikin äidin hampaat: voi mikä riemu, kun mädäntyneet tyngät revittiin pois ja saattoi tekohampaiden myötä taas hymyillä! Tällaista realismia Unissasaarnaajaan onneksi mahtui, oikeastaan aika paljonkin. Mielestäni teos on melko realistinen lähihistoriaan sijoittuva romaani tästä unissasaarnaamis-elementistään huolimatta. Itse saarnat on kirjoitettu uskottavalla uskonnollisella kielellä.

Teosta voi kyllä suositella luettavaksi, vaikka se ehkä onkin paikoin vähän rosoinen. Teemat (uskonnollinen hurmos ja sodanjälkeisessä Suomessa eläminen) kuitenkin kantavat.

Teos on saanut Runeberg-palkinnon.

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
Johnny Kniga, 2015, 332 (s.)