Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Olen lukenut putkeen neljä Variksen teosta - kun pääsee hyvän kirjailijan makuun, ei yleensä malta lopettaa. En myöskään voi välttää vertaamista Sirpa Kähköseen, jonka teokset samaan tapaan ovat pyörineet mielessä.

Aiemmin kirjoitin Variksen teoksista Irma ja Vaimoni. Kolmas lukemani, Rakas, kertoo Iiriksestä, jonka kohtalona oli vanhempien kuolema nuorena ja joutuminen kasvattityttäreksi tädilleen. Tädin kanssa välit olivat huonot ja kirjassa Iiris eläkeikään tultuaan ikään kuin etsii itseään suhteessa kasvattitätiinsä sekä kahteen mieheen, aviopuolisoonsa ja nuoruudenrakkauteensa. Tämäkin kirja oli aika hyvä, mutta minun makuuni loppua kohden vähän pitkäveteinen.

Neljäntenä luin Maan päällä paikka yksi on ja jo kirjan alkuvaiheilla alkoi tuntua, että tässä on näistä Variksen kirjoista se helmi. Hänelle näyttää olevan tyypillistä kuljettelu erilaisilla aikatasoilla. Tässäkin lähdetään siitä, että Ulla tulee vanhempana lapsuudenkotinsa raunioille, josta purkautuvat muistot. Ne tulevat "hyökynä", kun Ulla kulkee talossa. Hän miettii kasvien paikkaa, muistelee radiota (Asa) ja sen ohjelmia Markus-sedästä lähtien. Yksityiskohtia vilisee, on radion nappuloita, tauluja, hajuja... Ehkä Varis ammentaa omista lapsuusmuistoistaan?

Kirjassa kerrotaan äidin ja isän tarinaa sekä Ullan lapsuudesta sota-aikana. Kuten Sirpa Kähkösen kirjoissa, sota tapahtuu kotirintamalla ja sitä muisteltiin arkielämän kautta: miten verhoista tehtiin juhlapukuja, juotiin korviketta tai käytettiin paperikenkiä. Isä kertaa sotaansa lukemalla Tuntematonta sotilasta eikä oikeastaan muuta luekaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että kiltillä Eliaksella on sotilaskivääri piilotettuna talossa.

Ulla kokee olevansa perheessään syrjitty ja äitiä tuntuu muun muassa ärsyttävän hänen naiseksi kasvamisensa. Äidin ja isän kuolemasta pyöritellään syyllisyyskysymystä. Ison osan saa lopussa äidin sairauden ja kärsimyksen sekä lopulta kuoleman kuvaus, joka on hyvin realistisen oloinen:

Se kestää ja kestää, kuoleminen, vahvasydämisen naisen kuoleminen, kuoleman synnyttäminen.

En malta olla vertaamatta Sirpa Kähkösen tyyliin. Variksen naiskuvat, kuten Ulla ja Iiris, ovat jotenkin tylympiä ja sulkeutuneempia, elämänkolhimia ja ahdistuneita, joita esimerkiksi koulunkäynti nuorempana ei kiinnostanut. Teoksissa he peilaavat elämäänsä taaksepäin. Kähkösen Anna puolestaan herättää lähinnä sympatiaa ja hän on jotenkin lämpimämmän oloinen. Lukijalle kuin ystävä. Variksen kieli ja kuvaus on lähes dokumentaarista ja yksityiskohtaista historiankuvausta, kun Kähkösen kerronta on pehmeän soljuvaa.

Piirre, josta en Variksen teoksissa pidä, on unikuvaukset. Ehkä olen niin realismin ystävä, että unikohtaukset lähinnä haukotuttavat ja pompin niiden yli.

Tässä täysin subjektiivinen paremmuusjärjestykseni lukemilleni Variksen kirjoille:
1. Maan päällä paikka yksi on
2. Irma
3. Vaimoni
4. Rakas.

Tuula-Liina Varis: Rakas
Wsoy, 2002, 358 (s.)
Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on
Wsoy, 1999, 372 (s.)

Tuula-Liina Varis: Vaimoni

Mies häpeää lihavaa vaimoaan niin paljon, että jopa sepittää tälle fiktiivisen identiteetin salatakseen vaimon todellisen tilan. Mutta miten pitkään Pippa jaksaa tätä rakkaudettomuutta?

Tässä lähtökohta romaanille, joka toisaalta pitää otteessaan ja toisaalta jättää hämmentyneeseen olotilaan. Ei oikein ota selvää, onko teos lintu vai kala. Toisaalta tämä voi olla hyväkin asia, sillä eipä ainakaan voi ennalta arvata juonen kulkua.

Sympatiat on kyllä vaimon, Pipan puolella, vaikka kerronta tapahtuu Peten äänellä. Pippa on lapsen menetyksen surussaan syönyt itsensä todella lihavaksi ja sulkeutuu. Hän kuitenkin jonkinlaisen sanattoman sopimuksen myötä hoitaa kodin täydellisesti, siivoukset, ruoat ja muut, vaikka Petellä on kaikessa itsekkyydessään suhde toiseen naiseen.

Mies, Pete, on toimittaja iltapäivälehdistössä. Varis kirjoittaa uskottavasti raadollisen iltapäivälehdistön toiminnasta ja se onkin yksi kirjan mielenkiintoisin puoli. Uskottavaa on myös kerronta miehen näkökulmasta ja äänellä. Kuva Pipasta jää hänen kerrontansa varaan, mutta Petessäkin tapahtuu erinäisten käänteiden myötä sisäistä liikettä ja ajastusten virtaa.

Osa sisällöstä menee mielestäni överiksi - mutta en osaa rankkojen teemojen vuoksi tätä satiirinakaan lukea, vaikka sellaiseksi kirjaa takakansitekstissä luonnehditaan. Aivan kirjan loppu on hyvä ja antaa koko tarinalle psykologisia ulottuvuuksia.

Surffailin jälkikäteen tietoa kirjasta ja selvisi, että se on saanut Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon 2005. No joo, en tätä kyllä alkuunkaan dekkarina lukenut enkä siksi käsittänyt, mutta toisaalta, jos  teosta ajattelee dekkarin genren rajojen venyttäjänä, niin moni juonen käänne on helpommin hyväksyttävissä.

Lause: Miten ihminen voi lihoa otsasta, se  on käsittämätöntä.

Myös Kirjainten virran Hanna koki, että teos ei ollut ihan hänen makuunsa. Aletheia piti teoksesta enemmän.

Tuula-Liina Varis: Vaimoni
Wsoy, 2004, 357 (s.)

Tuula-Liina Varis: Irma

Tuula-Liina Variksen Irma säväyttää alkupuolen runsaalla vessareissujen ja ns. naistenvaivojen kuvauksellaan. Hetken aikaa nikottelin ja tuumin, että tämäkö on korkeakulttuuria, mutta kyllä lopulta eläydyin Irman tilanteeseen Puolan matkalla vuonna 1991: Pääseekö Irma vessaan? Mikä on vessan törkyisyysaste? Valskaako läpi? Pitääkö turvautua puskapissaan? Kestääkö Irma bussimatkan Puolasta Tallinnan satamaan? Alkupuolella Irma jopa muistelee aiempien reissujen ripuliongelmiaan.

Loppupuolella kirjaa nämä ovat muisto vain, jokin etäinen häivähdys Irman menneisyydessä.

Teos alkaa Puolan matkasta ja minä-kertojana on Irma. Sittemmin näkökulma vaihtuu Tero Tikkaseen, jonka Irma ja ystävänsä Jatta tapaavat etelänreisulla ja jonka kanssa Irmalle muodostuu rakkaussuhde. Lukijana Irma säälittää, kun tuollaiseen rakastui, sillä eipä naimisissa oleva Tero paljoa tunnu Irmalle arvoa antavan. Onneksi Irma tulee viimein järkiinsä ja kyllä on lukijan mukava lukea, kun Irma lopulta älyää jättää hänet. Tuula-Liina Varis saa tällä tavoin lukijan olemaan Irman puolella. Mutta on sanottava, että mikään henkilöhahmo ei ole yksioikoinen, ei Teronkaan.

Teron näkökulmasta Irma on "tammamainen, isokokoinen, vaaleaharjainen, kömpelö ja kulmikasliikkeinen, silti vauhko, kuin voisi kevyestäkin kosketuksesta kimmahtaa laukaten karkuun". (Tuntuu muuten, että aika usein romaaneissa ihmisiä verrataan eläimiin, vrt.Luigi Pirandellon ulkonäöltään apinamaiset miehet).

Kaikkiaan teos jakaantuu neljään osaan, jotka liittyvät johonkin aikaan Irman elämässä. Välillä Irma häipyy taustalle, kun näkökulma on hänen Lappiin karanneen ex-miehen ja hänen vaimonsa. Teos ei etene suoraviivaisen kronologisesti, sillä loppupuolella kerrotaan myös takautuvasti Irman lapsuudesta, äidin sairaudesta, nuoruuden rakkaudesta sekä avioliitosta Markuksen kanssa. Aikajana on näin ollen pitkä, lapsuudesta vanhempaan ikään, kun on jo lapsenlapsiakin ja tulee eteen perinnönjaot sun muut.

Tämä kronologista etenemistä rikkova rakenne on hyvä; niistä kutoutuu kuva Irman elämästä ja persoonasta, hänen valinnoistaan ja ajatuksistaan.  Lopussa "Irma katsoo peiliin":

Kuka se oli, joku feministi, joka sanoi, että peiliin katsoessaan kaunis nainen tunnistaa heti itsensä: Tuo olen minä. Ruma nainen taas ajattelee: Tuo en ole minä. (--) Ruman naisen on kuitenkin helpompi vanheta kuin kauniin.

Pidin tästä kirjasta, oikeastaan aika paljon. Se oli realistinen, mutta mukana oli ripaus huumoriakin. Irma on eräänlainen kuvaus suomalaisesta naisesta, joka on hyvä äiti ja yrittää parhaansa elämän aallokoissa. Kolauksista huolimatta Irma on tasapainoinen nainen.

Tuula-Liina Varis: Irma
WSOY 2008 (279 s.)