Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Tarinan kertoja, pieni "tyttömyttynen" Åsa, kokee lapsena isän ja äidin eron. Äiti lähtee sen kummempia selittämättä (ainakaan Åsalle) ja jättää Åsan elämään isän kanssa kahdestaan. Jonkin verran kirja antaa vastauksia siihen, miksi äiti ei ottanut Åsaa mukaansa.

Isä on metallityömies, "karkaisijamestari", jolla on vasemmistolaisia ajatuksia kuten Åsan äidilläkin. Tämä yhteiskunnallinen vivahde kulkee läpi teoksen ja osaltaan itse tarinakin on jossain määrin kertomus työväenluokkaisesta perheestä. Kannen mainosteksti sai minut ostamaan tämän pokkarin: "Ruotsalaisen kirjallisuuden lapsuudenkuvausten klassikko".

Ruotsalaisuus tulee esille arjen yksityiskohtina, esimerkkeinä Lundius-limppu tai Nygammalt-ohjelma. Monet tuotemerkit ja paikat ovat minulle tuntemattomia, mutta haa, bongasin kuitenkin Hubba Bubba -purkan. Kaikkeen ei suomalaisena lukijana varmaankaan saanut samaa syvyyttä, esim. Lars Wernerin äänestäminen ei sano minulle juuri mitään. Eikä Fälldin tai Mundebo. Carl Bildt ja Mona Sahlin on jo toinen juttu.

Keskeisintä on kuitenkin Åsan suhde isään, joka on alkoholisti. Tyttären hoito on sitä sun tätä, mm. peseminen ei ole niin tärkeää. Aamuisin Åsa joutuu usein odottelemaan isän heräämistä ja leikkii tämän lähellä. Isä tekee kovasti töitä ja Åsan elämä on "tavallista" hoidossa ja koulussa käymistä. Onneksi suku toimii turvaverkkona, kun mummo laittaa ruokaa ja taitaa rahallisestikin avustaa, kun palkkarahat tuppaavat häviämään nopeasti. Äiti häälyy jossain taustalla ja pääsee enemmän mukaan Åsan kasvaessa - lopussa kertoja-Åsa on jo itsekin äiti.

Suhde isään on kompleksinen: toisaalta lapsuus oli onnellinen, toisaalta myöhemmin tulee pitkiäkin taukoja isäsuhteeseen. Kirjassa on vaikeista kysymyksistä huolimatta valoa ja lämpöä. Elämä ei ole niin yksinkertaista  - ehkä samanaikaisesti voi sekä rakastaa että olla pettynyt.

Luulenpa, että suomiversio kirjasta olisi ollut viinanhuuruisempi ja vakavampi, jollain lailla angstisempi, mutta eipä langeta sen enempää stereotypioihin. No, pakko kuitenkin sanoa, että suomalaiset vilahtivat parissa sivulauseessa:

Täytettyäni seitsemän äiti, Lasse ja Kajsa muuttivat Västeråsiin, Råbykorsetin lähiöön, jolla oli oma ympäristönkehittämisohjelma ja joka oli kuuluisa sosiaalisista ongelmistaan. Gangstereiden aluetta, iskä sanoi, alkoholistien ja suomalaisten pesäpaikka.

Kaikenkaikkiaan luettava kirja, paikoin ote meinasi herpaantua, mutta loppua kohden taas parani.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan
Like, 2009, 286 (s.)
Alkuperäisteos Mig äger ingen, (2007)
Suom. Leena Peltomaa

Neuromaanille Kirjataiteen vuoden kaunein kirja -palkinto

Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani (Otava) on voittanut arvonimen Kirjataiteen vuoden kaunein kirja. Neuromaanin graafinen suunnittelija on Markus Pyörälä, joka on myös monen muun graafisesti tyylikkään kirjan takana. Suomen kirjataiteen komitean arvoitavaksi lähetettiin yhteensä 231 kirjaa, ja arvostelussa otettiin huomioon typografian, materiaalien, teknisen toteutuksen ja taiton luoma kokonaisvaikutelma.

Mielestäni on hienoa, että teoksia arvioitiin kokonaisuudessaan siten, että otettiin grafiikan lisäksi huomioon myös itse sisältö, sillä saattaahan moni kirja olla päältä kaunis.

Komitean tiedotteessa kehutaan myös kirjablogeissa paljon huomiota saaneen Aki Ollikaisen Nälkävuotta, jonka suunnitteli Elina Warsta: "Ajan henkeä noudattelevaat materiaalivalinnat ja typografia luovat niukkuuden tunnelman".

Lisäksi jaettiin Kaunis kirja -palkintoja erilaisille kirjoille aina taidekirjoista oppikirjoihin. Lastenkirjoista palkittiin neljä eri teosta. Ensimmäiseksi mainitaan Karo Hämäläisen ja Salla Savolaisen Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki (Tammi). No, jos itse design on kirjan pääosassa, niin ei ihme, että palkinto napsahti.

Lisäksi Marika Maijala menestyi, sillä peräti kaksi hänen kirjaansa palkittiin: Lunta sataa, Lupo! (Marika Maijala ja Réka Király, Wsoy) sekä Sylvi Kepposen kirjekaveri (Marika Maijala ja Juha Virta, Otava). Neljäs palkittu lastenkirja on Hellevi Salmisen Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira.

Arkistoja selaillessani oli ilo huomata, että vuonna 2004 lastenkirja sai peräti pääpalkinnon. Palkittu kirja oli Katriina Kauppilan toimittama Prinsessojen satuaarre (Otava). Teoksen kuvittaja on Kristiina Louhi. Lausunnossa todetaan mm., että aikuisempi lukija löytää teoksen kuvista vähitellen yhä lisää kuvittajan monitasoisia tulkintoja ja oivalluksia: viittauksia maalaustaiteeseen ja historian kerrostumiin. Tässäpä siis vinkkiä seuraavalle kirjastoreissulle - ainakaan itse en ole tullut huomanneeksi tätä kirjaa.

Lähde: Suomen kirjataiteen komitean tiedote 14.3.2013
Linkki vuoden 2004 tiedotteeseen

Laura Honkasalo: Kotikutoista

Todella kaukana on se päivä, jolloin alan ompelemaan itselleni alusvaatteita miehen vanhoista t-paidoista. Siltikin Honkasalon kirja vie mukanaan käsitöiden, nappien ja roskisdyykkauksen maailmaan ja lukukokemus on miellyttävä.

Aihepiirit vaihtelevat käsitöistä jopa ruokablogeihin ja japanilaiseen katumuotiin. Kukin luku on oma kokonaisuuteensa, jossa kirjailija esittää mielenkiintoisia kulttuurisia ja historiallisia faktoja luvun teemasta ja sen lisäksi avaa omaa henkilökohtaista suhdettaan asiaan.

Otetaanpa esimerkiksi tämä alusvaate-luku "Nimettömät". Alkuun avataan alusvaatteiden historiaa lyhyesti sota-ajasta korsetin käyttöön. Vintagealusvaatteet muistuttavat aistillisesta ajasta, jolloin ei paljastettu kaikkea - muistattehan sen Piano-elokuvan kohtauksen, jossa George hyväilee Adan liivisukan reiästä näkyvää ihoa? Välillä pohditaan itse tekemistä myös sen eettisyyden kannalta; alushousut käytetyistä t-paidoista on kannanotto. Feminismiä ja luonnonsuojelua, sanoo Honkasalo.

Honkasalo on tehnyt paljon itse leluja lapsilleen, keräilee nappeja ja on löytänyt aarteita toisten poisheittämien tavaroiden joukosta. Tämä omakohtaisuus tuo kirjaan hyvän lisän, kaikenkaikkiaan kirja oli sympaattinen ja mukava. Hyvin kirjoitettukin.

Pidin, vaikken ole "käsityöihminen".

Unni ja Tintti ovat myös kirjoittaneet tästä.

Laura Honkasalo: Kotikutoista. Itsetekemisen ihanuudesta
Kirjapaja, 2012, 175 (s.)
1. taskukirjapainos, teos ilmestyi ensimmäisen kerran 2011

Alice Munro: Liian paljon onnea

Päätin paikkailla aukkoa kirjallisessa sivistyksessäni lukemalla ensimmäisen kerran Alice Munroa, jonka nimi vilahteli mm. Nobel-spekulaatioissa. Kirjan valitsin summassa ja vasta lukiessani huomasin, että tämähän on novellikokoelma.

Siis lievä pettymys genren suhteen. Novelleissa on se ongelma, että juuri kun olen tutustunut henkilöihin, tarina loppuu kuin seinään. Sen sijaan haluaisin viipyillä kirjailijan luomassa maailmassa ja vie aikansa hypätä seuraavan novellin tunnelmiin. Taitava kirjoittaja tekee kuitenkin tämän hyppäyksen helpoksi.

Munron novellit käsittelevät synkeitä teemoja, jopa murhia. Ne ovat psykologisesti kiinnostavia kuvauksia ihmisten elämänkaarista eivätkä aina mitenkään helppoja. Monen novellin kohdalla jäin miettimään, että mikäs se pointti nyt olikaan, mainittakoon esimerkkinä "Metsä".

Siinä mies, Roy, tekee mielellään metsätöitä ja myykin hakkaamiaan puita polttopuiksi. Eräällä metsäreissulla hän loukkaa jalkansa pahasti ja tuskissaan ryömii autoaan kohti. Vaimo on vähän masentunut mutta tuntuisi kuin nyt olisi taas voimissaan ja saapuu pelastamaan miehensä. Ei siis mitenkään ihmeellisiä juonenkäänteitä, mutta aivan kuin Roy alkaisi huomata metsästäkin jotain uutta, miten sulkeutunut ja salaperäinen se on - ehkä kuten vaimonsa Lea? Ehkä salaisuus on tässä lauseessa:

Se mitä Roylle nyt tapahtuu, on aivan tavallinen ja silti aivan uskomaton juttu.

Kirjan nimikkonovelli "Liian paljon onnea" kertoo Sofja Kovalevskajasta, venäläisestä matemaatikosta, joka syntyi v. 1850 ja kuoli keuhkokuumeeseen vain 41-vuotiaana. Matematiikan professori Weierstrass kohteliaisuuttaan antaa nuorelle Sofjalle tehtäviä ratkaistavaksi, vaikka arveleekin hänen olevan kotiopettaja, joka vain haluaa käyttää hänen nimeään suosituksiinsa, ajattelipa hän torua sisäkköäkin, joka ylipäänsä päästi tytön sisään. Mutta Sofjapa ratkaisee tehtävät ja vieläpä omaperäisellä tavalla. Koko ikänsä professori oli odottanut, että huoneeseen astuisi tuollainen opiskelija, jonka "aivojen ilotulitusta" hän opettaa hallitsemaan. Lopulta Sofja päätyy itse matematiikan professoriksi, ensimmäiseksi naispuoliseksi sellaiseksi maailmassa. Aihe oli erittäin mielenkiintoinen ja novelli kuin oma pienoisromaaninsa tässä kokoelmassa.

Munroa haluan kyllä lukea enemmän, sillä selvästi kyseessä on todella taitava kirjailija. Koska novellit eivät ole helpoimmasta päästä, on yhden lukukerran perusteella vaikea arvioida kokonaisuutta, ihan kuin olisin vasta kurkistanut ovesta sisään.

Moni muukin on lukenut tämän. Linkitän tähän laiskuuttani vain Sinisen linnan Marian arvion, jossa on linkkejä muidenkin teksteihin.

Alice Munro: Liian paljon onnea
2010, Tammi, 366 (s.)
Alkuteos Too Much Happiness (2009)
Suom. Kristiina Rikman

Rod Clements: Vaarin hampaat

Ai että, kerrankin ihan hullun hauska lasten kuvakirja! Odotukset olivat neutraalit - usein peruskuvakirjat eivät ihmeemmin säväytä (poikkeuksia on!), vaikka olisivatkin sinänsä ok. Tästä itsekin innostuin. Jollain tapaa tässä Clementsin tyylissä on huumoria, vaikka kyseessä on itse asiassa jonkin sortin jännäritarina. Perheen vaarilta on nimittäin oudosti kadonneet tekohampaat. Niitä sitten koko perheen voimin etsitään ja värvätään pikku hiljaa mukaan koko kaupunki. Tässä kuvassa perheen äiti ja lapset ovat ihmettelemässä kadonneita hampaita:

Katsokaa tätä kuvitusta, miten riemastuttavan erilaista! Tyylin voisi ehkä määritellä liioitellun realistiseksi: housut (ja vähän mahatkin) löksöttävät, ihot ovat ryppyisiä paitsi lapsilla, joiden ilmeet ja olemus ovat toden tuntuisia. Ei mitään söpöilyä eikä pehmoilua. Ihmishahmojen kuvauksessa on paljon yksityiskohtia, joissa riittää katsomista. Kun vaarin hampaita etsittiin, tuli kaupunkiin tapa hymyillen paljastaa hampaat, ettei vain epäiltäisi hampaiden varastamisesta. Tässä eräiden herrojen ja mummon tyylinäyte hymystä:

Tämä hymyily veti väkisinkin omankin naaman virneeseen, vaikkakin on sen verran paljastettava juonesta, ettei elämästä oikein tule mitään, jos kaikki vain hymyilevät.

Kirja päätyi meille paikallisesta kirjastosta, josta ekaluokkalainen tyttäreni poimi sen itse mukaansa. Se on nyt luettu parina iltana ja vain yksi asia harmittaa: hätäilin selvittämään heidän puolestaan loppuratkaisua, vaikka olisi tietysti pitänyt antaa lasten omalle tulkinnalle tilaa. Höh. Niinpä en voi arvioida, miten juonen käänteet toimivat lasten kannalta, mutta kirjasta he kyllä pitivät.

Takakansiteksti sanoo, että kyseessä on palkittu australialainen kuvakirja, enkä kyllä yhtään ihmettele. Tämä oli piristävän erilainen etenkin kuvituksen osalta. Suosittelen.

Rod Clements: Vaarin hampaat
2005, Karisto
Englanninkielinen alkuteos Grandad's Teeth (1997)
Suom. Tuula Syvänperä