Näytetään tekstit, joissa on tunniste Laulajainen Leena. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Laulajainen Leena. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. tammikuuta 2014

Villakoiralle nimi kirjasta


Hyvät lukijat, saanko esitellä kotimme uuden tulokkaan Viti Villakoiran. Pitkään ja hartaasti mietitty koiranhankinta realisoitui joulun alla, kun haimme 9 viikkoa vanhan koiranpennun. Joulunaika menikin sitten tätä karvapalleroa ihmetellessä.

Villakoiraan rotuna päädyimme ensinnäkin siksi, että se ei tosiaankaan karvoita (ei kiitos yhtään enempää imurointia meikäläiselle). Vastapainoksi turkinhoito vaatii aikaa ja trimmaustaitoja, joita pikku hiljaa koetan ottaa haltuun. Toiseksi tällainen keskikokoinen villakoira on sopivan kokoinen pakkaus ottaa mukaan autoon ja muutenkin hyvä kaveri kouluttaa. Näyttelytavoitteita meillä ei ole vaan tarkoitus on, että Viti olisi kirjaimellisesti seurakoira ja lenkkikaveri, aktiviteettia kuitenkin varmasti riittää kolmen lapsen kanssa. Istuminen käskystä oli heti hallussa, samoin luoksetulo, ja pikkuhiljaa harjoittelemme makaamista jne.

Kova on tyttö pomppimaan innostuessaan; ihan tulee hämmästeltyä tuota hyppyvoimaa noin nuorella pennulla. Koiranpennuthan tunnetusti mielellään myös pureskelevat kaikenlaista kuten verhoja tai kenkiä. Ne ovat yllättäen saaneet olla suht rauhassa mutta mikä riemu on, jos lattialta löytyy sukka, lapanen tai peräti pipo! Sitä kuljetellaan onnesta sekaisin omalle paikalle puruleluksi.



Mutta asiaan. Pennulla oli toki hieno kasvattajan antama nimi, mutta halusimme antaa oman nimen, minkä ainoa varsinainen kriteeri oli, että se olisi lyhyt ja napakka. Muistin syövereistä tuli mieleeni Leena Laulajaisen lastenkirja Vompattisatuja ja sen ihanat vompattikaksoset. Olimme nimittäin lukeneet tätä kirjaa lasten kanssa viime vuonna ja nyt kävin kiireen vilkaa lainaamassa sen uudestaan kirjastosta.

Kirjassa seikkailee Volmari Vompatti Australiassa ystäviensä kanssa. Volmari tutustuu ihanaiseen tyttövompattiin nimeltä Moona Moon ja tätä rakkautta kuvataan viehättävästi: Vompatista tuntui kuin se olisi leijunut kohti täysikuuta. Niin onnellinen se oli! Volmari ja Moona Moon saavatkin sitten kaksosvauvat, joiden nimiä pähkäillään. Tässä sitaatti nimien pohdinnasta:

Poikavompatin nimeksi tuli Ville. Sitä nimeä kukaan ei kummastellut, sehän oli aivan tavallinen kaikkien aavikon eläinten keskuudessa. Mutta Volmari halusi antaa tyttärelleen nimen Viti. Sellaista nimeä ei ollut kenelläkään!
-Viti..., toisti Moona epäröiden. - Voiko se olla australialaisen vompatin nimi?
-Miksi ei? kysyi Volmari ihmeissään.
-Tarkoitin vain... Täällä kukaan ei ole koskaan kuullut sellaista nimeä. Mitä "Viti" merkitsee?
-Vastasatanutta lunta - valkoista, pehmeää, huikaiseva kirkasta! vastasi Volmari Vompatti.  - Olen kerran kauan sitten nähnyt sellaista Suomessa. Vitilumi on kauneinta mitä tiedän!
-Hyvä on, nyökkäsi Moona. - Mutta joskus tulevaisuudessa sinun täytyy viedä lapset ja minut Suomeen katsomaan, miltä vitilumi näyttää!

Kun Viti voi olla australiainen vompatti, miksei sitten myös suomalainen villakoira? Kun tämä nimiehdotus sai tuulta alleen muissakin perheenjäsenissä, niin sitten päätettiin. Itse tarinassa vompatit tosiaan myös matkustavat Suomeen ja näkevät sitä luntakin. Seuraavassa yksityiskohta sisäkannen Jukka Lemmetyn kuvituksesta vompattiperheestä:



Leena Laulajaisen Vompattisatuja on kooste Asukas-lehdessä vuosina 1994 - 1997 ilmestyneistä saduista ja samalla se on jatkoa Laulajaisen Loikkeliini-kirjoille. Laulajaisen omistussanoissa sanotaan seuraavaa: Pikku Markukselle kertonut Isoäiti. Miten mahtavaa, jos oma mummo on kuulu lastenkirjailija ja Markus on saanut ihan oman satukirjan. Jäin ihan triviaalia asiaa miettimään, että jos hypoteettisesti tämä Markus olisi ollut noin 5-vuotias satujen ilmestymisen aikoihin, hän olisi nyt aikamies. Mitäköhän hän miettii näistä vompattisaduista tänään?

Kirja näyttää myös olevan aika monella lukudiplomikirjalistalla 1.-2. luokkalaisille, mutta mielestäni se sopii nuoremmillekin. Aiemmin olen lukenut Laulajaiselta taidesatukirjan Aurinkolintu ja kaamoksen korppi, mikä oli aivan loistava mutta myös eri tyylinen osin Anna-Leena Hakkaraisen upean kuvituksenkin vuoksi. Vompattisatuja oli jollain lailla herttaisempi ja tavallisempi satukirja verrattuna tuohon myyttiseen Aurinkolintuun. Molempia voi suositella!

Leena Laulajainen: Vompattisatuja
Kuvitus: Jukka Lemmetty
Tammi, 1999, 58 (s.)

lauantai 12. toukokuuta 2012

Leena Laulajainen: Aurinkolintu ja kaamoksen korppi

Leena Laulajainen on palkittu kirjailija (esim. Finlandia Junior 1998) eikä syyttä! Nämä ovat lumoavia, ajattomia satuja. Takakannessa puhutaan suomalais-ugrilaisesta kansanperinteestä, mutta tarkemmin sanottuna kokoelma liittyy Lappiin ja saamelaisuuteen. Laulajainen luo myyttisiä tarinoita mm. maailman luomisesta sekä porojen, pilvien, Ivalojoen (Avvil) ja Inarinjärven (Aanar) synnystä. Luomistarinalla on yhtymäkohtia Raamatun luomiskertomukseen. Ibmel, auringon luoja sulattaa lumen ja jään ja muovaa hiekasta eläimiä, joille sanoo: "Täyttäkää tunturit ja laaksot!". Hän luo myös ihmisen hiekasta ja vedestä puoliksi eläinten ja puoliksi itsensä kaltaiseksi. Ibmel myös lepää luomistyön jälkeen. Pahuutta edustaa Kaamos, pimeyden ja tyhjyyden valtias, joka häijysti varustaa osan ihmisistä aseilla. Osa ihmisistä pakenee taistelua metsiin ja tuntureille, maailman ääreen Lintukotoon. Tästä syntyi saamelaisten kansa.

Kukin tarina on oma kokonaisuutensa, mutta ne nivoutuvat yhteen saamelaisuusteemaltaan. Ibmel ja Kaamos jumalolentoina ovat läsnä samoin kuin luonto ja mystisyys ylipäänsä; mukana ovat mm. Tuulenjumala Pieggolmain, vedenhaltijan poika Skaimmadas ja Maahispoika Klaas. Saamelaisuus tulee esille myös juuri nimissä, kuten Aslak, Oula, Aletta, Luossa-Maunus ja Silbaoaivi (Hopeapää). Porojen synnystä kertovassa tarinassa käytetään sanoja kuten mutsikka (tumma poro) ja luostakko (valkoinen poro).

Kuvittelin pitkään Ibmelin olevan naispuolinen luoja, ilmeisesti alitajuisesti Hakkaraisen kuvituksen perusteella, mutta Ibmeliä kutsutaan myös Taivaanjängän herraksi. Anna-Liisa Hakkaraisen kuvitukset ovat värillisiä kokosivun kuvia, aivan kuin yksittäisiä taideteoksia. Iso osa tunnelmasta tulee kuvituksen myötä. Tästä linkki Hakkaraisen omille nettisivuille, jossa on upeita kuvia hänen töistään. Useampi noista kuvista on tässä kokoelmassa. 

Tarinoissa on myös saduille tyypillisiä traagisia kohtaloita ja opetuksia. On mm. petollisia ystäviä ja hurmioituneita kosijoita. Lyhyiden tarinoiden loppuratkaisua oikein odotti. Hotkaisin kirjan kerralla, eivätkä sadut pitkiä olekaan. Tarinat vangitsivat mukaansa.

Täytyi ihan tarkistaa Laulajaisen omat juuret, mutta häntä luonnehditaan helsinkiläiseksi kirjailijaksi. Suomen nuorisokirjailijoiden nettimatrikkelissa hän sanoo harrastavansa suomalais-ugrilaisia kansoja ja yleensä alkuperäiskansoja. Kirjan kohderyhmä on arvatenkin lapset mutta sopii mielestäni myös isommille lukijoille, kuten näköjään minulle. 

Lause: Poika ymmärsi nyt, että jos tavoittaa ajan, aikaa ei ole.

Laulajainen Leena: Aurinkolintu ja kaamoksen korppi
Kuvitus Anna-Liisa Hakkarainen
Otava 2000
64 s.
(Sadut ovat aiemmin ilmestyneet 1980-luvulla eri julkaisuissa).