Kjell Westö: Isän nimeen

Tähän teokseen pääsin sisään vasta noin 100 sivua luettuani, mutta sittenpä tarina näytti voimansa ja loppua kohden janosin lisää. Kirja on sukupolviromaani alkaen Bruno Skrakesta edelleen hänen poikaansa Werneriin ja pojanpoikaansa Wiktoriin. Jaana tietää kertoa, että Bruno Skraken vaiheita käsitellään myös myöhemmässä teoksessa Missä kuljimme kerran. Tässä Brunon ja Maggien tarina jää sivuosaan.

Rakenteellisesti kirja on fragmentoitunut kooste episodeja, toisin sanoen Wiktor kertoo kuulemiaan tarinoita perheensä vaiheista. Toistuvat Mutta siitä lisää myöhemmin -tapaiset kommentit välillä vähän menettivät tehoaan, kun Wiktor heittää lukijan eteen hajanaisia kohtauksia, muistoja eri aikakausilta, joita hän on omista muistikuvistaan ja sukulaisten sanomisista rakentanut, samalla rakentaen itseään ja omaa identiteettiään. Keskeistä on hänen isänsä Wernerin elämä: onko hän ikuinen epäonnistuja vai ei, tavallinen mies vai jollain tapaa outolintu?

Wernerin elämässä tärkeintä on moukarinheitto ja kalastus. Moukarinheiton haamurajan metsästys saa filosofisia mittasuhteita samoin kuin suuret taimensaaliit ja niistä kirjoittaminen. Myönnän, haukottelin joissain kalastuskohtauksissa, sen sijaan Westö irrottelee hauskasti joillakin Cokis-, popcorn- ja Elvisjutuillaan.

Wiktorin äänellä:

Ja katkonainen on myös tämä kertomukseni jälkimmäinen osa, sillä ympäriinsa harhailevista katkelmistahan elämämme rakentuu sen jälkeen kun olemme lähteneet pesästämme ja alkaneet katsella ympärillemme. (Painovirhe on kirjan mukainen).

Westö kuljettaa sellaisen kavalkadin läpi, että lopussa täytyy palata alkuun ja kerrata, mistä kaikki alkoi, ja vasta sitten ympyrä sulkeutuu. Harvoin tulee luettua sellaista romaania, jonka voisi lukea heti perään uudestaan, ehkä enemmän hahmottaen ydintä yksityiskohtien keskeltä. Mikä se ydin on, sitä en tosin osaa vielä sanoa.

Norkun mielestä teoksen kertojanääni muistuttaa John Irwingiä, toden totta, näin kai voisi sanoa, vaikka minulla Irwingin lukemisesta on jo vuosia. Itselleni teos kuitenkin vertautui sukupolviromaanina Juha Itkosen teokseen Hetken hohtava valo. Itkosen teos etenee suoraviivaisemmin ja siinä liikutaan erilaisissa piireissä, Helsingistä katsoen niin sanotusti maalla. Minusta Itkosen teos myös kuvaa enemmän suomalaista yhteiskuntaa yleisellä tasolla - vaikka siinäkin toki seurataan yhtä perhettä - kun taas Westön teos on nimenomaisesti Skrakejen tarina. Minulle Itkosen teos oli samaistuttavampi mutta kerronnallisesti Westö taitaa viedä voiton. Ja kummassakin urheilu olympialaisineen näyttelee jonkinmoista roolia.

Kjell Westö: Isän nimeen
Otava, 2000, 431 (s.)
Alkuteos: Vådan av att vara Skrake
Suom. Katriina Savolainen