Susan Spencer-Wendel & Bret Writter: Kunnes sanon näkemiin

On ihanaa, kun ystävä tulee kylää ja tuo tullessaan läjän luettavaa. Tätä teosta olen kuitenkin vältellyt kuukausikaupalla, sillä oletin sen sisältävän sydäntäraastavaa perheestä luopumista. Kirjan kirjoittaja ja päähenkilö Susan nimittäin sairastaa parantumatonta, lihasten toimintaa rappeuttavaa ALSia. Saadessaan diagnoosin hän oli 44-vuotias kolmen lapsen äiti ja elinajaksi arvioitiin yksi vuosi. Kirja perustuu hänen todelliseen elämäänsä.

Susan tekee päätöksen: hän ei kieriskele itsesäälissä vaan päättää elää viimeiset ajat hyväksyen sairautensa ja viettäen aikaa läheistensä kanssa. Hän haluaa luoda muistoja perheenjäsenilleen ja matkustelee siskonsa, miehensä ja lastensa kanssa. Hän tutustuu biologiseen äitiinsä ja edesmenneen isänsä kreikkalaiseen sukuun. Hän matkustaa takaisin Unkariin, missä vietti nuorena aikaa miehensä kanssa. Järjestää juhlia.

Kirja ei ole kronologinen kertomus asteittaisesta heikkenemisestä vaan ennemminkin episodeja näistä muistojen rakentelusta. Kyllä tietysti sairaus häilyy mukana eräänlaisina arjen käännekohtina, kun meikkaus ei enää onnistukaan (Susan ottaa kestopigmentin) eikä vessassa pyyhkiminen (miehen kanssa on sovittu tähän sopiva avunantokäytäntö),

Kirjan alaotsikko "ilon vuosi" kiteyttää koko kirjan hengen. Susanin asenne on ihailtavan positiivinen. Liiankin positiivinen? Suotakoon se hänelle, sillä hän jos kuka on oikeutettu tätä asennetta levittämään, kun kerran omalla esimerkillään siihen pystyy.

Ammatiltaan Susan oli toimittaja ja kirjoittamiensa artikkelien perusteella kustantaja otti häneen yhteyttä ja tarjosi hyvää sopimusta. Aikaa ei ollut paljon, mutta saatu raha jäisi perheelle. Niinpä Susan naputteli kirjan peukalollaan älypuhelimella, kun muut sormet eivät enää liikkuneet eikä tietokoneen näppäimistöön riittäneet voimat.

Nap, nap, naputtelin viimeisellä sormellani kirjain kerrallaan.
M-A-R-I-N-A
A-U-B-R-E-Y
W-E-S-L-EY
N-Ä-K-E-M-I-I-N rakkaimpani.


Kirjasta ovat kirjoittaneet lisäksi ainakin Norkku ja Minna Ilselästä.

Susan Spencer-Wendel & Bret Witter: Kunnes sanon näkemiin
Wsoy, 2013, 363 (s.)
Alkuteos: Until I say goodbye
Suom. Terhi Vartia

Merkintöjä junassa

Istun työmatkalla lähijunassa ja pakollisten sähköpostien hoitamisen jälkeen kiinnitän huomiota matkustajien median käyttöön. Pieni vaunu, istumapaikat täynnä.

Vanhempi mieshenkilö lukee Iltasanomia. Kaksi nuorta poikaa kuulokkeet korvilla, kuuntelevat musiikkia ja tuijottavat kännyköitään. Keski-ikäinen nainen istuu vieressä iPadin kanssa. Näyttää lukevan jotain, ehkä e-kirja? Tai ainakin joku yhtenäiseltä tekstiltä näyttävä.

Mies vastapäätä: kuulokkeet korvilla ja tietokone sylissään.

Vieressä nuori poika nahkarotsissaan. Arviolta 14-15-vuotias. Lukee tavallista kirjaa, paksuhkoa romaania. Yes, nuorissa on toivoa! Vaikka puhutaan, että nuoret lukevat kirjoja entistä vähemmän, ainakin tämä on selvästi tarinassa. Hiplailee pinkki-violettia kirjanmerkkiä.

Mutta mikä kirja? En saa selvää, vilkuilen etukantta, mutta ei näy. Odotan sopivaa hetkeä. Sen erotan, että suomenkielinen.

Konduktööri tulee ja poika näyttää lippuaan. Kirjan kansi vilahtaa: Jo Nesbö.


****
(Sorry, nimen oikeaa kirjainmerkkiä ei ole tässä härpäkkeessä).

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri

Carlos da Cruz ja Annina Mikama ovat tehneet hevosaiheisen lasten tietokirjan. Ideana on esitellä eri hevosrotuja ympäri maailman ja siinä samalla myös eri maita. Kohderyhmäksi sopii mielestäni lähinnä kouluikäiset lapset, sillä tietoiskuissa on melko vaativaakin tekstiä sisällöllisesti.

Kuvitus on paikoin sarjakuvamaista, sillä piirroshahmojen sanomiset ovat puhekuplissa. Omille lapsilleni (5 - 9 v.) lukiessani huomasin, että nämä sarjakuvamaiset osiot toimivat, mutta poissaoleva ja harhaileva katse valtasi alaa, kun esittelin ja luin tietotekstimäisempiä osioita. Kirja toimiikin ehkä parhaiten lähinnä katselu- ja selailukirjana, josta voi tarpeen tullen sitten lukea itseä kiinnostavia osioita. 

Kirja poikkeaa aika paljon perinteisestä tietokirjasta, esimerkiksi juuri puhekuplien käytössä tai siinä, että sisällysluettelon sijasta aloitusaukeamalla on esitetty maailmankartta ja polku hevosrodun nimestä toiseen. 

Yleisilme jää valitettavan pirstaleiseksi enkä saa kirjan ideasta kiinni. Esimerkiksi suomenhevonen esitellään siten, että hevosilla on keskiaikainen turnajaisasu ja ritarihaarniskaiset ratsastajat. Hetken aikaa luettuani tajuan, että kuvassa vain esitetään keskiaikaa, sillä toinen ratsastaja (!) kommentoi täydestä vauhdista seuraavasti:

Historianelävöittäjät harrastavat entisaikojen käsitöitä, ruuanlaittoa ja taistelutaitoja. He järjestävät myös aitoja keskiaikaisia turnajaisnäytöksiä.

Suomenhevosesta esitetään pari faktaa, mutta itse rotu jää mielestäni varjoon, kun taas keskiaika korostuu. Aukeamalla kerrotaan esimerkiksi, että nykyisin rockfestivaaleistaan tunnetulla Ruissalon saarella Turussa järjestettiin 1500-luvulla turnajaisia eli "keskiajan ritarien sotaleikkejä". Lisäksi kerrotaan ainakin Kuninkaantiestä, keskiajan ratsupalvelusta, keppihevosista ja esitellään keskiaikaisten karamelliomenien resepti. Tämä keskiaikaan liittyvä lähestymiskulma suomenhevoseen on kyllä aika kaukainen liittyen tämän päivän suomenhevoseen. 

Tässä tullaan samalla kirjan ongelmaan: se ei osaa päättää, onko se lopulta hevostietokirja vai eräänlainen eri maiden kulttuureista tai kulttuurihistoriasta hevosten kautta kertova kirja. 

Kirjassa on mukana kevyt kehystarina, jossa tyttö seikkailee maasta toiseen ja kirjoittaa matkapäiväkirjaa. Tämä tyttö jää kuitenkin aika anonyymiksi - ehkä häntä olisi voinut esitellä alussa ensin paremmin lukijalle ja luoda kirjaan samalla tarinamaisempia siirtymiä maasta ja hevosrodusta toiseen. Lukemista jonkin verran kuitenkin helpottaa se, että kukin aukeama on  toteutettu samalla formaatilla. Sivuhuomiona voidaan mainita, että lopun askartelu on ihan ylimääräinen - tällaisia juttuja on muualla saatavilla runsain mitoin. 

Heppaharrastus on etenkin tyttöjen suuressa suosiossa ja voin kuvitella, että kirja kuitenkin sopisi ratsastusta harrastaville tai keppariaan tuunaaville tytöille. Sen vuoksi olisin ehkä toivonut, että itse hevonen ja etenkin eri hevosrodut olisivat pelkistetymmin esillä. Tähän mukava kuvitustyylikin olisi sopinut hyvin.

Muita blogiarvioita: 

Värikäs päivä

Sininen keskitie

Carlos da Cruz ja Anniina Mikama: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Teksti: Annina Mikama ja Carlos da Cruz
Kuvitus: Carlos da Cruz
Tammi, 2014, 41 (s.)
Kirja on saatu arvostelukappaleena

Joyce Carol Oates: Putous

Viime kesänä luin Oatesin Haudankaivajan tyttären ja olin otettu. Hetimiten tämän jälkeen marssin kirjastoon lainaamaan Putouksen. Odotukset olivat korkealla enkä nytkään pettynyt.

Jälleen Oatesin henkilökuvaus on huippuluokkaa, millaisia persoonia hän luokaan! Tarinan alku on dramaattinen, sillä Ariah, papintytär, on juuri mennyt naimisiin, mutta vastavihitty sulho hyppää Niagaran putouksiin. Tuosta noin vaan häitä seuraavana päivänä, kun muutakaan ratkaisua ei ahdistukseensa keksinyt. Kirjailija lainaa alkusanoiksi M. L. Traun balladia vuodelta 1931:

Putousten julma kauneus kutsuu sinua 

 - Antaudu! 

Tästä alkaa Ariahin murhe, mutta hänet pelastaa voimakas Dirk Barnaby. Uuden miehen kanssa Ariah saa lapsia ja elää perheenäitinä, mutta menneisyys jää salaisuudeksi, josta ei puhuta. Niagaran voima kytee taustalla.

Kirjassa on mielenkiintoista Niagaran alueen lähihistorian kuvausta, missä toisaalta turismi ja toisaalta teollistuminen näyttelevät osaansa. Asianajajana Ariahin mies pyrkii riskilläkin tarttumaan näkemiinsä epäkohtiin.

Ariah itse kohtaa kuitenkin uusia järkyttäviä vaiheita elämässään ja etsii omat keinonsa selviytyä. Tietynlainen erakoituminen leimaa häntä ja viimeinen asia minkä hän tekisi olisi nöyrtyminen, heikkouden ja avun tarpeen myöntäminen. Loppua kohden aiemmin Ariahin aikuistuvat lapset saavat oman äänensä esille, mistä jälleen kuoriutuu uudenlaista syvyyttää tarinaan.

Siinä missä Haudankaivajan tyttären Rebecca oli rakastettava, Ariah on lukijalle ennemminkin luotaantyöntävä jääräpää, ei ollenkaan niin ihastuttava. Näin jälkikäteen ajatellessa juuri Ariah on kuitenkin se, mitä kirjasta jää erityisesti mieleen.

Haudankaivajan tytär oli itselleni piirun verran parempi ehkäpä juuri inhimillisestä myötätunnosta Rebeccaa kohtaan, mutta erittäin hyvä tämäkin oli. Oatesin fanitus jatkuu.

Tässä muutama muu arvio: Jaana, Maria, Mari A., Katri.

Ps. Täällä päivitystä siihen, kun viimeksi kyselin lahjavinkkejä 15-vuotiaalle lukijalle.

Kirjalahja 15-vuotiaalle?

Olen tässä pähkäilyt ihanaisen kummityttöni 15-vuotissynttärilahjaa ja pitkästä aikaa olisi kirjan vuoro. Mutta mutta, kun lapsi kasvaa nuoreksi, ei kirjavalinta olekaan enää niin helppoa!

Ihan pikkulapselle erilaiset kuvakirjat Maisasta ja Pupesta lähtien ovat varmoja valintoja ja vielä alakouluikäisellekin löytyy sekä uudempia kirjoja että klassikoita, joista useimmat pitävät, mutta 15-vuotias on jo vaativampi tapaus. Pidin jo kädessäni Venla Saalon teosta Kirkkaalla liekillä, mutta tuntui ristiriitaiselta ostaa niin rankkoja teemoja (itsemurha, masennus) käsittelevää kirjaa syntymäpäivälahjaksi.

Tämä 15-vuotias on fiksu ja pystyy varmasti lukemaan vaativaakin kirjallisuutta. Kuitenkin haluaisin sellaisen, joka olisi ns. nuortenkirja. Olisiko teillä hyviä vinkkejä uudemmista kirjoista? Olisi myös mukava kuulla, millainen kirjamaku omalla tai tuntemallasi noin 15-vuotiaalla on?

***

PÄIVITYS 8.9.2014

Kiitos hyvistä vinkeistä bleue, Maria ja Katri! Puntaroin niitä, esimerkiksi Tähtiin kirjoitettua virhettä, mutta päädyin Turtschaninoffin uuteen teokseen Maresi: Punaisen luostarin kronikoita.

Yksi syy valintaan oli, että se on uusi tänä vuonna ilmestynyt teos. Arvosteluja ei juuri löytynyt, mutta kirjailijan aiemmat teokset näyttävän olevan pidettyjä. Tilaus on lähtenyt verkkokaupasta suoraan sankarille - perästä kuuluu, mitä siitä pidettiin.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Halusin tulla lämpöisen kesäillan keskellä kertomaan, että olen lukenut erittäin hyvän romaanin. Tällaisia kokemuksia varten kannattaa lukea - minusta tuli kertaheitolla Oates-fani!

Haudankaivajan tytär oli jäänyt blogimaailmasta aikanaan mieleen hyvänä kirjana, mutta en ollenkaan muistanut sen tarinaa tarkemmin. Onneksi niin, sillä nyt sain lukea sen niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Tunnustan, että alkuun tuntemukset olivat nihkeät ja meni aika pitkään ennen kuin pääsin Oates tyyliin sisälle. Olin löytävinäni kömpelyyksiä esimerkiksi heikon englannin kielitaidon käännöksissä:

Niin että miksi te ihailette natsia? Menkää pois, painukaa helvettiin täältä, teidän natsisielunne minä alimpaan helvettiin kiroan, minä teitä en tarvitse. 

No eipä se virheellisen englannin kääntäminen ole helppoa, mutta jotenkin tuntuisi, että suomeksi sanajärjestys ei ole se ongelma vaan taivutus. Toisaalla käytetään sitten kliseisiä suomalaisia esimerkkejä:

Anna, yritä nyt. Ei 'tulli' vaan 'tuuli'. Ei 'ken-kän' - 'ken-gän'. Sano perässä!

Mutta Rebeccan tarina vei pikku hiljaa mukanaan niin, etten lopulta malttanut laskea kirjaa kädestäni. Rebecca syntyi laivalla New Yorkin satamassa, kun hänen perheensä tuli sotaa pakoon Euroopasta. Isä Jacob oli ollut aiemmin matematiikan opettaja, mutta sai nyt pestin haudankaivajana. Usko tulevaisuuteen kuitenkin hiipuu koettelemuksissa pikku hiljaa ja mielen täyttää epäluulo toisia kohtaan. Tähän toiseuteen ja sen tuomaan mielen kipeyteen kaatuu perheen onnellinen tulevaisuus. Haudankaivajan mökistä ei näytä olevan ulospääsyä.

Oates piirtää (tai siis kirjaa) Rebecasta hienon muotokuvan ja uskoisin, että tässä on Oates vahvuus, ihmiluonteen kuvauksessa. Rebecca etsii elämälleen suuntaa tässä toiseudessa, jossa oma perimä täytyy kieltää ja jossa mistään ei juuri puhuta. Avioliitto Niles Tignorin kanssa on aluksi huumaa, ja lapsen syntymän myötä Rebecca elää onnellisimpia aikojaan. Tignorin luonteen paljastuttua Rebecca tekee ainoan oikean päätöksen.

Kirja on hieno kooste holokaustin vaikutuksista, uudesta, mutta niin rankasta elämästä uudessa maassa, perheväkivallasta ja etenkin yhden naisen kasvusta. Juutalaisten vainoja käsitellään hienolla tavalla etäältä, mutta kuitenkin niin läheltä. Nuori Rebecca on ajan tapahtumista aika tietämätön, sillä perheen radio ja uutiset ovat vain isän käytössä.

Kirja vie 1940-luvulta aina 70-luvulle ja lopussa väläytellään myös 90-lukua. Miten vahva Rebecca onkaan ja miten päättäväisesti hän luo ainokaiselle pojalleen mahdollisuuksia. On hienoa lukea suuri kertomus, jossa on paitsi vaikeuksia, myös toivoa ja onnellisuutta.

Kirjasta lisää ainakin seuraavissa blogeissa:

Järjellä ja tunteella, Suketus, Lumiomena, Leena Lumi ja Täällä toisen tähden alla.

Ps. Oatesin Kosto: Rakkaustarinaan en kuitenkaan uskalla koskea rankan teeman vuoksi, sillä jo pelkkien blogiarviointien lukeminen saa sydämen vereslihalle. Muuhun Oatesin tuotantoon tutustun kyllä.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava (Seven) 2011, 678 (s.)
Alkuperäisteos The Gravedigger's Daughter (2007)
Suom. Kaijamari Sivill

Zadie Smith vs. Chimamanda Ngozi Adichie

Zadie Smith on kuuluisa ja arvostettu kirjailija ja hänen teoksensa Risteymiä tuntui lupaavalta: monikulttuurisuusteemaa Lontoosta. Teos käsitteleekin arkista elämää eri henkilöiden kautta, ja nämä muodostavat omat osionsa teoksessa. Leah on hyvin koulutettu vaalea, "kalpea punapää" englantilainen, joka on naimisissa afrikkalaistaustaisen miehen kanssa. Hän vaikuttaa toisaalta aralta, toisaalta oman tiensä kulkijalta, joka huomaa olevansa ainoa valkoinen nainen varainjakoryhmässä.

Mieliinjäänyt kohtaus oli Leahin kävely ystävänsä ja tämän lapsien kanssa hautausmaalla, jonka hautaholvien ovia oli potkittu hajalle ja hautakivissä oli värikkäitä tägejä. He kuljeskelevat ja lukevat hautakiviä; kohtaus vie ajassa taaksepäin paikan historiaan ja nykyisyyteen. Kertoja toteaa, että kirkkoherra on samanlainen kuin olisi ollut vuonna 1920, 1880 tai 1660, vain seurakunta on eri: puolalaisia, intialaisia, afrikkalaisia, karibialaisia... Kyllä tämä teos tosiaan kertoo lontoolaisen lähiön elämästä ja monikulttuurisuus tulee esille jo myös päähenkilöiden eri taustojen kautta. 

Leah oli kyllä kiinnostava. Toisen osion Felix ei ehkä niinkään. Kolmanteen en enää päässyt. Kirjan tyyli on paikoin jopa runollinen, täynnä aukkoja, joita oma mieleni ei ehtinyt täyttää. Hautausmaakohtausta lukiessani luulen saavuttaneeni häivähdyksen siitä, miksi Smith on niin ylistetty kirjailija, mutta siltikin huomasin lukiessani ajatusteni harhailevan aina vain useammin. Puolessa välissä luovutin, kun olin tahkonnut noin 170 sivua.

Olisi varmasti fiksua pitää tästä haastavasta kirjasta, joka ei päästä lukijaansa helpolla, ja löytää nautinto sen kudelman loppuhuipentumasta, mutta valitettavasti tämä oli tällä kertaa liian fragmentoitunutta tekstiä minulle.

Tuota Zadie Smithin turbaanityyliä katsellessani kirjan sisäkannessa en voi olla palaamatta pari kuukautta sitten lukemaani Chimamanda Ngozi Adichien teokseen Kotiinpalaajat, jossa niinikään monikulttuurisuus ja oma identiteetti ovat jonkinlaisia teemoja. Toisaalta on kyllä todettava, että molemmat teokset ovat sen verran monitasoisia, ettei niitä voi lokeroida pelkästään "monikulttuurisuus"-teoksiksi.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu niin paljon eri blogeissa, että totean tässä vain lyhyesti, että se kertoo nigerialaisen Ifemelun elämästä, kun hän muuttaa Amerikkaan ja pohtii paluuta takaisin kotimaahansa. Rinnalla kulkee hänen entisen poikaystävänsä Obinzen tarina. 

Adichie ei pettänyt taaskaan ja hänestä on tullut yksi viime aikojen suosikkikirjailijoistani. On aivan mahtavaa, miten hän antaa minulle suomalaisena naisena mahdollisuuden hypätä nigerialaisen naisen ajatuksiin. Tähän kai koko kirjallisuuden lumovoima perustuu. Miten hyviä havaintoja hän tekeekään rotujen välisestä kanssakäymisestä ja eri kulttuureista - ja kerrankin blogi kirjassa toimii. Myös hiuksilla on tosiaankin väliä tässä teoksessa.

Kotiinpalaajissa on kaikuja hänen novellikokoelmastaan Huominen on liian kaukana, jossa käsiteltiin myös siirtolaisuutta Yhdysvaltoihin. On myös eräs konkreettinen asia josta pidin: kirja oli ihanan pitkä, joten lukunautinto ei loppunut ihan hetkessä.

Tällä kertaa tässä vertailussa Adichie voitti sata-nolla.

Zadie Smith: Risteymiä

Wsoy, 2012, 349 (s.)

Englanninkielinen alkuteos: NW

Suom. Irmeli Ruuska

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Otava, 2013

Englanninkielinen alkuteos: Americanah

Suom. Hanna Tarkka