Iltaisin olen lukenut tätä Demickin Suljettua maata käytännössä nukahtaen muutaman sivun jälkeen. (Älkää käsittäkö väärin, kirja ei suinkaan ole ollut tylsä vaan eräänlainen rentoutumisen väline. Tässä iässä kuitenkin vain todella hyvä kirja saa valvomaan puoli yötä.)
Suljettu maa on hyvin kiinnostava ja suo kurkistuksen tuohon erikoiseen maailmaan, jossa nähdään nälkää ja eletään tiukassa yhteiskunnallisessa kurissa. Kaiken syynä on henkilökulttiin perustuvassa juche-ideologiassa, joka korostaa johtajavetoista ja riippumatonta yhteiskuntajärjestystä.
Kirjassa kerrotaan muutamien henkilöiden tarina, esimerkiksi nuorten Mi-ranin ja Jung-sanin rakkaustarina. Mielestäni kirja kuvaa hyvin joidenkin päähenkilöiden varovaista epäilyä siitä, onko Pohjois-Korean systeemissä sittenkin jotain vialla. Eräs rajan yli päässyt lääkäri tajusi, että jopa koirat saavat Kiinan puolella parempaa ruokaa. Päivät kuluivat ravinnon hankkimisen miettimiseen, esimerkiksi keittoon lisättiin ruohoa, että siinä näyttäisi olevan vihanneksia. On hämmentävää, miten tuossa yhteiskunnassa lasten (ja tietysti vanhempienkin) kuihtuminen ja lopulta kuoleminen nälkään ei herätä kapinaa. Kyse on jostain aivopesun ja pelon kokonaisuudesta. Jotkut vahvat loikkaavat Kiinaan ja edelleen Etelä-Koreaan. Mikä surullista, tällöin tietenkin rakkaita perheenjäseniä jää taakse.
Kirjan alkuperäisnimi viittaa tavalliseen elämään Pohjois-Koreassa, mikä kuvaa hyvin kirjan ideaa. Onneksi teos ei kaikessa kurjuudessaan ollut liian raaka; ehkä ennakkoon oletin sen sisältävän kidutuskohtauksia pahamaineisilla leireillä. Tarpeeksi kurjaa ihmisten elämä siltikin on.
Kirja on saanut tietokirjapalkinnon, mutta sitä lukee kuin romaania. Demick on toimittaja, joka on haastatellut loikkareita ja tehnyt matkoja Pohjois-Koreaan. Kirjan henkilöiden tarinat ovat siis tositarinoita. Kaikenkaikkiaan avartava lukukokemus, joskin käsitys Pohjois-Koreasta ei juuri muuttunut, ennemminkin vahvistui.
Kirjasta ovat bloganneet muun muassa Lumiomenan Katja, Jori ja Liisa.
Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa
Atena, 2012, 422 (s.)
Alkuteos: Nothing to envy - ordinary lives in North Korea
Suom. Antti Immonen
Tämä ruoka -nälkä yhteys luo siteen Helga Mullerin Hengityskeinuun. Siinä leirillä kaikki aika kului ruu'an ajatteluun ja Nälkä oli Herra. Tässä voi olla samanlaisia mekanismeja.
VastaaPoistaOlen kuullut tuosta kirjasta mutta en ole lukenut. Joo kyllä voi olla samantapaista. Tuo yhteiskunta on niin kontrolloitua, että sitä on vaikea käsittää. Monet vain istuvat paikoillaan.
PoistaHei!
VastaaPoistaBlogissani on jotain sinulle ♥
Ja tämä kirja on omalla lukulistallani =)
Kiitos Mari!
VastaaPoistaOhoh, sattuipa. Nimittäin minullakin on sinulle blogissani jotain. <3
VastaaPoistaKiitos kysymyshaasteita, vastailen jossain kohtaa!
VastaaPoistaKiitos vinkistä. Tämä pitänee laittaa luku- eli lainalistalle. Demicks lienee siis amerikkalainen? Oliko kirjassa mitään ajatuksia, miten Pohjois-Korean eräänlaista pattitilannetta voisi ratkoa. Maahan on käytännössä täydessä umpikujassa - melkein toivoisi, että Kiina valloittaisi sen. Sillä jostakin olen käsittänyt, että Kiina ei ainakaan voisi sietää ajatusta amerikkalaisjoukoista omilla rajoillaan.
VastaaPoistaJa onhan tämä ydinaseleikki eräänlaista hätärakettien ampumista, sillä vaikka kuinka suljettu, tietää senkin maan johto, ettei maailma ole aivan sellainen kuin mitä kansalle syötetään. Väärältä ainakin sekin tuntuu, että yksi kansa vain kärsii hiljaa, eikä siihen voida voimapoliittisista syistä puuttua.
Joo, kyllä Demick on amerikkalainen toimittaja ja tietyssä mielessä kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä, vaikka tarinat perustuvatkin haastatteluihin.
PoistaKirja oli lähinnä tilanteen kuvausta eikä siis tilanteen ratkomiseen sen kummemmin menty. Ainoa toivo on kai hallituksen kaatuminen, josta kirjan henkilötkin toteavat, että vain se voisi tuoda toivoa esimerkiksi Pohjois-Koreassa asuvien sukulaisten tapaamiseen. Onhan se kornia, että johtaja syö hyvin mutta kansa kärsii. Kirjasta tuli käsitys, että Etelä-Korea pelkää pakolaistulvaa. Onkohan sitten niin, että tällä hetkellä loikkareitten määrä on vielä pysynyt hallinnassa.